Suomen valokuvataiteen museolla on hallussaan mittava kokoelma, joka saattaa joskus monipuolisuudellaan yllättää museon työntekijätkin. Tällä sivulla museolehtori Erja Salo, kokoelma-amanuenssi Maria Faarinen ja verkkotiedottaja Reetta Haarajoki esittelevät poimintoja kokoelmasta. Sivulle lisätään uusi kuva noin kahden viikon välein.

Heinä- ja elokuussa kokoelmanostoina julkaistaan sarja Kalle Kultalan kesäisiä kuvia.

6. elokuuta 2010

Muistan jäätelökesän

Moni suosikkijäätelö on ostettu taskussa kilisevillä markoilla tämän näköisestä mökki- tai kyläkioskista aikana, jolloin limonaadi oli vielä lasipullossa ja kompaktikameraan kelattiin rullafilmiä.

Kalle Kultala, 1960-luku. Digitoitu alkuperäisestä diapositiivista. Suomen valokuvataiteen museo.

Tässä Kalle Kultalan valokuvassa tiivistyy jotakin menneiden vuosikymmenten kesistä. Kultala tallensi lukuisiin otoksiinsa myös kesä-Suomea. Valokuva retrokioskista on yksi Kultalalta harvemmin nähdyistä värivalokuvista.

Ennen suuria ketjuja ja supermarketteja toisenlainen kauppiaskulttuuri saattoi kukoistaa. Pikkuruisen retrokioskin seinää koristavat nostalgiaa herättävät logot ja julisteet.

Kuullessaan vanhan suosikkimehujäänsä nimen, voi taas muistaa kuinka sormiin jäi pahvituutin läpi sulaneesta jäästä tahmea tuntu, kuinka asfaltti oli kuumaa ja miltä kesä tuoksui 20 vuotta sitten.

14. heinäkuuta 2010

Mökkielämää "kokovartalopitsisukassa"

Sukka-asusteet, monipuolisissa värivaihtoehdoissaan, voisivat olla kesän 2010 muotijutunkin aihe. Kuitenkin tämä Kalle Kultalan Somerolla tallentama muotikuva ilmestyi Suomen Kuvalehden kesällä 1965 julkaiseman tyylijutun yhteydessä. Artikkeli raportoi sukkamuodin uutuuksista runsaalla kuvasarjalla. Otsikko "Uusia pitsejä ilman arsenikkia" viittaa pitsikuvion tainnuttavaan, vaikkakin myrkyttömään vaikutukseen.

Kalle Kultala, Somero 1965. Digitoitu alkuperäisestä negatiivista. Suomen valokuvataiteen museo.

Alkuperäinen kuvateksti tähän kuvaan kuuluu:" Tässä sitä mennään, pitsissä kiireestä kantapäähän. Asu on siitäkin ainutlaatuinen, että se ei oikeastaan palvele mitään käytännöllistä tarkoitusta. Sen nimi on body stocking eli ruumissukka. Se on väärin..."

Tähän tyyliin sanaili tyylijutun kirjoittanut toimittaja Pirkko Kolbe. Hänen mukaansa pitsiasu ei ehkä palvele käytäntöä suoraan, mutta "on sitäkin vahvempi tuki naiselliselle itsetunnolle". Yhtä viekoittelevaa ja naisellista asua kuin "kokovartalopitsisukka" tuskin voisi keksiä.

Muotikuvat kuvattiin niin mökin sisällä kuin pihapiirissä, havumetsiköissä kuin rantakallioillakin. Kalle Kultalan mallit poseerasivat jutun kuvissa myös arkiaskareissa, kuten halonhakkuupuuhissa. Muotikuvaaja ja malli ovat selvästi lähteneet kuvaamaan sukkapukuja hieman leikitellen. Kuvamateriaali on tuskin syntynyt liian ennakoiden tai vailla huumoria.

Reetta Haarajoki

1. heinäkuuta 2010

Kesä on lehdille uutisköyhää aikaa

"Kallella oli mukana kamera ja pitkiä jumalattoman näköisiä putkia. Ne oli ns. kauko-objektiiveja ja niillä saa kaukaa kuvia. Minulla oli mukana salamimakkaraa, olutmakkaraa, puoli kiloa tomaatteja, kaksi pulloa vichyvettä ja kuusi pulloa siideriä."

Kolme toverusta lähtee kesälauantaina Helsingin rantavesille veneilemään. Yksi heistä on hankkinut lasikuituveneen 20-heppaisella moottorilla, koska hänet on kertausharjoitusten jälkeen korotettu ylimatruusiksi. Toinen veneilijöistä on valokuvaaja Kalle Kultala, kolmas toimittaja Eero Kyllijoki. Ylimatruusia kutsutaan vain Jussiksi.

