Suomen valokuvataiteen museolla on hallussaan mittava kokoelma, joka saattaa joskus monipuolisuudellaan yllättää museon työntekijätkin. Tällä sivulla museolehtori Erja Salo, kokoelma-amanuenssi Maria Faarinen ja toimittaja Reetta Haarajoki esittelevät poimintoja kokoelmasta. Sivulle lisätään uusi kuva noin kahden viikon välein.

5. maaliskuuta 2010

Arjen huumori on parasta

"Hei katsokaapa nyt kameraan päin", tuntuu kuuluvan ääni kuvan ulkopuolelta. Lausahdusta tukee kuvassa vasemmalla näkyvä, kameraa osoittava sormi ja perheen pienimmän kohtisuora katse. Kuusamo-kuva, kuten niin monet valokuvaaja Markus Jokelan (s. 1952) kuvista, kertoo tarinan, jonka yksityiskohdista ei kuvankatsoja millään malta päästää irti. Lapset ovat saaneet omat, kylmät tölkkilimut käteen ja Fantan poreet  pirskahtelevat vielä hampaiden välissä.

Markus Jokela: Kuusamo, 1990, kromogeeninen värivedos. Suomen valokuvataiteen museo.

Kuvaustilanne on varmaan monelle meistä tuttu. Ollaan perheen, sukulaisten tai ystävien kanssa Lapin hiihtolomakeskuksissa Kuusamossa Rukalla, Ylläksellä tai vaikka Levillä. Murtomaahiihtäjät, laskettelijat, lumilautailijat ja tukijoukot ovat kaikki yhdessä alarinteen taukopaikalla. Laskettelijat ovat riisuneet kypärät pöydille ja haalareita ja tuulipukuja on löysätty ruokatauon ajaksi. Tarjolla on pikaruokaa, pizzaa, hampurilaisia tai kananuggetteja. Taustalla kuuluu laskettelumonojen kantojen kopina ravintolan lattiaa vasten.

Kuvauspaikka, Kuusamon Ruka, on Suomen perinteisimpiä ja suosituimpia talviurheilukeskuksia. 1990-luvulla, jolloin kuva on otettu, Ruka kuten muut Lapin hiihtokeskukset, alkoi investoida ohjelmapalveluyritysten toimintaan. Hissien ja rinteiden määrät kasvoivat ja ensimmäiset lumilautailualueet rakennettiin. Lapin talvimatkailuun nykyään niin oleellisesti liittyvä elämystuotanto oli vasta alkutekijöissään.

Jokela on työskennellyt vuodesta 1981 Helsingin Sanomissa valokuvaajana ja tehnyt yhdessä toimittaja Ilkka Malmbergin kanssa Kuukausiliitteelle Suomi-aiheisia reportaaseja tavallisesta keskiluokkaisesta arjesta. Siitä, miten suomalaiset viettävät lomaansa uusilla tavoilla, millainen päivä lauantai on perheessä, pitsasta Suomen uutena kansallisruokana tai huoltoasemista, jotka huoltavat ihmistä mutta eivät autoa, kuten tekijät Jokela ja Malmberg aihepiiriään luonnehtivat.

Kesällä 2008, kun Valokuvataiteen museossa oli Markus Jokelan näyttely "Jotain on tapahtunut", Jokela kiteytti ajatuksiaan kuvaamisesta: "Kuvareportaasi on journalismin kuninkuuslaji, minulle. Kuvareportaasissa kuvien ei tarvitse kiljua yksinkertaistettua totuutta. Reportaasin kuvat voivat kuiskata ja  kysyä. Niihin voi palata. Kameralla taltioidut asiat ovat tapahtuneet. Kuvaaja ei ole niitä keksinyt. Mutta reportaasikuvaajan pitää taltioida nämä asiat niin kuin hän ne itse näkee. Reportaasi on henkilökohtaista. Kuvareportaasi on huono väline kertomaan maailman monimutkaisia faktoja, mutta se voi tuottaa elämyksiä, jotka säilyvät."    

