Pimiö-näyttelyn valokuvaajat kertovat

Pimiö-näyttelyn valokuvataiteilijat kertovat teoksistaan ja työskentelystään.

 

MARTTI JÄMSÄ

marttijamsa_nimeton_maisema_470px

Kuva: Martti Jämsä, sarjasta Nimetön maisema (2015)

 

Kuka olet?
Olen Helsingissä asuva ja työskentelevä valokuvataiteilija (s.1959 Jokioinen).

Työskentelystäni.
Työskentelen edelleen pimiössä. Nautin mustavalkoisen valokuvan hienosta harmaansävyjen toistosta. Käytän työskentelyssäni vanhoja analogisia kameroita. Kuvaan ja kehitän filmit itse. Lisäksi vedostan ja kehystän mustavalkoiset valokuvani. Arvostan käsityötaitoja. Itselleni näyttelyt, kirjat ja pienten painosten taiteilijakirjat (kuvasalkut) ovat luontevin tapa esittää valokuviani.

Kerro jotain Pimiö-näyttelyn teoksista.
Olen jo muutaman vuoden tehnyt valokuvia myös ilman kameraa ja filmiä. Jokainen näin syntyvä valokuva on uniikki teos. Päätin kokeilla saisinko kuvia syntymään pelkästään suurennuskoneen avulla, jopa pelkällä pimiön kattovalolla.  Lopputulos oli hämmentävä. Kuvasarjan nimeksi annoin Nimetön maisema.

Koska useat kollegani tekevät nykyään valokuvansa mustesuihkutulosteina, antoivat he minulle vanhat käyttämättömät valokuvapaperinsa. Yritin ensin tehdä niille kuvia, mutta pian huomasin, että ne olivat vanhetessaan hunnuttuneet eikä kuvien teko papereille onnistunut. En silti raaskinut heittää avaamattomia valokuvapaperipakkauksia roskiin.

Etsin, tutkin ja löysin internetistä tekijöitä, jotka käyttäisivät valoherkkää paperia hyvin luovasti. Valokuvien tekeminen ilman kameraa ei ole uusi. Valokuvan historiassa on monia taiteilijoita, jotka ovat tehneet fotogrammeja eri menetelmillä. Muuten tein itse kuvat niin kun ennenkin: kehitys, keskeyte, kiinnitys, huuhtelu, seleenitoonaus ja loppuhuuhtelu. Tämä on vanha yksinkertainen kemiallinen prosessi, joka vie aikaa noin tunnin. Siinä ehtii miettiä ja suunnitella monenlaisia kuvia.

 

MARJAANA KELLA

Kuka olet?
Olen kuvataiteilija ja tutkija, jonka tuotanto kytkeytyy valokuvan ontologisiin erityispiirteisiin. Olen työskennellyt aktiivisesti valokuvan kysymysten parissa 1990-luvun alusta lähtien, ja teoksiani on ollut esillä lukuisissa kansainvälisissä ja kotimaisissa näyttelyissä. Tällä hetkellä toimin Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa varadekaanina sekä nykytaiteen ja valokuvauksen professorina.

Kerro jotain näyttelyn teoksesta.
Projektissani Yritys jäljentää valoa taivasta kuvaamalla halusin kuvata valokuvan peruselementtiä valoa niin immateriaalisesti ja pelkistettynä kuin mahdollista. Haasteena oli valon näkymättömyys ja se, että emme näe myöskään sen värillisyyttä eli eriasteista valkoisuutta, joka syntyy useiden valoaallonpituuksien yhdistyessä. Valon taittuminen ilmakehässä poimii nämä värit kyllä enemmän tai vähemmän näkyviksi taivaankannelle, mutta siihenkään emme juuri kiinnitä huomiota. Sanomme "onpa kaunis auringonlasku" tai "sininen taivas", mutta emme useinkaan koe väriä heijastuksena.

Projektia varten keräsin usean vuoden ajan, eri vuodenaikoina värejä 300 mm:n luontokuvaobjektiivilla, jotta saisin mahdollisimman moninaisia näytteitä spektrin väreistä taivaankannella. Teleobjektiivilla tarkensin kaukaiseen kohteeseen ja nappasin siitä tallenteen, sitten rajasin ja suurensin sen silmin nähtäväksi.