Apu-lehdessä 5.6.1970 otsikolla "Mitä kaikkea voi nähdä näin kesällä Helsingissä mereltä käsin" ilmestynyt Kultalan kuvittama ja Kyllijoen kirjoittama artikkeli on silkkaa gonzojournalismia. Kirjoittaja kertoilee kolmikon varusteista ja moottorin käynnistymisvaikeuksista lähes koko artikkelin mitalta. Lopuksi todetaan lyhyesti, mitä kesäisen Helsingin rannoilla lopulta näkyykään: Ursulan pöydät täynnä ihmisiä, auringonottajia, jäätelön syöjiä, jokin regatta Särkänlinnan takana, pari hyvännäköistä tyttöä. Täysin odotettavissa olevien bongausten uutisarvo on vähäinen. Kunnes loppuhuipennukseksi: "Siellä niitä oli ihan ilkosillaan, miehet omassa, naiset omassa karsinassaan. Ja juuri siellä Seurasaaressa Kalle sai Kuvien Kuvat, kun...

Kalle Kultala, Helsinki 1970. Digitoitu alkuperäisestä negatiivista. Suomen valokuvataiteen museo.

"...luoja paratkoon, näimme naistenuimalan seinän takana tirkistelijän."

Seurasaaren nudistirannan aidan takana hiippailee mies. Kalle Kultala taltioi tilanteen teleobjektiivillaan sadan metrin päästä. Tirkistelijä saa osakseen näennäistä paheksuntaa, mutta samalla valokuvaaja itse ei häpeile napsia teleobjektiivillaan kuvia uimarannan pahaa-aavistamattomista alastomista. Epäillä sopii, onko paikalle eksynyt mies vain sopiva tekosyy keski-ikäisten naisten tissien kuvaamiseen viikkolehden sivuille. (Naisten kasvot on lehteen painetuissa kuvissa peitetty.)

Gonzojournalismilla tarkoitaan omakohtaisuutta korostavaa journalismin muotoa, jossa faktoihin voidaan sotkea vapaasti myös fiktiota, sillä gonzo ei kunnioita sääntöjä. Gonzossa voidaan viljellä alatyyliä ja keskittyä epäolennaisuuksiin oletetun pääaiheen kustannuksella. Keskipisteessä on toimittaja itse. Gonzo voi olla terävää ja yhteiskunnallisesti tärkeisiin aiheisiin pureutuvaa, mutta myös hiljaisen kesälauantain ainoa mahdollisuus niihin kaivattuihin "Kuvien Kuviin". Jos mitään ei tapahdu, pannaan tapahtumaan. Siksi gonzoon ei voi koskaan luottaa.

Kaikki lainaukset Apu N:o 23 5.6.1970 s.22-24

Maria Faarinen

18. kesäkuuta 2010

Elvis Helsingissä

"Jos unohdetaan se, että neljä 18-20-vuotiasta tyttöä oli jäädä auton alle Aleksanterinkadun ja Unioninkadun risteyksessä tuona kesäkuisena aamuna hokiessaan silmät kierossa - ei mutta tuohan on Elvis, Elvis, Elvis, Elvis - niin voidaan jälleen lyhyesti todeta: Elvis Presley oli Helsingissä!"

Päätoimittaja Isto Lysmä raportoi Suosikki-lehdessä kesällä 1963 todellisen maailmantähden vierailusta. Toimitukseen saatu vihjepuhelu johtaa epäuskoisen toimittajan ja valokuvaajan Senaatintorille, jossa Elvis Presley kaikessa hiljaisuudessa syö jäätelöä Aleksanteri II:n patsaan juurella tuskin kenenkään tunnistamatta. Toimittajaa kohtaa satumainen onni toimia tähden Suomen vierailun oppaana: "En aio sen koomin kirjoittaa mitä keskustelimme Elviksen kanssa, sillä vietimme päivän yhdessä ja hän sai minut lupaamaan. Hän ihastui suomalaiseen saunaan ja saaristohuvilaamme."

Siinä on tosiaan Elvis Presley Suurkirkko taustanaan. Taustalla oleva tyttö kuuluu kertomukseemme, mutta pysyttelee ihmeestä kunnioitettavasti kolmen metrin päässä. Foto Jatta, 1963. Digitoitu alkuperäisestä negatiivista. Suomen valokuvataiteen museo.

Suosikin sivuilla kaksi valokuvaa todistaa tähden vierailusta pääkaupunkiimme. Artikkeli päättyy kuitenkin valintatehtävään: "Yliviivatkaa toinen vaihtoehto: Uskon / en usko." Valokuvaamo Foto Jatan negatiiviarkistosta löytyy ikäviä uutisia niille, jotka halusivat uskoa.

Elvis kyselee helsinkiläiseltä poliisikonstaapelilta mistä lähtee bussi Sipooseen, piilopaikka n:o 2:een, joka sijaitsee 24,5 km pääkaupungista. Foto Jatta, 1963. Digitoitu alkuperäisestä negatiivista. Suomen valokuvataiteen museo.

Rajaamattomassa negatiivissa näkyvät nuppineulat, jolla valokuvavedos on kiinnitetty alustaan kuvaamista varten. Valokuvasta on siis otettu valokuva, niin kutsuttu reprokuva. Miksi näin on tehty? Siksi, että kuvattu vedos on itse asiassa leikkaamalla ja liimaamalla rakennettu kollaasi kahdesta eri valokuvasta.

Foto Jatta, 1963. Digitoitu alkuperäisestä negatiivista. Suomen valokuvataiteen museo.

