Suomen Valokuvataiteen museon intendentti Anna-Kaisa Rastenberger haastatteli valokuvataiteilija Susanna Majuria talvella 2010.

Vedentutkijan tytär - Susanna Majurin haastattelu

AKR: On ollut ihana työskennellä kanssasi uuden näyttelysi parissa, mutta siitä on seurannut se, että en enää osaa katsoa kuviasi ajattelematta persoonaasi. Vaikka kerrot saavasi valokuviisi ideoita saduista, tarinoista ja musiikista, niin minusta tuntuu, että rakennat kuvissasi jonkinlaista oman elämäsi kuvastoa. Jos valokuvasta joskus ennen ajateltiin, että kuvissa näkyvät tunteet ovat nimenomaan kuvattujen tunteita, niin minusta tuntuu, että teoksissasi piirrät kameralla omia tunteitasi.

SM: Niinhän se onkin. Kuvani ovat fiktiota, samalla tavalla kuin ihmiset kertovat elämästään tarinaa, tai jotain tekstiä muokataan, että siitä saadaan parempi teksti. Ja kun viittaan erilaisiin tarinoihin kuvieni takana, haluan ikään kuin pistäytyä kertomassa aineksista, joista kuvani syntyy. Kuten, muistatteko tämän P.J. Harveyn ihanan biisin? Tai oletteko lukeneet islantilaisen kirjailijan Vigdis Grimsdottirin tarinoita? Tai huomaattehan! Tässä on Grimmin satujen tyypit! Mutta fiktiossa pitää olla jotain, johon minun todellisuuteni tarttuu. En välttämättä halua sanoa kuvien todellisia taustoja, vaan kerron helpomman version, eli sadun. En voi kertoa todellisia asioita.

AKR: Minusta tuntuu, että kuvasi vaikuttavat elämääsi.

SM: (nauraa) Olen aina ihastunut uusimpaan kuvaani, palvon ja rakastan sitä ja olen sille hirveän hyvä. Mutta jossain vaiheessa meidän suhteemme on ohi, ja tarvitsen uuden kuvan. Tämä kuulostaa ihan hyväksikäytöltä. Esimerkiksi Elskar Fyr oli mulle todella rakas ja Savior. Pitelin niitä lähelläni. Ja nykyään tunteeni niitä kohtaan on vähän kuin kohtaisi vanhan rakastetun...käyttäydynkin ne nähdessäni niin.

AKR: Kuulostaa ihan W.J.T Mitchelilltä, joka kirjoitti, että kuvilla on oma tahto ja halu. Kuvat saavat ihmiset käyttäytymään ikään kuin ne haluaisivat ihmisten toimivan tietyllä tavalla.

SM: Juuri niin... Kun olen tehnyt esim. Savior-teoksen, niin en enää näe teoksessa itseäni, vaan sen miten kuva käskee minun ajatella.

AKR: Kuten sanoitkin, niin esiinnyt välillä itse omissa kuvissasi, esimerkiksi juuri mainitsemassasi Saviorissa, mutta et tee siitä isoa numeroa. Kuvasi eivät siis ole omakuvia perinteisessä mielessä.

SM: En ole kiinnostunut tekemään omakuvia. Mutta on totta, että esiinnyn monissa kuvissani, esimerkiksi Salmessa, Vesiputouksessa ja Mykineksessä. Minä olen se Mykineksen näkymätön lapsi. (Susanna Majurion kertonut, että monet hänen valokuvistaan ovat saaneet alkunsa musiikista, saduista ja tarinoista. Mykines-teoksen valkoinen hahmo katoaa valkoiseen - tai nousee valkoisesta - saamansa huomion ja hellyyden mukaan, aivan kuten näkymätön lapsi Tove Janssonin kirjassa.)
Toisinaan haluan itse kokea roolin, jonka kuva esittää. Mutta en korosta sitä, koska lopullisten kuvien kanssa sillä ei paljon tekemistä. Minä esitän itse roolia valokuvassani, mutta ennen kaikkea olen kuvan ohjaaja.

Sinä Islanti

AKR: Olet 14-vuotiaasta asti ollut Islanti-fani ja innostunut sekä islantilaisesta musiikista että kirjallisuudesta. Miksi?