Yritys jäljentää valoa osoittautui ehkä vaikeimmaksi vedostustyöksi, jonka olen koskaan tehnyt. Koska ihmissilmä mukautuu vallitseviin valon sävyihin hyvin nopeasti, kuvaustilanteen sävyjä on lähes mahdotonta nähdä saati muistaa. Miten etsiä väriä, jota ei edes tiedä etsivänsä, kun kuvassa ei ole mitään vertailukohtaa, josta työn voisi aloittaa? Vedostaminen vaati kymmeniä kokeiluja. Lähellä lopullista sävyä oltiin silloin, kun jokin dominanssi koko kuva-alalla hellitti ja hienovaraisempia sävyvaihteluita alkoi nousta esiin – silloin vedoksessa alkoi näkyä kutakuinkin se informaatio, mikä kuvaustilanteessa oli filmille tallentunut.

Valon jäljitteleminen ja realismiin pyrkiminen oli mahdotonta siksikin, että kromogeenisen valokuvavedoksen kyky toistaa värejä on hyvin rajallinen. Kun lopulta koin virittäneeni kuvat äärimmilleen, ne olivat kaikesta huolimatta silmiinpistävän mitättömiä. Minulle tässä projektissa tärkeää ei kuitenkaan ollut kuvien taiteellisuus tai kiinnostavuus vaan itse teko ja sen toistaminen: osoittaminen kohti sitä, mikä on valokuvan takana ja minkä jättämän jäljen lopputulos jokainen kuva on.

Lähde: Marjaana Kella. Käännöksiä - Maisema, kasvot ja esittäminen valokuvassa, 164–169. Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu. Aalto ARTS Books. 2014.


TUUKKA KAILA

tuukka_kaila_kodakchapter_470px

Kuva: Tuukka Kaila: Kodak Chapter 11 (2014)

 Kuka olet?
Olen valokuvataiteilija ja graafikko. Julkaisutoiminta (kansainvälinen skeittimedia, pienjulkaisut) on ollut keskeinen osa valokuvailmaisuani alusta lähtien.

Miksi värivedos?
Valoherkkyys on paitsi teosteni tekninen edellytys, myös olennainen osa niiden sisältöä. Valon matka kohteesta paperille on ajatuksena ongelmallinen, kun kuvan olemassaoloon ei välttämättä tarvita kohdetta lainkaan. Analoginen valokuva on aina yhdistelmä valintoja, teknisiä mahdollisuuksia ja rajoituksia. Valottamaton kromogeeninen valokuvapaperi sisältää tavallaan valmiiksi kaikki mahdolliset kuvat. Halutun kuvan tai väriyhdistelmän esiin loihtiminen valolla ja kemikaaleilla on vedostajan tehtävä. Jos alun perin ruskean sävyinen tai violetti paperi kehitetään sitä valottamatta, se muuttuu tyhjän valkoiseksi. Tämä kemiallinen reaktio on yksisuuntainen. Käyttämättä jääneitä mahdollisuuksia ei voida palauttaa paperiin.

Kerro näyttelyssä olevista teoksista.
Olen kiinnostunut valon matkasta ja valokuvan mahdollisuuksista sekä taltioida että tuottaa todellisuutta. Myös valokuvan monimutkainen suhde esittämäänsä kiinnostaa minua.

Esillä olevien töideni alkutilanteessa on pimeä valoton huone ja paperi, mutta ei mitään kuvattavaa. Radio soi jossain taustalla. Valo ei heijastu mistään olemassa olevasta, joka voisi tallentua kuvana. Mitä tapahtuu kun ei ole kohdetta eikä kameraa? Minkälaisia kuvia paperista silloin nousee esiin? Käyttämällä valonlähteinä laserkomponentteja kuten yksinkertaisia laserosoittimia, pyrin nostamaan esiin ja tekemään näkyviksi paperin valmiiksi sisältämiä peruselementtejä, joista sille tavallisesti heijastetut valokuvat lopulta koostuvat. Paperin alkuperäinen vaalean ruskea tai violetti väri, samoin kuin sen kerroksiin kätketyt voimakkaat värit jäävät yleensä sekä valokuvaajalta että kuvien katsojilta piiloon. Laservalon aallonpituus on tarkasti rajattu. Valon väri taas riippuu sen aallonpituudesta. Paperin sisältämät kolme kerrosta reagoivat kukin vain tiettyihin taajuuksiin, toisin sanoen tietyn väriseen valoon. Paperin kolme kerrosta ovat syaani, magenta ja keltainen. Ne reagoivat vastaväreihinsä punaiseen, vihreään ja siniseen.