Toisessa kuvassa tuntematon mies vaivaa poliisia karttoineen aseman edessä.

Foto Jatta, 1963. Digitoitu alkuperäisestä negatiivista. Suomen valokuvataiteen museo.

Toinen kuva esittää Elvistä. Se on todennäköisesti hankittu jostain kansainvälistä aineistoa välittävästä kuvatoimistosta. Negatiivissa vasemmalla näkyy alkuperäisen vedoksen reuna ja lastulevy, jonka päällä valokuvattu valokuva on ollut. Kyseessä on siis jälleen reprokuva. Tästä repronegatiivista voidaan kätevästi valmistaa sopivan kokoinen vedos, jossa Elviksen pää on jotakuinkin sopusuhtaisen kokoinen rautatieaseman edessä seisovan muukalaisen varteen.

Esidigitaalisessa kuvakulttuurissa leikkaaminen ja liittäminen tarkoitti saksimista ja Erikeepperiä, mutta lopputulokset vastasivat kuvankäsittelyohjelman copy-pastea. Jos nykyinen photoshopattu kuvakulttuuri ahdistaa, kannattaa pitää Elvis mielessä. Eivät entiset ajatkaan viattomia olleet.

Maria Faarinen

Kaikki lainaukset: "Elvis Presley vieraili 29.6. Helsingissä" Suosikki, n:o7/1963.

4. kesäkuuta 2010

Heijastumia

Marja Pirilä (s.1957) on ollut tuotannossaan kiinnostunut valokuvan magiasta jo yli kaksikymmentä vuotta. 1980-luvun lopulla alkanut kiinnostus neulanreikäkameralla kuvaamiseen vaihtui luontevasti 1990-luvun puolivälissä camera obscura -ilmiöön pohjaaviin teoksiin. Camera obscurassa (lat. pimeä huone) kuvan muodostuminen perustuu valon suoraviivaisen kulkuun. Valonsäteet kulkevat seinään tai laatikkoon tehdystä pienestä reiästä pimeään tilaan ja piirtävät vastapäiselle seinälle ylösalaisin olevan kuvan.

Sarianna, Tampere 1996. Kromogeeninen värivedos. Suomen valokuvataiteen museo.

Pirilän kuvat tamperelaisista Sariannasta ja Tainasta kuuluvat teokseen Sisätila / ulkotila, jonka valokuvat ovat syntyneet Suomessa, Norjassa ja Italiassa vuosina 1996-2002. Teoksessa Pirilä on tuonut camera obscuraksi muutetun huoneen sisälle kameran ja tallentanut filmille, yhteen kuvaan henkilön, huoneen ja sisälle heijastuvan ulkomaiseman. Kaikki ei kuitenkaan ollut aivan näin yksinkertaista:" Aloitin projektin uteliaan sinnikkäänä. Testejä useiden minuuttien valotusten kanssa, työläitä pimennyksiä, kuvausaikojen sopimisia ja peruuntumisia, valon odotusta, rajaus- ja tarkennusyrityksiä pimeissä tiloissa. Häikäistymisiä valosta. Nautintoa huoneen metamorfoosista. Ihmetystä väreilevästä, lumoavasta ilmiöstä."

Tainan huone, Tampere 1996. Kromogeeninen värivedos. Suomen valokuvataiteen museo.

Camera obscuraan liittyvä kokemuksellisuus, odottamattomuus ja liikkuvan, reaaliaikaisen kuvan ihme kiinnostaa monia nykytaiteilijoita. Kesällä 2010 Helsingissä on esillä ja koettavissa kaksi taiteilija Heidi Lunabban camera obscuraa. Sauna obscura Töölönlahdella (3.7.-25.7.) ja konttiin rakennettu obscura Valokuvataiteen museon pihalla Kaapelitehtaalla 8.6.-31.8.
Lue lisää www.heidilunabba.com

Erja Salo

12. toukokuuta 2010

Katukoreografiaa

Jouko Leskelä on suomalaisen katu- ja tilannekuvauksen uranuurtaja. Street photography eli suomalaisittain katukuvaus tarkoittaa Leskelälle vapaata näppäilyä ja valppaana oloa kadulla. Leskelän tavoitteena on ottaa kuvia, joissa samanpariset tai eripariset henkilöt tai rakennetun ympäristön yksityiskohdat toisintuvat tai rinnastuvat keskenään. Hän ei järjestä kuvaustilanteita tai pyydä ketään tekemään jotakin tapahtumaa tai liikettä uudestaan kuvausta varten.

Jouko Leskelä, Esplanadi, 1980. Hopeagelatiinivedos. Suomen valokuvataiteen museo.

Kuvanottohetkellä Jouko Leskelä oli alle kolmekymppinen valokuvauksen opiskelija Taideteollisessa korkeakoulussa ja töissä kesällä Uusi Suomi -lehdessä kuvaajana. Vuonna 2009 julkaistussa Tilannekuvauksen oppaassa Leskelä on muistellut kuvaustilannetta: "Kolme naista astuu tasatahtia kolmeen eri suuntaan. Perinteisen filmin suuri ilo on, että kaikkein sykähdyttävimmät tilannekuvat huomaa vasta kehityksen jälkeen. Tanssillinen tuokio, vain yksi ruutu - niin lyhyt ajan viipale, ettei se ehdi jäädä kuvaksi ajatuksiin, vaan löytyy yllätyksenä filmiltä. Kuvasinko minä tuon?"

