Psykoanalyysia Purku-klubilla tammikuussa 2012

Kevään 2012 ensimmäisellä Purku-klubilla keskusteltiin psykoanalyysista ja taiteesta. Inspiraationa toimi FT Leevi Haapalan tuore väitöskirja Tiedostumaton nykytaiteessa. Väitöskirjassaan Haapala pureutuu neljän suomalaisen nykytaiteilijan teoksiin psykoanalyyttisin metodein.

Museonjohtaja Elina Heikan vetämässä keskustelussa kutsuttuina olivat myös psykoanalyytikko (IPA) Juhani Lindell ja taidehistorioitsija,  FT Riitta Ojanperä. Kuulijoita saapui paikalle sakeasta lumisateesta huolimatta lähes 60.

Tavoitteena oli selvittää, mitä uutta psykoanalyysi tuo taidekeskusteluun ja minkälaisilla psykoanalyysin peruskäsitteillä taiteentulkitsija voi lähteä liikkeelle tulkitessaan taidetta psykoanalyyttisin käsittein.

Avauksena Haapala esitti tiivistelmän Salla Tykän Thriller (2001) teoksen tulkinnastaan. Saimme kuulla, kuinka katse kuljettaa tarinaa eteenpäin, kuinka teoksen taustamusiikki toimii vihjeenä tapahtumille ja kuinka tunteiden purku tapahtuu filmissä juoksun muodossa.

Haapalalle itselleen psykoanalyysi on mielekäs väline tutkia nykytaidetta, mutta samalla hänelle on selvää, että teosten tekijät saattavat myös yllättyä lukiessaan tulkintoja. Toiset taiteilijat käyttävät psykoanalyysiä välineenään, toisille tulkinnat omista teoksista voivat olla hyvinkin outoja. Teosta katsottaessa siihen liitetyt psykoanalyysin välineet avaavat usein uusia näköaloja. Haapala kertoi, kuinka esimerkiksi Salla Tykkä itse ei ole teoreettinen, mutta hänen teoksensa ovat jatkuvasti olleet psykoanalyyttisen luennan kohteena.

Entäpä milloin psykoanalyyttistä termistöä on ”lupa käyttää”? Rajanveto oli vaihteleva, psykoanalyytikko antoi esimerkin, kuinka esimerkiksi fantasian ja fantasman kaltaiset erot on hyvä ymmärtää ennen kuin niillä lähtee operoimaan. Fantasiaan liittyvät aina mielikuvat ja mielikuvitus, fantasma taas merkitsee eräänlaista viitekehystä, jonka puitteissa tarkastelemme asiaa.

Keskustelussa nousi esiin kysymys, voiko psykoanalyysin potilasta ja teosta verrata toisiinsa? Juhani Lindellin mukaan taideteos voidaan nähdä oireena, mutta ero sairauden oireeseen on se, että sairauden oire kielletään ja siitä yritetään päästä eroon. Taiteessa taas juuri avataan ja puretaan asioita ja tunteita.

Useaan otteeseen moderaattori joutui keskeyttämään ja pyytämään termejä tarkennusta. Tämä herätti yleisössä kysymyksen siitä, voiko psykoanalyysistä ylipäätään keskustella selkokielellä? Lindellin mukaan voi: se tapahtuu asiakkaan kanssa vastaanotolla. Mutta asiantuntijoiden välisessä keskustelussa tarvittava käsitteiden tarkkuus vaatii toista.

Yleisöstä tosin muistutettiin, ettei kuulijoita kannata myöskään aliarvioida. Eli ehkä muutamat joukostamme olivatkin jo jatkotasolla toisten vielä kompastellessa aktuaalineuroosi tai representaation puite -kaltaisiin termeihin.

Teksti: Reetta Haarajoki

Guggenheim Purku-klubilla maaliskuussa 2011

Maaliskuussa 2011 Valokuvataiteen museon Purku-klubilla keskusteltiin Helsingin Guggenheim-hankkeesta. Mitä uusi museo voisi tuoda kuvataiteeseen? Mitä Suomen museomaailmasta puuttuu?