 

RAAKEL KUUKKA

 RaakelKuukka_470px

Kuva: Raakel Kuukka: Puutarha metsänreunassa (1989). Suomen valokuvataiteen museo

Kuka olet?
Olen valokuvataiteilija. Opiskelin Taideteollisessa korkeakoulussa 1980-luvulla, jolloin opetus keskittyi mustavalkoiseen valokuvaan; värivedoksia tein opiskeluaikana vain kerran. Videoteoksia olen tehnyt vuodesta 2003 lähtien.

Miksi värivedos?
Työskentelin lähes ainoastaan tehden mustavalkokuvia 1990-luvun puoliväliin asti. Minulle molemmat vaihtoehdot (mustavalkoinen ja väri) ovat tasa-arvoiset. Ne kumpikin mahdollistavat erilaisen ilmaisun. Väreillä on symbolisia merkityksiä ja reagoimme niihin tunteella.

Teen edelleen hopeagelatiinivedokset ja kromogeeniset värivedokset itse. Pidän vedostamisesta, koska silloin saan itse kontrolloida lopputulosta viimeiseen asti. Taloudellista se ei välttämättä ole. Pimiötyöskentely on melko meditatiivista. On aikaa ajatella ja olla työn äärellä. Samalla kun vedostan, punnitsen kuvien tarkoituksia ja ilmaisua. Värivedoksessa mikään ei synny mekaanisesti tai kaavamaisesti, vaan sen tekeminen edellyttää herkkyyttä ja sinnikkyyttä kuten mustavalkoisenkin. Joskus oikean vedoksen löytäminen vie aikaa.

Kerro näyttelyssä olevasta teoksesta.
Vuonna 1988 Stefan Bremer, Saila Puranen, Ulla Jokisalo, Timo Kelaranta ja minä päätimme yhdessä tehdä värikuvanäyttelyn vastareaktiona sille, että 1980-luku suomalaisessa valokuvauksessa ja omassa ilmaisussamme oli ollut hyvin mustavalkoinen. Halusimme tarttua itsellemme uuteen ilmaisumuotoon. Käytin Puutarha metsänreunassa -kuvassa lapsuudenkodistani löytynyttä isohkoa mustavalkoista negatiivia, josta tein kuvan väripaperille. Digitaalinen kuvankäsittely ei ollut tuolloin vielä mahdollista. Kaikissa sarjan teoksissa tavoittelin auringonlaskun tumman oranssia värisävyä. Silloisessa lehdistötiedotteessa toivoin värin olevan ”läpitunkevaa” ja toivoin sen välittävän ne vahvat tunteet, jotka liitin lapsuuskotiini, perheeseeni ja sen historiaan. 

 

 JAAKKO MARKKANEN

Video: Suvilahti Tintype

JaakkoMarkkanen_SuvilahtiTintype_JeanWEB472px

Kuva: Jaakko Markkanen: Jean (2014), sarjasta Suvilahti Tintype

Kuka olet?
Olen graafinen suunnittelija sekä valokuvauksen ja skeittauksen harrastaja. 

Miksi ferrotyyppi?
Ajatus “oman filmin” tekemisestä kiinnosti. Tekniikassa kiehtoi myös se, että kuvien eteen on nähtävä hieman enemmän vaivaa. Pelkkä kamera ja rulla filmiä eivät riitä, vaan mukana on oltava myös liikuteltava pimiö, jotta märkälevyt eivät kuivu. Jos levy ehtii kuivua, kuva katoaa. Tässä näyttelyssä esillä olevat ferrotyypit (engl. tintype) ovat ikään kuin polaroideja, koska kuvat kehitetään heti ja lopullisen tuloksen näkee muutamassa minuutissa. Kuvausolosuhteiden täytyy olla oikeat. Kuvat vaativat paljon valoa, joka pakottaa käyttämään pitkiä valotusaikoja, ellei käytössä ole keinovaloa tai todella paljon luonnonvaloa. 