Espan kuvaa ottaessaan Leskelä on itse kävellyt samaan suuntaan keskimmäisen naisen kanssa ja liikkeen aiheuttama epäterävyys näkyy kuvan keskellä. Kuvan pehmeys on osa tanssillisuuden vaikutelmaa. Jouko Leskelä oli nähnyt koreografi, tanssija Mats Ekin esityksiä ja toivoi Helsingin kaduilla näkevänsä jotain vastaavaa. Laukaisun ajoitus onnistui ja Espan kuuma kesäpäivä ja naiset Marimekon ja Vuokon vaaleissa puuvillavaatteissaan tanssivat kadun koreografiaa.

Erja Salo

30. huhtikuuta 2010

Aidosti hauskaa vappua!

Ensi näkemältä tämä kuva saattaa pelästyttää. Pieni hahmo puhaltelee vappupilliinsä oudon ryppyisen naamion takaa. Vaikka kuvassa nähdään vain yksi henkilö, ovat muut juhlijat esillä jälkinä sotkeutuneella puistotiellä. Juhlinta puistossa on alkanut jo varhain ja kuvaaja onnistunut ikuistamaan hetken valoisan aikaan.

Merja Salo, 1980-luku. Hopeagelatiinivedos. Suomen
valokuvataiteen museo

Kuvassa ollaan Esplanadin puistossa, keskellä Helsingin vappuhulinaa 1980-luvun alussa. Valokuvaaja Merja Salolla oli ja on edelleenkin silloin tällöin tapana liikkua kameroineen kaupungilla vappuna. Hänelle kyseessä on suomalaisittain harvinainen karnevaali: ihmiset lähtevät sankoin joukoin ulos, liikkeelle kaduille ja toreille, ja pukeutuvat sekä naamioituvat osana hauskanpitoa. "Naamioissa on jotain kiehtovaa: minkä roolin tai hahmon henkilö haluaa ottaa, mitä haluaa hetken esittää? Kiinnostavaa on naamion ja muun olemuksen ristiriita, jota henkilö ei ehkä itse tajua - se näkyy vasta kuvassa."

Taiteilija kertoo huomanneensa oikeastaan vasta jälkeenpäin kehojen ja naamioitujen kasvojen välillä usein toistuvan voimakkaan ikäristiriidan.  "Kuvatessa sitä vain helposti reagoi toistuvasti johonkin asiaan ja ottaa kuvan, sen kummemmin analysoimatta."

1980-luvun alussa Salo kuvasi samaan teemaan kuvan, joka esitti E.T. -naamariin pukeutunutta lasta. Kuva kuuluu Musta Kasvisto -kokonaisuuteen. Myös tuossa kuvassa oli selkeä ristiriita kehon ja kasvojen välillä. Taiteilija on kuvannut myös muita teoksia liittyen samaan teemaan, mutta ei ole koskaan koonnut niistä omaa sarjaa.

"Ehkä kuva vihjaa jotain myös siitä, miten yritys pitää hauskaa voikin osoittautua epätoivoiseksi. Henkilö vappunaamarissaan on kuvassa yksin, roskien keskellä, eikä iloa näy oikein missään."

Valokuvataiteen museon henkilökunta toivottaa kaikille ystävilleen ja asiakkailleen toiveikkaan ilomielistä ja aidosti hauskaa vappua!

Reetta Haarajoki

16. huhtikuuta 2010

Avaruusajan nainen ja kosminen muoti

Avaruus ja kosmiseen ilmakehään sinkoilevat naapurimaan kansallissankarit edustivat 70-luvun alussa ajatusta edistyksellisyydestä. Muotikuvaaja Ulla Finnilän kuvissa edistyksen eli avaruusajan nainen poseeraa silmät tummilla kärpäslaseilla peitettyinä. Finnilän avaruusaiheisten muotikuvien taustalla näkyy CCCP-tunnuksin varusteltuja kuuautoja ja kuu-maaraketteja. Vaikka ajan high-tech on vahvasti esillä, on malli tässä kuvassa puettu kotimaisen Vuokon heleän pinkin raidoittamaan puuvillamekkoon.

Ulla Finnilä, Avaruusajan nainen ja kosminen muoti, 1973 . Suomen valokuvataiteen museo

Ulla Finnilän päätyö valokuvaajana oli muotikuvaus. 1960-luvun puolivälissä lontoolaisesta valokuvakoulusta hankittu värikuvausoppi oli Suomen muotimarkkinoilla kuumaa valuuttaa. Finnilä itse on kertonut, että 1970-luvun alussa töitä riitti kaikille vähänkin erinäköistä jälkeä tehneille muotikuvaajille.

Finnilä oli taitava studion käyttäjä, mutta kuvasarjansa avaruusajan kosmisesta muodista hän kuvasi poikkeuksellisesti Neuvostoliiton tekokuiden -näyttelyssä Helsingissä. Ulla Finnilän kuvasarja "Avaruusajan nainen ja kosminen muoti" julkaistiin vuonna 1970 Uusi Maailma -lehdessä.

