Kuva: Lyy Raitala: Velloa, 2020.
Photofuss: LUONTOJAMME - tulkintoja kansallisromantiikasta
24.6.–18.7.2021
Hippolyte Korjaamo
Töölönkatu 51b, Helsinki
Suomen valokuvataiteen museon Photofuss -nuortenryhmän näyttely LUONTOJAMME - tulkintoja kansallisromantiikasta pohtii, mitä suomalaisuus nykypäivänä on. Sanana luonto viittaa sekä ihmisen luonteeseen sekä luonnonympäristöihin, joiden osasia näyttelyn teoksissa tutkitaan yhdessä ja erikseen, läheltä ja kaukaa. Teoksissa kritisoidaan ja ylistetään myyttejä, kyseenalaistetaan ja toteutetaan uskomuksia, mutta myös luodaan utopioita ja tarkastellaan kokonaisuuksia niiden ansaitsemalla rakkaudella.
Näyttely on moniulotteinen kokonaisuus metsiä, niittyjä, rantoja, ja vuodenaikoja, luovuuden purkauksia, tuttuuden tunnetta, kokemuksia, työtä ja tarinoita. Kansallisromantiikka valikoitui aiheeksi ryhmän yhteisestä kiinnostuksesta suomalaisuutta ja sen ilmentymiä kohtaan. Todellisuuksiemme pienentyessä kotiseudun kokoiseksi, olemme olleet pakotettuja tarkastelemaan itseämme kansana ja määrittelemään uusiksi käsitteitä ja näkemyksiä. Kuka on tämän ajan Aino tai Tapio ja millaisessa maailmassa he elävät?
LUONTOJAMME - tulkintoja kansallisromantiikasta -näyttelyssä ovat mukana Photofuss-ryhmän jäsenistä Lotta Böhm, Rami Farooq, Emilia Kärkäs, Milja Laakso, Ida Maijala, Teemu Nurmivuori, Sanna Nykänen, Lyy Raitala, Selma af Schultén, Tiia Schwartz, Elle Sumelius, Gülen Topaloglou, Matias Uusinoka ja Sofia Vuorenmaa. Näyttelyn järjestämisessä ovat olleet mukana myös ryhmän koordinaattori Kataja Ekholm sekä jäsenet Tuukka Jaromaa ja Ansa Matikainen.
Photofuss on Suomen valokuvataiteen museon nuortenryhmä, joka tarjoaa mahdollisuuden kokea ja toteuttaa valokuvakulttuurin ilmiöitä kollektiivisen työskentelyn kautta. Ryhmän toiminta pohjaa kokeellisuuteen ja tutkimiseen, ja sitä ohjaavat ryhmän sisäiset ideat ja mielenkiinnon kohteet. Photofuss suunnittelee ja tuottaa omat näyttelynsä. Ryhmä muodostetaan aina vuodeksi kerrallaan, ja siihen on joka syksy avoin haku.
Näyttelykokonaisuus on toteutettu yhteistyössä Suomen valokuvataiteen museon, Valokuvagalleria Hippolyten ja Kulttuuritehdas Korjaamon kanssa. Kaikki kuvat ja tekstit on tuottanut Photofuss-ryhmä.
Photofuss: LUONTOJAMME – tulkintoja kansallisromantiikasta
24.6.–18.7.2021
Hippolyte Korjaamo
Töölönkatu 51b, 00250 Helsinki
Näyttely on avoinna Kulttuuritehdas Korjaamon aukioloaikoina.
ti–to 11–21, pe 11–21.30, la 14–21.30 (su–ma kiinni)
Lisätietoja ja kuvapyynnöt:
Milja Laakso
koordinaattori, Photofuss-nuoret
milja.laakso@fmp.fi
Tekijäesittelyt:
Lotta Böhm (s. 1997) on helsinkiläinen valokuvaaja, joka inspiroituu luonnosta, koruttomuudesta, selkeistä linjoista ja silueteista. Böhm haaveilee omasta kuvakirjasta, sekä tunteita herättävien teosten luomisesta. Hän valokuvaa työkseen niin yksin, kuin myös yhdessä valokuvaajakollegansa kanssa.