Kerro näyttelyn teoksista.
Kuvaan myös filmille, mutta Suvilahti Tintype -sarjan kohdalla tee-se-itse -aiheen kuvaaminen tee-se-itse -tekniikalla tuntui sopivalta. Likaisessa ympäristössä työskentely aiheutti välillä ongelmia, mutta se kuului haasteeseen. Kuvien ei ole tarkoituskaan olla täydellisiä ja puhtaan näköisiä. Lika, pöly ja pienet epätäydellisyydet kuuluvat itse tehtyjen skeittiparkkien rakentamiseen ja siksi niiden on hyvä näkyä myös kuvissa. Kuvaamalla olen hiljalleen oppinut, mistä pidän ja mikä vaikuttaa ilmaisuun – esimerkiksi tietynlaiset tekstuurit tai kankaat vaatteissa näyttävät kuvissa paremmilta, koska ne erottuvat pintana paremmin kuin toiset.  

Pidän siitä, että ferrotyyppejä kuvatessa omaa työtä voi jatkuvasti analysoida kuva kerrallaan. Prosessin jokainen vaihe vaikuttaa lopulliseen tulokseen eikä korjauksia voi tehdä jälkikäteen. Alumiinilevylle valotettu kuva on lopullinen ja ainoa originaali. 

 

VIIVI NIEMINEN

viivi_nieminen_filled_my_hand_470px

Kuva: Viivi Nieminen, sarjasta I Filled My Hand with Sand and Called It Gold (2015)

Kuka olet?
Olen kuvataiteilija. Sovellan eri tekniikoita projektikohtaisesti. Useimmiten teen valokuvia, mutta käytän teoksissani myös tekstiä ja esineitä.

Miksi värivedos?
Oman työskentelyni perusta on analoginen värivalokuva, jossa vedostamistyön fyysisyys ja konkreettisuus ovat erottamaton osa tekemistä ja kuvallista ajattelua. Digitaalinen kuvankäsittely antaa minulle liikaa vaihtoehtoja. Vedostaessa joudun tekemään kompromisseja ja keskittymään yhteen kuvaan kerrallaan. Värityöskentelyssä kaipasin aluksi mustavalkopimiön punaista valoa ja sitä maagista hetkeä, kun ensimmäiset tummat kohdat piirtyvät esiin kehitealtaassa olevaan valokuvapaperiin.

Värivedoksen sävyt ja sävyliukumat ovat mielestäni huikeat ja jäljittelemättömät. Käsityö ja tietynlainen epätäydellisyys kiinnostavat myös: vaikka pyrkimys olisi tehdä identtisten vedosten editio, on täydellisen toisinnon valmistaminen mahdotonta. Tekniikka pakottaa kompromisseihin, sillä värin, kontrastin ja terävyyden säätömahdollisuudet ovat rajatummat kuin tietokoneella työskennellessä. Täysin roskatonta vedosta on vaikeaa tehdä ja kehityskoneen leveys antaa kuvalle kokorajoitteen. Negatiivin valotuksessa, kehityksessä tai säilytyksessä tulleet mahdolliset vauriot on joko siedettävä tai kuvan tekemisestä luovuttava. Halutun värin löytämiseen voi mennä pitkäkin aika.

Kuvan oikeaa valotusarvoa ja -aikaa testataan valmistamalla pienempiä koeliuskoja. Vaikka kone hoitaa latentin kuvan valmiiksi vedokseksi, täytyy kehite- ja valkaisukiinnitetuoresteet sekoittaa itse. Värikehityskoneen huolto tuntuu välillä raskaalta, mutta pidän siitä, että minulla on jonkinlainen käsitys koneen rakenteesta ja toiminnasta.

Värivedostus kulkee mukanani kuin vanha ystävä, välillä vastaan hangoitellen ja toisinaan käsikkäin.

Kerro jotakin näyttelyn teoksista.
Sarjan I Filled My Hand with Sand and Called It Gold (2014–) innoittajana on toiminut portugalilaisen Fernando Pessoan teos Levottomuuden kirja. Sen päähenkilö Bernardo Soares tekee havaintoja maailmasta ja erityisesti itsestään. Soares on uneksija, joka tuntee olevansa vieras omassa elämässään. Hänen ajatuksensa ovat toisteisia ja kuitenkin osin ristiriitaisia. Yksinäistä puhelua leimaa epäily, jossa varmaa on vain epävarmuus.