Suurhanke tuulettaa käsityksiä, nostattaa toiveita ja herättää kysymyksiä. Guggenheimista keskustelemassa olivat museonjohtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén, museologian yliopistolehtori Marja-Liisa Rönkkö, kaupunkipoliitikko Tuomas Rantanen ja tutkija-kuraattori Aura Seikkula. Keskustelua johdatteli museonjohtaja Elina Heikka Valokuvataiteen museosta.

Purku-klubi on keskustelusarja ajankohtaisista ja mieltä kiihottavista kuvallisista ilmiöistä. Jo perinteeksi muodostunut klubi kokoontuu Valokuvataiteen museolla aina näyttelyiden vaihdon yhteydessä. Tällöin yleisö pääsee poikkeuksellisesti tilaan, jossa vanha näyttely on purettu ja uutta vasta rakennetaan.

Runsaasti mielipiteenvaihtoa herätti jo kesällä 2009 ensimmäisen Purku-klubin aihe Huippumalli haussa , jossa yleisön kanssa keskustelivat mm. malliohjelman tuomari Sakari Majantie, tutkija Susanna Paasonen ja Valokuvataiteen museon amanuenssi Mari Faarinen.

Suuri metsäkeskustelu -teema kokosi väkeä klubille syyskuussa 2009. Mielipiteitään olivat kertomassa mm. valokuvaajat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo, toimittaja Jaakko Luoma, professori Liisa Tyrväinen Metsäntutkimuslaitokselta, monikäyttöpäällikkö Pauli Wallenius Metsähallituksesta ja metsäasiantuntija Harri Hölttä Suomen luonnonsuojeluliitosta.

Seuraavan Purku-klubin aihe oli toukokuussa 2010 Photoshopattu kauneus. Kuvakulttuurin kansi- ja mainoskuvahahmoja pohtivat muun muassa valokuvataiteilija ja tutkija Hanna Weselius,  Kiasman nuoret kulttuuritulkit Taika Mannila ja Helen Korpak.

Viime syksyn näyttelynvaihdon yhteydessä klubilla kokoonnuttiin Elämä non-stop-on-line -otsikon alla keskustelemaan live-raportoinnista sekä yksityisen ja julkisen kohtaamisesta Facebookissa. Paikalla olivat muun muassa Facebookin profiilikuvia maalauksissaan hyödyntänyt kuvataiteilija Sami Lukkarinen ja Facebook-aktiivi, Taidehallin silloinen amanuenssi ja dj Suvi Saloniemi.

Facebook Purku-klubilla syyskuussa 2010

Oletko Facebook-addikti vai -downshiftaaja?

Museomme Purku-klubilla keskusteltiin yksityisen ja julkisen kohtaamisesta sosiaalisessa mediassa Facebookissa noin 20 keskustelijan voimin. Keskustelu oli polveilevaa ja myös henkilökohtaista. Jokaisella oli ainakin jokin mielipide.

Kiteytymänä illasta oli Facebookin positiivinen voima. Esimerkkeinä mainittiin Facebookissa leviävät ja syntyvät erilaiset taideteot ja -teokset, kuinka Facebook on parantanut sosiaalista elämää ja miten Facebookista voi löytyä tärkeä tukiryhmä ja purkautumispaikka esimerkiksi mielenterveysongelmiin.

"Facebook-etiketti" nousi positiiviseksi seikaksi. Yleensä ihmiset esiintyvät palvelussa omilla kuvillaan ja omilla nimillään. Keskustelussa ja kommentoinnissa ei siis piilouduta nimimerkkien taakse. Facebook-ystäviä kohtaan on muodostunut luottamus, ainakin jos jokaisen fb-ystävänsä on itse valinnut. Ongelmat ovat mahdollisia, mutta voiko niistä syyttää välinettä?

Kaikki keskustelutilaisuuteen osallistuneilla ei ollut omaa Facebook-profiilia, mutta olisi ollut mielenkiintoista, mikäli paikalla olisi ollut enemmän "Facebook-downshiftaajia". Eli henkilöitä, jotka eivät kuulu mihinkään sosiaaliseen mediaan. Tai kuuluvat vain "yleisestä pakosta", mutta haluaisivat sieltä pois.

"Viralliset vieraamme" Facebook-addikti, Taidehallin amanuenssi ja Dj Suvi Saloniemi ja taiteilija Sami Lukkarinen kertoivat omista rooleistaan Facebookissa. Suville Facebook on "elämäntapa", Samille enemmän tarkkailukanava ja media, josta hän ammentaa taiteeseensa. Samin mukana museotilaan tuli myös yksi taideteos. Läkerol-askiin oli aseteltu miniatyyrikokoinen Facebook-profiilikuvasta jäljennetty maalaus.