Teossarjassa Muodostaa Böhm tarkastelee kansallisromantiikkaa. Siinä aihe resonoi luonnon ja ihmisen välisenä suhteena. Olemmeko unohtaneet olevamme osa luontoa? Böhmin teoksissa muodostelmia luo paljas ihmiskeho, luonnollisimmassa olomuodossaan, veden syleilyssä.
Rami Farooq (s. 1995) on opiskellut estetiikkaa ja joogaa, mikä on saanut hänet ymmärtämään subjektin ja objektin välistä suhdetta. Kuvillaan Farooq haluaa tuoda esiin arkista kauneutta sekä luonnon pyhyyttä. Ihmettelyä.
Teossarjassaan tässä Farooq haluaa ilmaista omia kuulumattomuuden sekä kuuluvuuden tunteitaan, niitä molempia. Hän haluaa tarkastella sitä miltä hänen Suomensa näyttää? Miltä se tuntuu? Nykyään paremmalta.
Farooq on saanut inspiraatiota ulkomailta Suomeen muuttaneilta ystäviltään, perheestään sekä henkilökohtaisesta joogaharjoituksestaan. Syvällä kehossa oleva kokemus kuulumattomuudesta on hiljalleen parantunut joogaharjoituksen kautta. Vaikka ei kokisi olevansa osa tiettyä kansaa tai kulttuuria, voi yhteyden löytää syvemmältä. Identiteetin on mahdollista rakentua ajattomista palasista.
Emilia Kärkäs (s. 1995) on helsinkiläinen valokuvaaja, joka kokee valokuvaamisen konseptien rakentamisena, piirtämisenä sekä maalaamisena. Kärkäs johtaa usein inspiraationsa maalaustaiteesta. Hän haluaa tutkia töissään nykymaailman epäkohtia sekä ihmisyyttä keskellä digitalisaatiota, mutta luoda myös tarinoita utopiasta.
Teoksessaan Ainoni, Ainomme Kärkäs pohtii kansallistaiteen naiskuvaa ja esittää kysymyksen, kuka on Aino? Onko hän suomalaisen naiskuvan narratiivi? Miltä se voisi näyttää? Kuinka sitä rikotaan? Mikä tekee Ainosta Ainon? Teoksessa inspiraationa on suomalainen maalaustaide, Akseli Gallen-Kallelan teokset, niiden naiskuvat ja pohdinta naisesta subjektina kansallistaiteessa.
Milja Laakso (s. 1995) työskentelee valokuvaajana pääkaupunkiseudulla, minkä lisäksi hän ammentaa oppeja muilta alan ammattilaisilta toimimalla assistenttina eri valokuvaajille. Viimeisen vuoden aikana Laakso on löytänyt jalansijansa valokuvauksen parissa vieläkin varmemmin. Laakson kuvaustyyli on muuttunut siten, että hän keskittyy tällä hetkellä kuvaamaan ihmisiä. Haave työskentelystä taiteen ja muodin parissa on vahvistunut, vaikka Laakso pohtiikin taiteen ja kaupallisen kuvan rajoja ja eroja.
Laakson teossarja Nokkaunet on kepeä katselmus, joka koostuu rakennetusta hetkestä. Teos on hetki, johon mieli tahtoisi palata, kun haaveilee kesäisestä Suomesta. Kuvien tarkoitus on luoda fiktiivinen mielenmaisema ja rakentaa hattaraa todellisuuden ympärille. Laadittu hetki on utopistinen pala suomalaisuutta. Vakavamman poliittisen kantaaottavuuden sijaan, Laakson teossarja kuvastaakin hengähdystaukoa, eikä mene sen syvemmälle. Kuvasarjaa ovat olleet luomassa Teatterikorkeakoulun toisen vuosikurssin näyttelijäntaiteenopiskelijat sekä Laakson läheiset ystävät, stylistit Lotta Luostarinen ja Juuli Ruokolainen.