Soares’n tavoin koen minuuden epämääräisenä ja jopa itselle arvaamattomana. Muistikuvat ovat epätarkkoja ja nykyisyyden hahmottaminen kokonaisuutena mahdotonta. Tämän takia tarkastelen maailmaa sen yksityiskohtien kautta. Kuva-aihe voi löytyä yllättävästä paikasta. Kirjan raapeutunut kansi näyttäytyy hetkellisesti yhtä ihmeellisenä kuin köynnöskasvien peittämä puisto. Rajaan kaoottisen ja järjestäytymättömän maailman kuvan ulkopuolelle.

 

MARJA PIRILÄ

alt
Kuva: Marja Pirilä: Sarianna. Tampere, 1996. Kromogeeninen värivedos. Suomen valokuvataiteen museo.

Kuka olet?
Olen valon kuvaaja. Taideteollisen korkeakoulun opintojen jälkeen olen pääasiassa keskittynyt työskentelemään valokuvataiteilijana ja tehnyt useita erilaisia sarjoja neulanreikä- ja camera obscura -menetelmillä.

Miksi värivedos?
Aloin tehdä värivedoksia tehdessäni Sisätila/Ulkotila - Interior/Exterior -sarjaa vuonna 1996. Kokeilin sarjan kuvaamista aluksi mustavalkorullafilmille, mutta tulokset olivat surkeita. Niinpä päätin kokeilla värifilmille kuvaamista camera obscurassa. Jostain syystä minusta tuntuu, että värikuvilla pystyy kuvaamaan laajemman skaalan tunteita ja tunnelmia mustavalkoisiin kuviin verrattuna. Työskennellessäni camera obscura -menetelmällä kuvaan tavallisilla kameroilla camera obscuraksi muuttamissani huoneissa, siis itse asiassa kameran sisällä, jossa pimeys, hiljaisuus ja hitaus sysäävät tarkkailemaan maailmaa uudella tavalla ja uusista näkökulmista. Camera obscura on minulle keino kartoittaa elinympäristöjä ja mielenmaisemia ja houkuttaa alitajuisia tunteita päivänvaloon. Kun tila muuttuu pimeäksi huoneeksi, se loihtii esiin yhä uudestaan valokuvauksen ydintä ja taikaa. Silloin tunnen työskenteleväni kaikkein konkreettisimmin valon kanssa.

Kerro jotain näyttelyn teoksista.
Näyttelyn teokset ovat kromogeenisia värivedoksia, muovipaperille tehtyjä värikuvia. Vedostin vuoteen 2006 saakka itse 50x60 cm:n ja sitä pienemmät vedokset pääasiassa omassa pimiössä.

Värivedostuksen vaatima täydellisessä pimeydessä työskentely ei ollut läheskään yhtä miellyttävää kuin mustavalkokuvien vedostus, jonka pystyi tekemään hämärässä punaisessa tai keltaisessa valossa. Tuohon aikaan värivedostuksessa ainoa mahdollinen vaihtoehto oli muovipaperille tehdyt kromogeeniset värivedokset, joiden muovisuus ei tuntunut hyvältä. Lopulta myrkylliset värikemikaalit ja veden hillitön tuhlaus vedostuksen aikana omakotitalon pimiössä alkoivat tuntua järjettömältä ja sietämättömältä yhtälöltä. Luovuin muovipaperille vedostamisesta, kun 2000-luvun alussa tuli markkinoille parempia pigmenttivärejä käyttäviä suuria tulostimia, joilla pystyi vedostamaan kuitu- ja lumppupapereille. Myös uudet vedokset Sisätila/Ulkotila -sarjan teoksista vedostan nykyään pigmenttivedoksiksi.

 

RIITTA SÄKÖ

RiittaSako_470px

Kuva: Riitta Johansson (nyk. Säkö): Tulevaisuus (1983). Suomen valokuvataiteen museo

Kuka olet?
Toimin mainosvalokuvaajana vuoteen 2002 asti. Opin ammatin käytännön kautta. Isäni oli valokuvaaja, ja äitini teki kuvia pimiössä. Sain ensimmäisen Kodak-kamerani 5-vuotiaana ja Petri-kompaktikameran 7-vuotiaana. Lapsuuden kotini sijaitsi samassa talossa kuin vanhempieni yritys Studio Rex. 7-vuotiaana tein ensimmäisen mustavalkokuvani yksin pimiön hämärässä kellertävässä valossa.

Miksi värivedos?
Värit ovat minulle tärkeitä, ne tulevat mielestä ja sydämestä ja niillä on oma tarkoituksensa ja sanomansa. Kuvieni värit ovat voimakkaita ja puhtaita ja kuvassa on oltava valoa ja varjoa sekä kontrasteja. 