Erja Salo

19. helmikuuta 2010

Pikku prinssi

Kuvassa tunnettu monumentti Helsingin keskipisteestä esittäytyy uudelleen tulkittuna. Valtionpäämies Mannerheimilta on pyyhitty pois aseman ja arvovallan symbolit. Hän istuu hevosensa selässä kuin kansanmies saunassa ikään. Kuvassa ratsun jalkoja ei ole aseteltu tarkasti oikeaan käynti-asentoon, kuten kuvan viittauskohteella, Aimo Tukiaisen veistämällä ratsastajapatsaalla.

Petteri Bülow, Juha Saari, Touko Yrttimaa: Pikku prinssi, 1990, tuloste, Suomen valokuvataiteen museo

Tässä Petteri Bülowin, Juha Saaren ja Touko Yrttimaan kuvamuunnelmassa on sekä ironiaa että kantaaottavuutta. Työryhmä toteutti tietokoneella kuvasarjan "M - kaupunki etsii manipuloijaa". Näyttely oli esillä Galleria Laterna Magicassa toukokuussa 1990. Kuvamontaaseillaan Bülow, Saari ja Yrttimaa kommentoivat muun muassa kansallista ja kansainvälistä politiikkaa. Kolmikon kuvat toimivat eräänlaisena aikansa kuvallisena politiikan kulmapöytänä. Näiden kuvien kaltaista ideaa voidaan usein lukea kirjoitetussa ironisessa tekstissä tai pakinassa. Kuvissa pohdittiin muun muassa Berliinin muurin murtumista, Harri Holkerin kahvitaukoa ja kasinotaloudeksi nimitettyjä Suomen talouden hulluja vuosia.

Kuvamontaasien esittämä kritiikki upposi yleisöön ja herätti aikalaiskeskustelua. Ryhmä Bülow-Saari-Yrttimaa sai vuonna 1990 kirjailija- ja taiteilijaryhmä Kiilan vuoden 1990 tunnustuspalkinnon "rohkeasta ja ilmaisurikkaasta muotokokeilusta", joiden "kritiikki ravisteli totunnaisia ajatustottumuksia ja politiikan pyhyyttä".

Erilaisia kuvayhdistelmiä on toki tehty ja esitetty aikaisemminkin, mutta uusi sähköinen tekniikka antoi kuvamanipulaatiolle loputtomat mahdollisuudet. Edelleen nykypäivänä Bülowin, Saaren ja Yrttimaan kuva voisi toimia muistutuksena siitä, kuinka jokapäiväiset kuvajournalismin kuvat eivät suoraan vastaa todellisuutta. Kuvat voivat jo pelkillä näkökulmilla ja valinnoillaan manipuloida tai esittää totuutta haluamallaan tavalla.

Mannerheimin patsas ja sen sijoituspaikka oli puheen ja kiistelyn aiheena 1930- ja 1950-luvuilla sekä uudelleen Kiasman perustamisen yhdeydessä 1990-luvun puolivälissä. Mannerheim on valtionpäämies, jonka nimeen on vielä viime aikoinakin ollut arkaluontoista liittää liikaa komediaa.

Reetta Haarajoki

4. helmikuuta 2010

Kynttilä ja uraohjus

Ensi sunnuntaina vietetään maassamme kynttilänpäivää, mikä tarjoaakin aasinsillan oheisen kuvan esittelyyn. Kynttilän keralla kuvassa esiintyy eräs hiljaisten vuosien jälkeen kotimaanpolitiikan uutisotsikoihin palannut mieshenkilö.

Kalle Kultala: Paavo Väyrynen, 1976, hopeagelatiinivedos, Kalle Kultalan kokoelma/Suomen valokuvataiteen museo

Kuva on otettu eduskunnan istuntokauden avajaisissa vuonna 1976. Tuoreehko opetusministeri Paavo Väyrynen oli vasta 30-vuotias, mutta jo kokenut poliitikko. Hänen uransa povattiin jatkavan huimaa nousukiitoa jopa presidentiksi saakka. Valokuvaaja Kalle Kultala on onnistunut tallentamaan kuvaan hyvin tunnistettavan ilmeen ja olemuksen. Samalla vierustovereiden päiden yli kurottavasta Väyrysestä kasvaa itsevarman uraohjuksen karikatyyri.