SM: Paras ystäväni, johon olin nuorena todella ihastunut luki Vigdis Grimsdottiria, joten minäkin aloin lukea. Sen jälkeen asiaa ei voinut enää muuttaa. 16-vuotiaana kävin Islannissa ensimmäisen kerran. Tuntui ihmeelliseltä, sillä olin tunnistavinani tuttuja paikkoja: mitä ihmettä, olenko syntynyt täällä? Jälkeenpäin olen ajatellut, että ainoa selitys on, että olin moneen kertaan katsonut dokumentteja islantilaisesta Sugarcubes-bändistä. Islantia olikin vaikea unohtaa: kaipasin sinne sitten 10 vuotta. Vuonna 2005 pääsin sinne residenssiin ja silloin valokuvasin todella paljon. Koko sarjani Sinä Pohjoinen, johon kuuluvat mm. teokset Iskaldur Modur, Gudrun, Nousu ja Salme on syntynyt sen oleskelun ansiosta.

AKR: Minusta kuulostaa nyt siltä, että muissa pohjoismaissa ottamasi valokuvat ovatkin Islannin kalpeita heijastumia, vai mitä?

SM: Niin juuri, olen kopioinut Islantia. Enkä uskaltanut kertoa sitä Taideteollisessa korkeakoulussa opiskellessani. Pelkäsin että minua pidetään lapsellisena, jos kerron että olen ihan Islanti-hullu! Siksi hämäykseksi kävin valokuvaamassa muissa pohjoismaissa. Sinä Pohjoinen -teos on siis hämäystä, hämään että se kertoisi myös muista pohjoismaista. (naurua) No, ei se ihan noin ole. Ajanmittaan siitä tuli Sinä pohjoinen siksi, että olen Suomesta ja olen tunnistavinaan muissa pohjoismaissa eläviä ihmisiä. Tai ainakin mietin että onko meissä samaa? Onko meillä yhteistä kieltä? Osaammeko kommunikoida keskenämme?

AKR: Puhe kielestä tuntuu kuviesi yhteydessä tärkeältä. Kuvasi, pikemminkin kuin kuvittavat tarinoita tai omaa elämääsi, ovat käännöksiä kielestä toiseen. Mielestäni on kiinnostavaa, että usein itse puhut, miten tärkeitä kuviesi nimet ja niiden erikieliset versiot ovat. Mihin pyrit ohjaamalla katsojan tulkintaa antamalla teoksillesi erikielisiä nimiä?

SM: Kuvien erikieliset käännökset avaavat kuviin erilaisia vastauksia tai antavat kuviin erilaisia sisääntuloja. Se tuntuu samalta kuin tulkitsisi runoa tai laulua. Rakastan kieltä. Käännösten etsiminen tuntuu siltä, että monta asiaa on läsnä yhtäaikaa, samaan aikaan ei ja kyllä.

Kukaan ei pyytänyt muutosta

AKR: Miten näet omat teoksesi suhteessa muuhun suomalaiseen valokuvataiteeseen tai The Helsinki School-ryhmään?

SM: En oikein näe suhdetta, voi olla että olen liian lähellä. Kuvani ovat hirveän henkilökohtaisia, eikä kukaan ei voisi kertoa minulle miten ne pitäisi tehdä. Ne ovat lapsellisia. Itse saan hirveästi iloa siitä, että kuvassa joku pieni valotäplä näkyy lintujen joukossa, tai viiva puussa on samanvärinen kuin mallin mekko. Mutta The Helsinki School -ryhmään kuuluminen on opettanut minulle tosi paljon. Olen oppinut valokuvien editioista ja päässyt tapaamaan taiteen keräilijöitä. Kerrankin eräs potentiaalinen ostaja johdatti minut Savior-teokseni eteen ja kysyi: Mitä ajattelit kun teit tämän?" Sydämeni alkoi hakata, koska miehen kerrottiin olevan kiinnostunut teoksestani. Vastasin spontaanisti, että teoksen hahmo on matkalla pelastamaan jotakin. Mies vastasi, että hyvä, se on tärkeää. Minä nyökkäsin. Sitten hän sanoi minulle: "Tiedätkö mitä minä luulen? Luulen, että hahmo sukeltaa veden alle rakentamaan taloa perheelleen." Minä vastasin, että sekin on tärkeää. Sitten mies sanoi: "Hyvä, otan tämän."

AKR: No, siinäpä tulkinta ja hyvä kauppa yhdistyivät.

SM: No joo, sitä paitsi olen oppinut, että taiteilija ei voi ottaa monta galleriaa, täytyy sanoa ei. Sellaista ei opeteta koulussa. Tai sitä, että galleristi tarvitsee kuvan näyttämisestä rahaa. Se tarkoittaa, että en voi näyttää enää kuvia joiden editio on myyty loppuun, koska galleristi ei voi myydä niitä.