Jo nuorena tein innoissani värivalokuvia öisin laboratoriossa. Värivalokuvamateriaaleja täytyi käsitellä täysin pimeässä, jolloin aika menettää merkityksensä. Oli yhdentekevää oliko yö vai päivä, kunhan sai vain kuvat valmiiksi. Värivedosten teko oli aikaa vievää. Oli otettava useita koeliuskoja ja yhden kehittäminen Agfa-printillä kesti koosta riippuen 15–20 minuuttia. Usein tehtiinkin useita liuskoja samalla kerralla eri suodatuksilla ja valotusajoilla. Kaikki vaikutti kaikkeen ja mahdollisia yhdistelmiä oli loputon määrä. Usein pystyi jo negatiivista päättelemään paljon ja tietysti minulla oli oma tyylini valottaa värinegafilmit: joskus vähän ali tai yli ja joskus reilusti yli. Erilaisten kokeilujen tekeminen oli parasta.

Kerro jotain näyttelyn teoksista.
Teokset Lennä, uneksi ja Tulevaisuus olen vedostanut ensimmäistä värivalokuvanäyttelyäni (1983) varten, jolloin olin kiinnostunut abstraktista ilmaisusta. 

 

IDA TAAVITSAINEN

idataavitsainen_470px

Kuva: Ida Taavitsainen, yksityiskohta teoksesta A Patchwork of Memories (2015)

Kuka olet?
Olen valmistunut 2014 valokuvataiteen maisteriksi Lontoon Royal College of Artista.

Miksi värivedos?
Minulle on tärkeää, että kuva on fyysinen objekti, jotta ymmärtäisin mitä olen tekemässä. Pidän myös pimiötyöskentelyn työrytmistä, joka on hidas ja antaa aikaa miettiä ja elää kuvan kanssa. Nykyään kuvaan ja vedostan enimmäkseen värikuvia, mutta olen tehnyt myös suolapaperivedoksia ja tässä näyttelyssä olevat syanotyypit. Kuvapinnan syvyys, sävyjen kirjo, rakeisuus ja välillä myös epätäydellisyys on se, mikä värivedoksessa vetää puoleensa.

Vaikka värivedostuksessa ei voi vaikuttaa kuvan lopputulokseen samalla tavalla kuin mustavalkoista vedostaessa (useimmiten värikuva kulkee automaattisesti värivedostuskoneen kemikaalikylpyjen läpi), pienillä teknisillä asioilla on merkitystä. Kuvan sävyt muuttuvat, jos valotusaikaa siirtää sekunnilla tai väriarvoja vain puoli astetta. Kuvasta ei myös koskaan tule täysin sama, vaikka sen vedostaisi uudestaan samalla koneella ja samoilla arvoilla. Lopputulokseen voivat vaikuttaa muun muassa kemikaalien lämpötila ja suurennuskoneen lampun ikä.

Kerro näyttelyssä olevista teoksista.
Näyttelyssä olevat kuvat olen kuvannut kännykälläni Tokiossa. Kuvanvalmistusmenetelmäni on ollut syanotypia, jossa jokainen vedos on erilainen, vaikka vedostaisin saman kuvan uudestaan, siitä ei koskaan saa samanlaista. Lopputulokseen vaikuttaa myös vedostusaika ja sää, sillä syanotyyppi valottuu UV-valossa, eli kuvan tekoon ei tarvita pimiötä vaan auringon valoa. Aurinkoisella säällä kuva valottuu 5-10 minuutissa, sateella valotus vie jopa kaksi tuntia. Kuvan ulkonäkö ja sinisen sävy riippuu paperilla olevan kemikaalikerroksen paksuudesta. Kuvista näkee, että ne ovat ihmisen eikä koneen tekemiä – niissä näkyvät pensselinvedot ja kemikaaliroiskeet.

 

PEKKA TURUNEN

PekkaTurunen_470px

Kuva: Pekka Turunen: Anna Tiittanen (1986). Suomen valokuvataiteen museo

Kuka olet?
Olen opiskellut valokuvausta Aalto-yliopistossa ja ottanut kuvia jo neljänkymmenen vuoden ajan, nykyisin melkeinpä päivittäin. Olen ylpeä traktorin omistaja ja lämmitän kotini ja työhuoneeni polttopuilla.