Muotikuvien yhteydessä toimittaja Anneli Kangas-Cerderberg ja Manu Paajanen listasivat ja pohtivat Neuvostoliiton saavutuksia avaruudessa. Artikkelissa haluttiin tuoda esille Suomea muotoilun edelläkävijämaana ja muotikuvissa nostaa esille suomalaisia omaperäisiä kuoseja ja malleja. Avaruuteen matkustavan naisen nähtiin siis pukeutuvan suomalaiseen muotiin. Artikkelissa pohdittiin: "Ehkäpä jonain päivänä lomamatkalle lähtevä matkailija huolestuneena huokailee valitessaan matkapuvustoa kuuajelulle, tanssiaisiin ja muihin vieraitten maitten tarjoamiin rientoihin."

Reetta Haarajoki

19. maaliskuuta 2010

Kuvamanipulaation Tie-break

Ensi toukokuussa tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun digitaalisesti muokattuja valokuvateoksia esitettiin Suomessa ensimmäisen kerran.  Petteri Bülowin, Juha Saaren ja Touko Yrttimaan näyttely (ks. kokoelmanosto 19. helmikuuta 2010) ihastutti yleisöä, mutta toisten kuvaajien taholta kuultiin myös sapekasta kritiikkiä. Teosten rakentaminen digitaalisesti muiden valokuvaajien ottamia kuvia materiaalina käyttäen nähtiin tekijänoikeuksia loukkaavaksi.

Petteri Bülow, Juha Saari, Touko Yrttimaa, Tie-break, 1990. Tuloste.  Suomen valokuvataiteen museo

Digitaalisen kuvamanipulaation pioneerikolmikko käytti työpaikallaan Yleisradion uutistoimituksessa Quantel Paintbox -laitetta, jolla käsiteltiin videokuvaa ja tuotettiin uutisgrafiikkaa, esimerkiksi niitä uutistenlukijan olan takana näkyviä pieniä symbolikuvia. Kallis kone oli hankittu Yleisradioon jo vuonna 1986, ja samanlaisia käyttivät suuret televisioyhtiöt ympäri maailmaa.

Työssään Paintboxin äärellä Bülow, Saari ja Yrttimaa näkivät sähköisen kuvankäsitellyn tuomat uudet mahdollisuudet ja kuvamanipuloinnin voiman. Ajatus yhteisnäyttelystä syntyi loppusyksystä 1989. Touko Yrttimaa kertoo, että heille tuli lopulta kiire. Oli selvää että digitaalisesta kuvamanipulaatiosta tulisi menestys minä hetkenä hyvänsä, mutta he halusivat ehtiä toteuttaa oman visionsa ensin. Näyttelyn teokset syntyivät seuraavana keväänä intensiivisesti muutaman kuukauden kuluessa - yöaikaan, sillä päivisin tehtiin uutisgrafiikkaa.

Saman vuoden helmikuussa eräs suhteellisen tuntematon Adobe-niminen kalifornialaisyritys julkaisi Macintosh-tietokoneille Photoshop 1.0  -kuvankäsittelyohjelman, josta tuli sittemmin suurmenestys ja markkinajohtaja. Nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin digitaalinen kuvamanipulaatio on arkipäivää, myös valokuvataiteessa. Silti kuvan muokkaaminen tietokoneen näytöllä herättää edelleen voimakkaita tunteita.

Tunteita on herättänyt myös Robert Capan maailmankuulu valokuva, jota Bülow, Saari ja Yrttimaa ovat käyttäneet teoksensa Tie-break pohjana. Capan kuva esittää Espanjan sisällissodassa kuolevaa sotilasta, mutta sen aitoudesta on käyty useita otteluita ja kuvaajaklassikkoa syytetty kohtauksen lavastamisesta. Bülowin, Saaren ja Yrttimaan väritetyssä versiossa mies on saanut kiväärin paikalle käteensä tennismailan.

Tie-break on tennistermi, jolla tarkoitetaan tasaväkisen erän ratkaisemista niin, että pelaajat syöttävät palloja toisilleen vuoronperään. Joka voittaa ensimmäisenä vähintään seitsemän palloa ja kaksi enemmän kuin vastustaja, on koko erän voittaja.

Maria Faarinen

5. maaliskuuta 2010

Arjen huumori on parasta

"Hei katsokaapa nyt kameraan päin", tuntuu kuuluvan ääni kuvan ulkopuolelta. Lausahdusta tukee kuvassa vasemmalla näkyvä, kameraa osoittava sormi ja perheen pienimmän kohtisuora katse. Kuusamo-kuva, kuten niin monet valokuvaaja Markus Jokelan (s. 1952) kuvista, kertoo tarinan, jonka yksityiskohdista ei kuvankatsoja millään malta päästää irti. Lapset ovat saaneet omat, kylmät tölkkilimut käteen ja Fantan poreet  pirskahtelevat vielä hampaiden välissä.

