”Pöytä, jolla on kyljellään nojaava kannel sekä neljä värikästä serpentiinirullaa pystyssä. Kanteleen kaikukannen keskellä olevaan aukkoon on asetettu kaksi banaania. Pöydällä on valkoinen pöytäliina.” Mitä ihmettä tässä kuvassa on oikein meneillään?
Valokuvataitelija Iiu Susiraja (s. 1975) löytää kuvataiteen vuosisataisesta asetelmatraditiosta uutta ammennettavaa. Asetelmissaan Susiraja esittää arjen esineet absurdissa valossa, esteettisinä objekteina, funktionaalisuudesta riisuttuina mutta paljon potentiaalisia merkityksiä sisältävinä. Varhaiselle 1600-luvun asetelmamaalaukselle oli tyypillistä, että asetelman fyysiset elementit olivat allegorioita joillekin abstrakteille, usein uskonnollisille aiheille.
Erityisesti flaamilaisessa ja alankomaalaisessa 1600–1700 -lukujen asetelmamaalauksessa suosittuja olivat nk. vanitas-aiheet. Kuolevaisuudesta muistuttavat symbolit, kuten sammuneet kynttilät, kuihtuneet kukat, pääkallot, tiimalasit ja kaatuneet astiat kuvastivat elämän katoavaisuutta. Susirajan asetelmissa esineet esiintyvät toisaalta juhlallisen ryhdikkäästi omina, arkisina itseinään, toisaalta johonkin suurempaan symboliikkaan vihjaten.
Susiraja kertoo, että esineet ovat tärkeässä osassa hänen taiteellisessa työskentelyssään. Hän listaa jatkuvasti mielenkiintoisia esineitä, joita voi myöhemmin hyödyntää teoksissaan. Yllättävien esineyhdistelmien kautta syntyy oivallus jostakin uudesta. Toisin kuin flaamilaisten asetelmamaalarien pääkallot ja tiimalasit, Susirajan esineet eivät kanna edeltä käsin määriteltyä merkityksiä, vaan ovat avoimia katsojan tulkinnoille. Tavallisten esineiden tulkinnat ovat samaan aikaan jaettuja ja yksilöllisiä.
Iiu Susiraja. Kannel. Sarjasta Syömään, pöytä on katettu, 2010. Suomen valokuvataiteen museo.
Kaikki suomalaiset tunnistavat kanteleen tutuksi kielisoittimeksi, mutta siihen liittyvät henkilökohtaiset merkitykset ovat kullekin omia: toiselle kyseessä on vihattu musiikintuntien kidutusväline, toisille ylevä hauenluinen kansallissoitin. Entä ovatko hetkellisen riemun tuovat ja sitten lakastuvat kertakäyttöiset serpentiinit nykyajan vanitas-aiheita vai vain iloisia värisommitelmia?
Susirajan teokset kiinnittyvät myös 1980-luvulla yleistyneen lavastetun valokuvan perinteeseen. Asetelmissa, kuten muissakin Susirajan teoksissa, kaikki kuva-alan elementit ovat taiteilijan hallinnassa. Mitään ei eksy kuvaan hänen tietämättään – mutta kuvan tulkinnan avaimet ovat katsojan käsissä. Susirajalle asetelmat ovat hengähdystaukoja omakuvasarjojen välillä. Ne antavat myös mahdollisuuden keskittyä tekniikkaan ja sommitteluun ja toimivat näin vastaparina omakuville, joissa Susiraja kyseenalaistaa valokuvien teknisen laadun merkityksen. Asetelmien osana olevat värilliset paperit korostavat teosten luonnetta taiteilijan tietoisesti rakentamina, myös sävymaailmaltaan hallittuina sommitelmina.
Iiu Susiraja. Sukset. Sarjasta Syömään, pöytä on katettu, 2010. Suomen valokuvataiteen museo.
Susirajan asetelmissa suomalaisuuden merkit, suksi, ruisleipä ja kannel, löytävät uusia kumppaneita. Käyttötarkoituksestaan irrotetut kansalliset ikonit ovat valkoisella liinalla hieman eksyksissä. Asetelmat muodostavat herkullisen vastakohdan Helsingin designpääkaupunkivuoden suomalaista muotoilua kansallisena urotekona esitelleille näyttelyille. Susiraja kertoo, että toisinaan hän suunnittelee teoksiaan mielessään tietty hahmo, ahdistunut kotiäiti joka ”alkaa sekoilla yksin kotona”. Taiteilijan omakuvien tavoin myös asetelmissa voi nähdä arjen anarkismia ja naisen ja perheenemännän roolien ilkikurista tuulettamista. Pöytäliina on vinksallaan, helmet levinneet ja huulipunat sojottavat täytekakussa häpeämättömästi. Susirajan anarkia herättää katsojassa hyvää levottomuutta, oli kuvissa meneillään sitten mitä tahansa.
Anni Wallenius, tutkija, 2012