Miksi värivedos?
Innostuin värivalokuvauksesta vuonna 1983, kun näin ensimmäisen kerran amerikkalaisia uusia värikuvia The new color photography -kirjassa. Ne oli käsittääkseni kuvattu värinegatiiville suuren koon kameralla. Olin jotenkin karsastanut diakuvia, koska niiden valotuksessa oli oltava tarkka, varsinkin ylivalottuneet diat näyttivät kamalilta. Lisäksi dioista valmistetut värivedokset olivat kylmän sinisävyisiä. Negatiivissa sen sijaan oli pelivaraa ja paperivedoksen tekovaiheessa pystyi kaikkea vielä hieman korjailemaan. Väripapereissa oli vikana niiden loivuus, mutta sen kanssa pystyi elämään.

Sitten ymmärsin pienen pehmennetyn täytesalaman käytön. Sen avulla sai ainakin osan kuvan väreistä näyttämään luonnolliselta, kotien pimeät nurkat valaistuiksi ja ikkunasta näkyvän ulkotilan näkyviin. Lisäksi innostuksen lähteiksi tuli erivärisistä valolähteistä tuleva monenkirjava sekavalo ja sen vaikutukset. Kaiken kukkuraksi markkinoille tuli filmiä, joka oli suunniteltu juuri sekavalossa kuvaamiseen. Luulen, että suurin vaikutus värivalokuvauksen kehittymiseen oli kuitenkin helpon paperinkehitysprosessin saapuminen taidekouluihin. Telakehityskoneet tuottivat suuren, kuivan värikuvan 4,5 minuutissa. Ja sehän oli kaikkien mielestä aivan mahtavaa.

Kerro jotain näyttelyn teoksesta?
Valmistin kuvia värilaboratorion täydellisessä pimeydessä useita tunteja ja yritin löytää oikeata väritasapainoa kuvalle. Kun keskittyy intensiivisesti kuvien pienien sävyerojen tarkasteluun, niin niitä huomaa sitten tosielämässäkin. Lopetettuani jööraamisen menin ulos, kävelin ja ihmettelin miksi kaikki ulkona näytti siltä, etteivät värit olisi olleet ihan balanssissa.

Ihmiset pitävät värikuvista, koska maailma näyttäytyy ihmisille värillisenä.

 
 

SVM_LOGO_FI_6X6_S_RGB

Facebook
Twitter
Instagram
Flickr
Youtube
Terävyysalue-blogi

Tilaa uutiskirje!

YHTEYSTIEDOT
Kaapelitehdas
Tallberginkatu 1 G
00180 Helsinki

Postios. Tallberginkatu 1 C 85
00180 Helsinki

Sähköposti: Sähköpostiosoite on suojattu roskapostiohjelmia vastaan, Javascript-tuen tulee olla päällä nähdäksesi osoitteen
Näyttelyinfo 09-6866 3621

Tietopalvelu: Kysy museolta

digikuvanhistoriakuka_kuvasi_anim_150x72

Kysy_museolta_200x100_animaatio

 

AUKIOLOAJAT
Näyttelyt ovat avoinna
ti–su 11–18, ke 11–20.


Poikkeavat aukioloajat

 

PÄÄSYLIPUT
Liput: 8 / 5 €
Alle 18-vuotiaille ilmainen sisäänpääsy.

Ilmainen sisäänpääsy
joka kuun viimeinen
ke klo 17–20.

Meille pääsee Museokortilla
museokortti-logo 

 

OPASTUKSET 

Yleisöopastus näyttelyihin sunnuntaisin klo 13–14 pääsylipun hinnalla.

Ilmainen yleisöopastus joka kuun viimeinen keskiviikko klo 18–19. 

MUSEON VUOSIKORTTI


20 / 30 (2 hlö) / 8,5€ taiteilijat,
taideopiskelijat, OAJ, Grafia

 

Museo on liikkumisesteetön.

 

Toimisto ti–pe 9–15

09-6866 360

Kuva- ja tietopalvelu ja kirjasto
09-6866 3623

 

HENKILÖKUNTA

LEHDISTÖLLE


Kaapelitehdas sijaitsee raitiovaunu 8:n Länsisatamankadun pysäkillä, noin 600 metriä Ruoholahden metroasemalta.

Yhteistyössä:

ikahulogo_75px