AKR: Tuossahan taiteilija joutuu ristiriitaiseen tilanteeseen: toisaalta hänen pitäisi säilyttää tunnistettava tyylinsä, mutta toisaalta uudistua koko ajan ja tuottaa uusia teoksia. Liittyykö tämä siihen, että uusimmissa valokuvissasi, joissa hahmot liikkuvat vedenalaisissa maisemissa, olet käyttänyt ihan uutta kuvaustapaa. Olet teettänyt löytämistäsi kuvista valtavia, jopa kuusi metriä leveitä vahakankaita ja upottanut ne uima-altaan pohjalle. Mallisi sukeltavat vedessä kankaan päällä.

SM: Ei kukaan pyytänyt muutosta, päinvastoin. Tarvitsin itse muutosta. Ongelmat alkoivat Elskar Fyr -teokseni jälkeen. Se sai niin paljon huomiota, että jotkut piikittelivätkin, että olet loppuelämäsi sen kuvan vanki. Et tule ikinä ylittämään sitä. Musta alkoi tuntua kuin olisin suomalainen ankka-maalari Kaj Stenval. Tuntui, että minun piti tehdä sitä, mitä Susanna Majurin kuului. Gone on kuva siitä, että aloin haaveilla ihmisten kuvaamisesta lähempää. Vesi vääristi ihmisten kasvot ja toi pinnan siveltimenjäljen kaltaiseksi...vähän kuin olisin taidemaalari Mari Sunna ja voisin maalata oudon ja vähän pelottavan ihmishahmon. Aina epäilen itseäni. Mutta se epäilys pitää voittaa.

Poikatyttö-tyttöpoika

AKR: Teoksissasi esiintyy enimmäkseen tyttöjä. Ja haluat kutsua teostesi hahmoja nimenomaan tytöiksi, et naisiksi. "Tytöttely" on meille naisille usein arka paikka, koska se viittaa naisen asemaan tytöttelevän miehen hallitsemana alempana olentona. Miksi haluat puhua tytöistä, etkä naisista?

SM: Ehkä olen juuttunut lapsuuteen ja ehkä pelkään naiseutta ja niitä odotuksia, joita naisille asetetaan. Lapsuudessani uskonnollisessa kasvatuksessani oli selvää, että mies on perheen pää ja naiset ovat vähempiarvoisia...

AKR: ...ja niin kauan kuin on tyttö, ei tarvitse ottaa naisen paikkaa.

SM: Juuri niin, minähän en naisen paikkaa ota! Sitä paitsi tyttö on vähän kuin poika, tytön ja pojan ero ei ole kovin suuri...

AKR: ...kun taas nainen ja poika on taas ihan eri planeetoilta. Todella kaukana toisistaan.
SM: Tarvitsen sen vapauden, poikatyttö-tyttöpoika ovat melkein vaihdettavia.

AKR: Minä ajattelen, että vesiaiheisissa kuvissasi olet käyttänyt vettä elementtinä, joka sekä suojaa että paljastaa myös tyttöjen välisiä erilaisia suhteita: sisaruutta, ystävyyttä ja myös eroottista rakkautta. Osa kuvistasi on hyvin eroottisia, jotka vetoavat naisten ja varmaankin myös miesten haluavaan katseeseen. Mitä mieltä olet?

SM: Olen aina toivonut, että ihmiset sanoisivat noin, koska itse pidän kuviani eroottisina. Sitten alan ajatella, että entä jos olen törkeä kuvattaviani kohtaan? Mitä oikein malleille teen? Ja mihin tarkoitukseen kuviani teen? Mutta sitten rauhoittelen itseäni, että kuvataidettahan tämä on, ja fiktiota.

AKR: Onko niin, että kuviesi fiktioiden tytöt saavat kuvissa tehdä niitä asioita, joita sinä et saa?

SM: Kyllä, kyllä se on juuri niin. Kuvien hahmot saavat elää sitä elämää mitä haluavat. Tytöt saavat seikkailla mielin määrin.

AKR: Tytöt valokuvissasi saavat olla sekä tarinan sankareita, että seksuaalisia olentoja...?

SM: ...tai ainakin päästä siitä perille, mitä he haluavat olla.

AKR: Julkisesti kuviesi erotiikasta ei juurikaan ole puhuttu. Musta tuntuu, että taidemaailmassakin melkein vaaditaan tunnustautumista homotaiteilijaksi tai lesbotaiteilijaksi, jotta tyttöjen välisestä erotiikasta voisi puhua. Varsinkin jos kertoo, että kuvat ovat henkilökohtaisia. Vai miten ajattelet?

SM: Jouduin nuorena kotiarestiin, kun minulla oli tyttöystävä. Mutta minut on kasvatettu puhumaan totta, sillä jos ei puhu totta, joutuu helvettiin.

Teksti: Anna-Kaisa Rastenberger