Nuori Paavo Väyrynen oli presidentti Kekkosen luottomies. Ja Kalle Kultala oli Kekkoslovakian ykköskuvaaja, jonka kamera seurasi presidenttiä metsäpoluille ja kaukomatkoille. Lehtikuvaaja Kultala oli parhaimmillaan työskennellessään poliitikkojen ja muiden valtaapitäviä parissa. Eipä lie ihmekään, että hänet palkittiinkin ansioistaan Pro Finlandia mitalilla ja 200 000 Kultalan valokuvaa arkistoitiin opetusministeriön toimesta.

Kynttilänpäivää vietetään joka vuosi, mutta harva taitaa enää muistaa minkä vuoksi. Hiljattain erään sanomalehden tekemän katugallupin yhteydessä kävi ilmi, miten unohtuvaista on myös maallinen maine ja valta. Maassamme on ehtinyt varttua sukupolvi, joka ei tunnista valokuvasta kolme kautta Brysselissä viihtynyttä Paavo Väyrystä. Samalla unohtuvat lentoemäntien nipistely ja poliittinen kähmintä. Mikä onkin hyvä. Ne edustavat toivon mukaan menneen maailman poliittista kulttuuria.

Vuosikymmenet kuluvat. Ja kun tästä vielä puoli vuosisataa vierähtää, niin enää valokuvat muistuttavat meitä ajasta, jolloin itänaapurissa valtaa piti Neuvostoliitto, ja meillä Kekkonen.

Maria Faarinen

15. tammikuuta 2010

Väriä elämästä

Mielikuvissa vanhojen valokuvien tytöillä on aina kireät letit, jäykkä ryhti ja tuima ilme. Ehkä heitä jännittää tai sitten he eivät viihdy tärkätyissä pyhämekoissa, joihin heidät on pakotettu valokuvan ottoa varten. Todellisuus ei kuitenkaan välttämättä vastaa näitä mielikuvia. Esimerkiksi sopii vaikka nuori neiti Karin Rosenberg. Hän makaa sohvalla ja näyttää syventyneen kirjaan. Mustat nyörikengät on nostettu jugend-kankaan verhoamalle sohvalle ja kirja lepää laiskasti sylissä. Pää nojaa tyynyyn kampauksen mahdollisesta litistymisestä piittaamatta.

Harald Rosenberg: Lukeva tyttö, 1907-1910. Autochrome-diapositiivi. AFK:n kokoelma / Suomen valokuvataiteen museo

Kuvan on ottanut Karinin kymmenen vuotta vanhempi isoveli Harald Rosenberg (1883-1931), jonka koulupoikana aloitettu valokuvaharrastus johti ensin lehtikuvaajaksi ja sittemmin Helsingin rikospoliisin pitkäaikaiseksi valokuvaajaksi. Valokuvataiteellisia intressejään Harald toteutti ajan tavan mukaan kameraseurassa, Helsingin Amatörfotografklubbenissa (AFK), ja kun Suomen toinen yleinen valokuvanäyttely avautui Ateneumissa syyskuussa 1907, oli Haraldkin mukana. Osa tuossa näyttelyssä esillä olleista mustavalkovedoksista on päätynyt mukaan myös Karinin muotokuvaan. Ne voi nähdä seinällä sohvan yläpuolella.

Harald oli yksi kolmesta helsinkiläiskuvaajasta, jotka esittelivät vuoden 1907 näyttelyssä myös autochrome-tekniikalla tehtyjä värillisiä kuultokuvia. Tekniikka oli uunituore, vasta samana vuonna markkinoille saatettu. Kyseessä oli ensimmäinen kaupallisesti menestynyt värikuvausmenetelmä, jonka takana olivat ranskalaiset elokuvakeksijät Auguste ja Louis Lumière. Koskaan aikaisemmin suuri yleisö ei ollut nähnyt valoherkälle materiaalille kaikkine väreineen tallentunutta näkymää. Tunne oli oletettavasti melko samanlainen kuin mustavalkotelevisioiden parissa varttuneen sukupolven ensikokemus värillisestä tv-lähetyksestä.