Ida Maijala (s. 2001) on helsinkiläinen haaveilija, kirjoittaja ja valokuvaaja. Maijala on valokuvannut pienestä pitäen ja pari vuotta sitten hän vihdoin sai järjestelmäkameran, joka nykyään kulkee mukana kaikkialle. Ida on suunnitelmallinen ihminen, mutta valokuvaajana hyvin spontaani. Hän etsii kauneutta kaikkialta ja yrittää tehdä arkisista hetkistä taianomaisia.
Maijalan teospari kaikuja käsittelee yksinäisyyttä ja ihmisen suhdetta luontoon. Suhdetta, joka menee niin syvälle, että vain luonnon helmassa voi oikeasti olla oma itsensä. Teoksissa pohjimmainen teema on kuitenkin yksinäisyys, joka on Maijalasta hyvin suomalaista. Yksin selviäminen asetetaan korkealle jalustalle, jossa itsenäisyyden ja yksinäisyyden raja alkaa hämärtyä. Teokset ovat omakuvia, koska Maijala antaa kasvonsa hieman vaikealle aiheelle.
Teemu Nurmivuori (s. 1993) on tamperelainen valokuvaaja, jolle kuvaaminen on tapa tutkia ympäristöä, niin kotona kuin maailmalla. Rytmien, toistuvuuden ja symmetrian löytäminen on Nurmivuoren tapa katsoa ja rakentaa kuvia. Nurmivuori kuvaa usein ihmisen kädenjälkeä, sekä sen vuorovaikutusta ympäristöön.
Teoksessaan Paikkani? Nurmivuori halusi haastaa itseään kuvaamalla hänelle vieraassa ympäristössä, poissa tutusta, rakennetusta maailmasta. Teoksessa tarkastellaan suomalaista designia. Aiheena kansallisromantiikka on Nurmivuorelle ennen kaikkea ylpeyttä oman kansan tuotoksista ja kulttuurin syleilemistä, mutta myös pinttyneitä olettamuksia. Teokseensa Nurmivuori halusi tunnetun suomalaisen design-esineen, Ilmari Tapiovaaran suunnitteleman Domus-tuolin. Vaikka tuoli onkin materiaalinsa puolesta saanut alkunsa luonnosta, on pellon reuna sille kuitenkin hyvin epätavallinen paikka.
Sanna Nykänen (s. 1999) on visuaalisen viestinnän muotoilun opiskelija Aalto-yliopistossa. Nykästä kiehtoo etenkin erilaisten mediumien, mutta myös vanhan ja uuden yhdisteleminen. Valokuva on aina ollut läsnä Nykäsen työskentelyssä, vaikka se ei aina esiinny sen perinteisimmissä muodoissa. Tulevaisuudessa hän haluaisi tehdä julkaisuja, videotaidetta ja installaatioita.
Teossarjan (ehkä) myöhemmin tänä kesänä kollaasimaiset teokset ovat dialogia ihmisen ja luonnon, sekä uuden ja menneen ajan kanssa. Teoksissa on Nykäsen omia valokuvia, yhdistettynä arkistomateriaaliin ja kasveihin, jotka muodostavat kerronnallisen kokonaisuuden.
Lyy Raitala (s. 1999) opiskelee valokuvausta Haagin taideakatemiassa ensimmäistä vuotta. Raitalaa kiinnostaa todellisuuden ja fiktion sekoittaminen absurdilla ja leikkisällä tavalla. Töissään hän yhdistelee toisistaan irrallisia elementtejä synnyttäen uusia konnotaatioita. Häntä kiinnostaa ihmiset, ympärillä havaitut yksityiskohdat ja tilanteet sekä erilaiset luonnon pinnat ja materiaalit.
Kuvasarja kalajuttuja kuljettaa katsojan tarkastelemaan myyttistä naishahmoa – sen ihanuutta, outoutta ja vahvuutta. Myyttinen naishahmo ei liioittele vaan on hetken paikallaan ja löytää hetkellisen tasapainon yltäkylläisessä maailmassa. Teokset kumpuavat historian naisperinteistä ja maagisesta voimasta, joita on jätetty huomiotta naiskehoon liitettyjen tabujen vuoksi.