Markus Jokela,  Kuusamo, 1990.  Kromogeeninen värivedos. Suomen valokuvataiteen museo

Kuvaustilanne on varmaan monelle meistä tuttu. Ollaan perheen, sukulaisten tai ystävien kanssa Lapin hiihtolomakeskuksissa Kuusamossa Rukalla, Ylläksellä tai vaikka Levillä. Murtomaahiihtäjät, laskettelijat, lumilautailijat ja tukijoukot ovat kaikki yhdessä alarinteen taukopaikalla. Laskettelijat ovat riisuneet kypärät pöydille ja haalareita ja tuulipukuja on löysätty ruokatauon ajaksi. Tarjolla on pikaruokaa, pizzaa, hampurilaisia tai kananuggetteja. Taustalla kuuluu laskettelumonojen kantojen kopina ravintolan lattiaa vasten.

Kuvauspaikka, Kuusamon Ruka, on Suomen perinteisimpiä ja suosituimpia talviurheilukeskuksia. 1990-luvulla, jolloin kuva on otettu, Ruka kuten muut Lapin hiihtokeskukset, alkoi investoida ohjelmapalveluyritysten toimintaan. Hissien ja rinteiden määrät kasvoivat ja ensimmäiset lumilautailualueet rakennettiin. Lapin talvimatkailuun nykyään niin oleellisesti liittyvä elämystuotanto oli vasta alkutekijöissään.

Jokela on työskennellyt vuodesta 1981 Helsingin Sanomissa valokuvaajana ja tehnyt yhdessä toimittaja Ilkka Malmbergin kanssa Kuukausiliitteelle Suomi-aiheisia reportaaseja tavallisesta keskiluokkaisesta arjesta. Siitä, miten suomalaiset viettävät lomaansa uusilla tavoilla, millainen päivä lauantai on perheessä, pitsasta Suomen uutena kansallisruokana tai huoltoasemista, jotka huoltavat ihmistä mutta eivät autoa, kuten tekijät Jokela ja Malmberg aihepiiriään luonnehtivat.

Kesällä 2008, kun Valokuvataiteen museossa oli Markus Jokelan näyttely "Jotain on tapahtunut", Jokela kiteytti ajatuksiaan kuvaamisesta: "Kuvareportaasi on journalismin kuninkuuslaji, minulle. Kuvareportaasissa kuvien ei tarvitse kiljua yksinkertaistettua totuutta. Reportaasin kuvat voivat kuiskata ja  kysyä. Niihin voi palata. Kameralla taltioidut asiat ovat tapahtuneet. Kuvaaja ei ole niitä keksinyt. Mutta reportaasikuvaajan pitää taltioida nämä asiat niin kuin hän ne itse näkee. Reportaasi on henkilökohtaista. Kuvareportaasi on huono väline kertomaan maailman monimutkaisia faktoja, mutta se voi tuottaa elämyksiä, jotka säilyvät."    

Erja Salo

19. helmikuuta 2010

Pikku prinssi

Kuvassa tunnettu monumentti Helsingin keskipisteestä esittäytyy uudelleen tulkittuna. Valtionpäämies Mannerheimilta on pyyhitty pois aseman ja arvovallan symbolit. Hän istuu hevosensa selässä kuin kansanmies saunassa ikään. Kuvassa ratsun jalkoja ei ole aseteltu tarkasti oikeaan käyntiasentoon, kuten kuvan viittauskohteella, Aimo Tukiaisen veistämällä ratsastajapatsaalla.

Petteri Bülow, Juha Saari, Touko Yrttimaa, Pikku prinssi, 1990. Tuloste.  Suomen valokuvataiteen museo

Tässä Petteri Bülowin, Juha Saaren ja Touko Yrttimaan kuvamuunnelmassa on sekä ironiaa että kantaaottavuutta. Työryhmä toteutti tietokoneella kuvasarjan "M - kaupunki etsii manipuloijaa". Näyttely oli esillä Galleria Laterna Magicassa toukokuussa 1990. Kuvamontaaseillaan Bülow, Saari ja Yrttimaa kommentoivat muun muassa kansallista ja kansainvälistä politiikkaa. Kolmikon kuvat toimivat eräänlaisena aikansa kuvallisena politiikan kulmapöytänä. Näiden kuvien kaltaista ideaa voidaan usein lukea kirjoitetussa ironisessa tekstissä tai pakinassa. Kuvissa pohdittiin muun muassa Berliinin muurin murtumista, Harri Holkerin kahvitaukoa ja kasinotaloudeksi nimitettyjä Suomen talouden hulluja vuosia.

Kuvamontaasien esittämä kritiikki upposi yleisöön ja herätti aikalaiskeskustelua. Ryhmä Bülow-Saari-Yrttimaa sai vuonna 1990 kirjailija- ja taiteilijaryhmä Kiilan vuoden 1990 tunnustuspalkinnon "rohkeasta ja ilmaisurikkaasta muotokokeilusta", joiden "kritiikki ravisteli totunnaisia ajatustottumuksia ja politiikan pyhyyttä".