Kuten keskustelussa tuli ilmi, ensimmäinen netissä kasvanut sukupolvi on vasta aikuistumassa. Muutaman vuoden päästä he esittävät meille analyysejään verkkoyhteisöistä ja mikroblogeista. Ehkä opimme sosiaalisesta mediasta silloin jotain aivan uutta.

Teksti: Reetta Haarajoki

Photoshopattu kauneus Purku-klubilla toukokuussa 2010

Photoshopattu kauneus puhutti

Valokuvataiteen museon Purku-klubilla keskusteltiin muutama viikko sitten "photoshopatusta kauneudesta". Pohdimme muun muassa mikä on photoshopatun muoti- ja mainoskuvan merkitys ja keitä ovat mainos- ja muotikuvien tavikset.

Illan virallisina keskustelijoina oli paikalle kutsuttu tutkija-valokuvataiteilija Hanna Weselius, sekä graafisen suunnittelun opiskelija Taika Mannila sekä kirjallisuuden opiskelija-valokuvaaja Helen Korpak. Keskustelijoiksi oli saapunut myös monta lehtivalokuvauksen ammattilaista.

Vaikka keskustelun lähtökohta oli "photoshopattu kauneus", keskustelun myötä tuli selkeästi esille, että parempi sana olisi sittenkin muokattu kauneus. Kansi- ja muotikuvat syntyvät yhtälailla maskeeraamalla ja valoilla, kuin photoshoppausohjelmillakin.

Keskustelua värittivät huomiot siitä, mitä kaikkea lopulta manipuloidaankaan: luontokuvaa, automainoksia.

Yksi illan kysymyksistä oli onko ihan "taviksennäköisiä" malleja ihan oikeasti olemassa. Helen Korpak oli saapunut keskustelu tilaisuuteen Demi-lehden kuvauksista. Hänet oli pyydetty mukaan kadulta "tavallisten ihmisten muotijuttuun." "Minua meikattiin kaksi tuntia, ja ihon värini muutettiin täysin, että se siitä 'ihan tavallisen näköisestä", kertoi Helen.

Lehtien kansikuvissa on ollut aina kiiltokuvamaisen kauniita henkilöitä, 50-luvun Hollywood tähdet suorastaan pursusivat glamouria. Nykyajan Hollywood-tähtien täydellistä pintaa photoshop- ja nettikulttuuri, jopa hieman karistaa. Lehdet asettavat esille kulahtaneita julkkiksia yhdessä photoshopatun julkkiskuvan kanssa. "Micha Bartonilla on selluliittia", saattavat juorulehdet tylysti kirjoittaa kauniista tv-tähdestä kuin luonnonoikusta.

Monet tietävät, että mainos- ja muotikuvat ovat photoshopattuja. Mikä sitten on ongelma? Photoshoppauksen avulla voidaan luoda täydellinen ihanne, jolta pitäisi näyttää. Omasta mielestäni ulkomaisten naistenlehtien valikoima on muuttunut tylsäksi ja yksipuoliseksi. Illan nuoret keskustelijat kertoivat hyvän esimerkin. Muotilehdessä esiteltiin "kymmenen erilaista naisvartaloa". Kaikki "erilaiset naisvartalot" olivat supermallien hoikkia ja hyvin tietyt standardit täyttäviä kehoja.

Keskusteltaessa photoshopatusta kauneudesta ei voi välttyä pohtimasta minkälaisia kauneusihanteita luodaan ja monistetaan. Supermalli maskissa, valoissa ja muokattuna on tunnistettavaa epärealismia, mutta monelle saavuttamaton ideaali. Ristiriitaista, etenkin kun naiset haluavat ostaa noita kauniita kansikuvia ja unelmia. "Ketä kiinnostaisi lukea itsestään?" Kyllä ainakin minua. Photoshopattua maailmaa tuskin voi muuttaa. Mutta onneksi nykyään myös persoonallisuus, erilaisuus ja "sympaattisempi" naistenlehti journalismi on muotia.

Teksti: Reetta Haarajoki