Selma af Schultén (s. 2001) on valokuvaharrastaja Helsingistä, jonka valokuvaaminen alkoi ikään kuin vahingossa, jo nuorena alkaneen kiinnostuksen visuaalista taidetta kohtaan myötä. Valokuvauksen ohella af Schultén on myös kokopäiväinen journalismin opiskelija. Hänen kuvissaan esiintyvät usein ihmiset ja luonto jossain muodossa. Af Schultén nauttii spontaanista kuvaamisesta ja harvoin suunnittelee kuvaustilanteita.
Teossarjassaan Ilmavoimiin lähtö af Schultén käsittelee perhesuhteita ja sukujuuria, menetystä ja rakkautta. Hän pohtii sukupolvieroja ja eroavaisuuksia oman kaupunkilaisidentiteettinsä ja sukulaistensa välillä. Kansallisromantiikassa af Schultén on kiinnostunut perinteistä, uskonnosta, työn ja taiteen merkityksestä. Sarjan aihe on henkilökohtainen, mutta tyyli dokumentaarinen.
Tiia Schwartz (s. 1994) on musiikkikasvatusta opiskeleva muusikko. Valokuvaajana Schwartz etsii ympäristöstään värejä ja rytmejä. Häntä inspiroi lukeminen, kirjoittaminen, toiset ihmiset ja heidän intohimonsa, keskustelut ystävien kesken sekä musiikki ilmiöineen. Schwartz kuvaa lähiluontoaan, johon lukeutuvat kasvien, lintujen ja hyönteisten lisäksi hänen ystävänsä. Hän aloitti valokuvaamisen tallettaakseen merkittäviä hetkiä ja vielä opettelee sitä kuinka kuvista tulee taidetta.
Kuvasarja olen valmis olemaan tutkii lähiluonnon vaikutusta. Kuvat syntyivät yhdessä kaupunkien laitamilla kävellen, vuodenaikojen värejä etsien. Niissä hengitetään, pysähdytään ja kunnioitetaan ympäristöä, etsitään utopiaa valloittamattomasta. Ollaan valmiita olemaan. Ehkä kuvien henkilöt ovat silmänsä sulkiessaan päättäneet tehdä niin?
Elle Sumelius (s. 1998) on Helsingistä kotoisin oleva elokuvauksen opiskelija. Hänen töissään esiintyy usein eri luonnonilmiöitä kaukaa, tai läheltä havaittuna, abstrakteina. Kuvaaminen työkaluna antaa hänelle vapauden tutkia ympäristöä omien tulkintojensa syleilemänä. Jos Sumelius joutuisi valitsemaan yhden ilmiön kuvattavaksi koko loppuiäkseen, se olisi ehdottomasti puut eri lajeissaan.
Teossarjaansa Sumelius kuvaa näin: “Neonvihreät alkoi löytämästäni kahdeksannen luokan biologiantehtävästä "Plantae Fennicae". Täydellisesti asettamani, kirjan välissä kuivuneet kukkaset makasivat seesteisesti arkistointipaperin päällä, hauraampina kuin elävänä. Pidin tavasta, jolla kasvi esiintyy yksittäisenä paperilla, aivan kuten kevään ensimmäiset kasvit vielä nukkuvassa ympäristössään. Lähdin tervehtimään näitä yksilöitä ja niiden hehkuvaa olemusta, häkeltyneenä niiden elinvoimasta.”
Gülen Rita Topaloglu (s. 1994) on Helsingissä asuva visuaalinen tarinankertoja ja ikuinen tarkkailijasielu, joka haaveilee usein ja kirjoittaa pohdintojaan novellinomaisiksi tarinoiksi. Valokuvaamisen Topaloglu aloitti Vantaan kuvataidekoulun filmikuvaus- ja pimiötyöpaja -opinnoissa. Opinnot synnyttivät Topaloglulle ikuisen vetovoiman valokuvaa kohtaan. Hänestä valokuvan tekee mielenkiintoiseksi sen moniselitteisyys. Näyttelyn lisäksi hän työstää vapaa-aikanaan henkilökohtaisia valokuvaprojektejaan ja kaipaa Egeanmerelle.