Erilaisia kuvayhdistelmiä on toki tehty ja esitetty aikaisemminkin, mutta uusi sähköinen tekniikka antoi kuvamanipulaatiolle loputtomat mahdollisuudet. Edelleen nykypäivänä Bülowin, Saaren ja Yrttimaan kuva voisi toimia muistutuksena siitä, kuinka jokapäiväiset kuvajournalismin kuvat eivät suoraan vastaa todellisuutta. Kuvat voivat jo pelkillä näkökulmilla ja valinnoillaan manipuloida tai esittää totuutta haluamallaan tavalla.

Mannerheimin patsas ja sen sijoituspaikka oli puheen ja kiistelyn aiheena 1930- ja 1950-luvuilla sekä uudelleen Kiasman perustamisen yhdeydessä 1990-luvun puolivälissä. Mannerheim on valtionpäämies, jonka nimeen on vielä viime aikoinakin ollut arkaluontoista liittää liikaa komediaa.

Reetta Haarajoki

4. helmikuuta 2010

Kynttilä ja uraohjus

Ensi sunnuntaina vietetään maassamme kynttilänpäivää, mikä tarjoaakin aasinsillan oheisen kuvan esittelyyn. Kynttilän keralla kuvassa esiintyy eräs hiljaisten vuosien jälkeen kotimaanpolitiikan uutisotsikoihin palannut mieshenkilö.

Kalle Kultala, Paavo Väyrynen, 1976. Hopeagelatiinivedos. Suomen valokuvataiteen museo / Kalle Kultalan kokoelma

Kuva on otettu eduskunnan istuntokauden avajaisissa vuonna 1976. Tuoreehko opetusministeri Paavo Väyrynen oli vasta 30-vuotias, mutta jo kokenut poliitikko. Hänen uransa povattiin jatkavan huimaa nousukiitoa jopa presidentiksi saakka. Valokuvaaja Kalle Kultala on onnistunut tallentamaan kuvaan hyvin tunnistettavan ilmeen ja olemuksen. Samalla vierustovereiden päiden yli kurottavasta Väyrysestä kasvaa itsevarman uraohjuksen karikatyyri.

Nuori Paavo Väyrynen oli presidentti Kekkosen luottomies. Ja Kalle Kultala oli Kekkoslovakian ykköskuvaaja, jonka kamera seurasi presidenttiä metsäpoluille ja kaukomatkoille. Lehtikuvaaja Kultala oli parhaimmillaan työskennellessään poliitikkojen ja muiden valtaapitäviä parissa. Eipä lie ihmekään, että hänet palkittiinkin ansioistaan Pro Finlandia mitalilla ja 200 000 Kultalan valokuvaa arkistoitiin opetusministeriön toimesta.

Kynttilänpäivää vietetään joka vuosi, mutta harva taitaa enää muistaa minkä vuoksi. Hiljattain erään sanomalehden tekemän katugallupin yhteydessä kävi ilmi, miten unohtuvaista on myös maallinen maine ja valta. Maassamme on ehtinyt varttua sukupolvi, joka ei tunnista valokuvasta kolme kautta Brysselissä viihtynyttä Paavo Väyrystä. Samalla unohtuvat lentoemäntien nipistely ja poliittinen kähmintä. Mikä onkin hyvä. Ne edustavat toivon mukaan menneen maailman poliittista kulttuuria.

Vuosikymmenet kuluvat. Ja kun tästä vielä puoli vuosisataa vierähtää, niin enää valokuvat muistuttavat meitä ajasta, jolloin itänaapurissa valtaa piti Neuvostoliitto, ja meillä Kekkonen.

Maria Faarinen

15. tammikuuta 2010

Väriä elämästä

Mielikuvissa vanhojen valokuvien tytöillä on aina kireät letit, jäykkä ryhti ja tuima ilme. Ehkä heitä jännittää tai sitten he eivät viihdy tärkätyissä pyhämekoissa, joihin heidät on pakotettu valokuvan ottoa varten. Todellisuus ei kuitenkaan välttämättä vastaa näitä mielikuvia. Esimerkiksi sopii vaikka nuori neiti Karin Rosenberg. Hän makaa sohvalla ja näyttää syventyneen kirjaan. Mustat nyörikengät on nostettu jugend-kankaan verhoamalle sohvalle ja kirja lepää laiskasti sylissä. Pää nojaa tyynyyn kampauksen mahdollisesta litistymisestä piittaamatta.

Harald Rosenberg, Lukeva tyttö, 1907-1910. Autochrome-diapositiivi.  Suomen valokuvataiteen museo / AFK:n kokoelma

Kuvan on ottanut Karinin kymmenen vuotta vanhempi isoveli Harald Rosenberg (1883-1931), jonka koulupoikana aloitettu valokuvaharrastus johti ensin lehtikuvaajaksi ja sittemmin Helsingin rikospoliisin pitkäaikaiseksi valokuvaajaksi. Valokuvataiteellisia intressejään Harald toteutti ajan tavan mukaan kameraseurassa, Helsingin Amatörfotografklubbenissa (AFK), ja kun Suomen toinen yleinen valokuvanäyttely avautui Ateneumissa syyskuussa 1907, oli Haraldkin mukana. Osa tuossa näyttelyssä esillä olleista mustavalkovedoksista on päätynyt mukaan myös Karinin muotokuvaan. Ne voi nähdä seinällä sohvan yläpuolella.