Vanhimmat värivalokuvat hätkähdyttävät edelleen. Näyttäytyyhän merkittävä osa modernin maailman historiaa meille harmaan sävyissä. Mustavalkoisten valokuvien kautta värittömyydestä on tullut jopa menneen luontainen ominaisuus. Siksi Karin Rosenbergin muotokuvakin tuntuu ihmeen tuoreelta, ei sadan vuoden takaiselta.

Valokuvataiteen museoon deponoidussa AFK:n kokoelmassa on kopio Harald Rosenbergin autochrome-kuvasta. Alkuperäisen kuvan omistaja ei ole tiedossa.

Maria Faarinen

4.1.2010

Muukalaisia hopeapinnalla

Tyylikäs herra ja rouva sekä kaksi nuorta neitiä ovat asettautuneet riviin valokuvaajan kameran eteen. Keskellä istuva pari on kietonut käsivartensa tyttöjen vyötäisille. Toisen tytön käsi lepää miehen olalla. Hiljainen seurue odottaa. Kameran objektiivin läpi kulkeva valo tallentuu kuvaksi. Kaikkien neljän vakavilta kasvoilta saattaa ehkä aistia pienen häivähdyksen hymystä.

Dagerrotyyppi 1850-luvulta. Alma ja Unto Hiitosen kokoelma / Suomen valokuvataiteen museo

Emme tiedä kuvan henkilöiden nimiä, kuvaajaa tai edes varmuudella sitä, missä maassa kuva on otettu. Todennäköisesti he ovat perhe, kenties tämä on heidän ensimmäinen kertansa valokuvaajalla. Vaistomaisesti huomaan etsiväni yhdennäköisiä piirteitä tyttöjen ja vanhempien kasvoilta. Ne ovatkin hämmästyttävän tarkkoina ja yksityiskohtaisina tarkasteltavissani. Jopa herran liivin napit ja rouvan rystysten kaaret erottuvat selvästi hienopiirteisestä valokuvasta.

Dagerrotyyppi 1850-luvulta, yksityiskohta. Alma ja Unto Hiitosen kokoelma / Suomen valokuvataiteen museo

Kuva on dagerrotyyppi ja kuvattu 1850-luvulla. Se on valmistettu ranskalaisten Joseph Nicéphore Niépcen ja Luis Jacques Mandé Daguerren yhteistyössä kehittämällä menetelmällä, jonka yksityiskohtaiset valmistusohjeet ja vapaan käyttöoikeuden Ranskan valtio luovutti koko maailman käyttöön elokuussa 1839. Jo seuraavan vuoden tammikuussa, 170 vuotta sitten, Turussa esiteltiin Pariisissa kuvattu dagerrotyyppi.

Valokuvataiteen museon kokoelmissa on vain pienehkö määrä varhaisimpia valokuvia 1800-luvun puolimailta. Harvinaisuuksia ne ovat koko maassa. Ja koska dagerrotyypit ovat hyvin herkkiä sekä valon että ilman vaikutuksille niitä voidaan pitää esillä vain pieniä aikoja kerrallaan. Tästä syystä niiden ihailuun on harvoin tilaisuutta.

Oheinen dagerrotyyppi on kuulunut Alma ja Unio Hiitosen kokoelmaan ja Suomen Kulttuurirahasto on lahjoittanut sen museolle vuonna 2002.

Dagerrotyypin valmistaminen

Kuparilevy päällystetään hopealla ja kiillotetaan hyvin huolellisesti. Hopeapinta käsitellään valoherkäksi jodihöyryn avulla. Levy valotetaan kamerassa ja siirretään sen jälkeen elohopeahöyryyn, jolloin elohopea kiinnittyy levylle valoa eniten saaneisiin kohtiin ja tekee näkyväksi levylle valotettaessa tallentuneen piilevän kuvan. Näkyvä kuva muodostuu mikroskooppisista hopeaelohopeapisaroista. Lopuksi valottumaton hopeajodidi pestään pois suolaliuoksella, ja valmis kuva suojataan hapettumiselta ja kosketuksilta lasin alle kehykseen tai pieneen rasiaan. Dagerrotyypit ovat uniikkikappaleita, toisin kuin myöhemmällä ajalla yleistyneet negatiivin monistettavuuteen perustuvat valokuvat.

Maria Faarinen