Topaloglun valokuvateosten keskeisessä osassa ovat symboliikka ja ihmisen suhde menneeseen. Valokuvat kyseenalaistavat kansallisromantiikan ajatusmaailmaa, jossa usein keskeisenä teemana on luonto, isänmaallisuus ja uskonto.
Matias Uusinoka (s.1996) on todellisuudestaan vieraantunut vainoharhainen diletantti, oikea kurppa! Kehitystarinaa hänellä ei ole tarjota, eikä lopetusta, jonka perimmäinen päämäärä tulee toivon mukaan olemaan tavanomainen. Luonteeltaan Matias on klassinen rapu. Silmänsä sulkiessaan hän haaveilee Metsähallituksen palauttamasta kalastusluvasta sekä vakiovirasta Pälkäneen Nuijantalon paikallisena lavataiteilijana. Hän on aikoinaan omistanut auton.
Teossarjaansa Opus Uusinoka kuvaa seuraavasti: “Yleismielellisten ääriviivojen hahmotellessa todellisuudelta karkaavaa vieraantuneisuuttaan, mahdollistaa ajatusleikkien mielekkyys ulottuvuudettoman pyöreyden muistutuksen reaalimoraalisista velvoitteista. Luontaisten himojensa saattelemana saattaa viidakon kuningas unohtaa menehtyneen vaimonsa sekoittaen ajatukset taivaasta itsenäiseen aistilliseen todellisuuteen. Onkin olennaista nostattaa kysymys yhteisymmärteisen kokemustaustan epävarmasta luonteesta: ymmärtääkö kokemus vaiko kokeako ymmärrys? Tapahtumaketjujen fyysisen luonteen taipuessa mielikuvituksen voimaan, voidaan vaivaantuneesti pahoitella ihmisluonteen heikkouksia ikään kuin teippaillen sanamuodostelmia yhteen. Intersubjektin olemus kumoaa toiseuden pakotteen ja tilalle kumpuaa moderni kokemus. Lakanat heiluvat lajittelussa, nokkosrohto parantaa ihottuman, luusi tärisemään vielä huomenna. Ainaisen harhaisuuden äärellä on tärkeää muistaa ajoittain myös hymyillä: mieleesi ilmaantunut allasdelfiini raivoaa kyllä Itämeren puhtauden puolesta. Se kaipaa kotiinsa ja vahvistaa näin koko kansan yhteistä kokemusta.
Itse pidän valheista, romantiikasta ja hevosista.”
Sofia Vuorenmaa (s. 2001) on kiinnostunut kuvataiteesta, kirjallisuudesta ja niiden välimuodoista. Vuorenmaa tutkii taiteessaan liikettä sekä erilaisia luonnon ja ajattelun prosesseja ensisijaisesti piirtämisen ja taidegrafiikan kautta. Hän valokuvaa harvoin ja harkiten, mutta pitää silti eniten kuvista, joissa filmi on vioittunut, maisema tärähtänyt ja ajatus katkennut jonnekin hataran mielikuvan tasolle.
Teospari Ajatusteni kieli käsittelee hiljaisuutta ja sen kauneutta. Hiljaisuus on tyhjyyden ja ajattelun tila, jossa on ei-minkään olemisen kautta tilaa kaikelle mahdolliselle. Musta ja valkoinen edustavat väreinä samantyyppistä ambivalenssia. Ihmisten välisessä, toisinaan kömpelössäkin hiljaisuudessa jaetaan kokemus siitä, että ollaan samanaikaisesti yhdessä ja erikseen. Kuunnellaan, odotetaan ja kunnioitetaan, ajatellaan tässä ja toisaalla.