Harald oli yksi kolmesta helsinkiläiskuvaajasta, jotka esittelivät vuoden 1907 näyttelyssä myös autochrome-tekniikalla tehtyjä värillisiä kuultokuvia. Tekniikka oli uunituore, vasta samana vuonna markkinoille saatettu. Kyseessä oli ensimmäinen kaupallisesti menestynyt värikuvausmenetelmä, jonka takana olivat ranskalaiset elokuvakeksijät Auguste ja Louis Lumière. Koskaan aikaisemmin suuri yleisö ei ollut nähnyt valoherkälle materiaalille kaikkine väreineen tallentunutta näkymää. Tunne oli oletettavasti melko samanlainen kuin mustavalkotelevisioiden parissa varttuneen sukupolven ensikokemus värillisestä tv-lähetyksestä.

Vanhimmat värivalokuvat hätkähdyttävät edelleen. Näyttäytyyhän merkittävä osa modernin maailman historiaa meille harmaan sävyissä. Mustavalkoisten valokuvien kautta värittömyydestä on tullut jopa menneen luontainen ominaisuus. Siksi Karin Rosenbergin muotokuvakin tuntuu ihmeen tuoreelta, ei sadan vuoden takaiselta.

Valokuvataiteen museoon deponoidussa AFK:n kokoelmassa on kopio Harald Rosenbergin autochrome-kuvasta. Alkuperäisen kuvan omistaja ei ole tiedossa.

Maria Faarinen

4.1.2010

Muukalaisia hopeapinnalla

Tyylikäs herra ja rouva sekä kaksi nuorta neitiä ovat asettautuneet riviin valokuvaajan kameran eteen. Keskellä istuva pari on kietonut käsivartensa tyttöjen vyötäisille. Toisen tytön käsi lepää miehen olalla. Hiljainen seurue odottaa. Kameran objektiivin läpi kulkeva valo tallentuu kuvaksi. Kaikkien neljän vakavilta kasvoilta saattaa ehkä aistia pienen häivähdyksen hymystä.

Dagerrotyyppi 1850-luvulta.  Suomen valokuvataiteen museo / Alma ja Unto Hiitosen kokoelma

Emme tiedä kuvan henkilöiden nimiä, kuvaajaa tai edes varmuudella sitä, missä maassa kuva on otettu. Todennäköisesti he ovat perhe, kenties tämä on heidän ensimmäinen kertansa valokuvaajalla. Vaistomaisesti huomaan etsiväni yhdennäköisiä piirteitä tyttöjen ja vanhempien kasvoilta. Ne ovatkin hämmästyttävän tarkkoina ja yksityiskohtaisina tarkasteltavissani. Jopa herran liivin napit ja rouvan rystysten kaaret erottuvat selvästi hienopiirteisestä valokuvasta.

Dagerrotyyppi 1850-luvulta, yksityiskohta. Suomen valokuvataiteen museo / Alma ja Unto Hiitosen kokoelma

Kuva on dagerrotyyppi ja kuvattu 1850-luvulla. Se on valmistettu ranskalaisten Joseph Nicéphore Niépcen ja Luis Jacques Mandé Daguerren yhteistyössä kehittämällä menetelmällä, jonka yksityiskohtaiset valmistusohjeet ja vapaan käyttöoikeuden Ranskan valtio luovutti koko maailman käyttöön elokuussa 1839. Jo seuraavan vuoden tammikuussa, 170 vuotta sitten, Turussa esiteltiin Pariisissa kuvattu dagerrotyyppi.

Valokuvataiteen museon kokoelmissa on vain pienehkö määrä varhaisimpia valokuvia 1800-luvun puolimailta. Harvinaisuuksia ne ovat koko maassa. Ja koska dagerrotyypit ovat hyvin herkkiä sekä valon että ilman vaikutuksille niitä voidaan pitää esillä vain pieniä aikoja kerrallaan. Tästä syystä niiden ihailuun on harvoin tilaisuutta.

Oheinen dagerrotyyppi on kuulunut Alma ja Unio Hiitosen kokoelmaan ja Suomen Kulttuurirahasto on lahjoittanut sen museolle vuonna 2002.

Dagerrotyypin valmistaminen

Kuparilevy päällystetään hopealla ja kiillotetaan hyvin huolellisesti. Hopeapinta käsitellään valoherkäksi jodihöyryn avulla. Levy valotetaan kamerassa ja siirretään sen jälkeen elohopeahöyryyn, jolloin elohopea kiinnittyy levylle valoa eniten saaneisiin kohtiin ja tekee näkyväksi levylle valotettaessa tallentuneen piilevän kuvan. Näkyvä kuva muodostuu mikroskooppisista hopeaelohopeapisaroista. Lopuksi valottumaton hopeajodidi pestään pois suolaliuoksella, ja valmis kuva suojataan hapettumiselta ja kosketuksilta lasin alle kehykseen tai pieneen rasiaan. Dagerrotyypit ovat uniikkikappaleita, toisin kuin myöhemmällä ajalla yleistyneet negatiivin monistettavuuteen perustuvat valokuvat.

Maria Faarinen