MARIO RIZZI:

NAINEN JA MIES

Mario Rizzi näyttelyssään Suomen valokuvataiteen museolla. Kuva: Virve Laustela, Suomen valokuvataiteen museo.

MARIO RIZZI:

NAINEN JA MIES

Valokuvataiteen museo, Prosessi-tila

16.6.–6.8.2000
Mario Rizzin näyttely koostuu viidestä Dignity-sarjan muotokuvasta vuodelta 1996, kolmesta Specimens-sarjan kuvasta vuodelta 2000 ja Hämähäkki-videosta vuodelta 2000.

Dignity on sarja muotokuvia Palermon kapusiiniluostarin kirkon muumioista. Rizzi kaihtaa kuoleman romantisoimista ja alleviivaa kirkkailla neonväreillä sellaista, mitä emme tahtoisi nähdä. Hän ristiinsaastuttaa pyhän ja maallisen ja purkaa meidän-elävien ja noiden-kuolleiden välistä eroa vaatien katsojalta aktiivista suhtautumista.

Olemme tottuneet näkemään kuolemaa televisiossa parhaaseen katseluaikaan; nykyään kuolema on lähes steriili kokemus, mutta kuoleman todellisuuden käsittelemistä pidetään perverssinä. Toisin kuin median välittämät kalmankuvat Rizzin kuvat on etäännytetty dokumentaarisuudesta: muotokuvista karuinkin näyttää huolellisesti rakennetulta ikään kuin se olisi studiossa tehty. Asentojensa ja sommittelunsa ansiosta kuvat antautuvat vuoropuheluun klassisen ja renessanssin kuvanveiston ja klassisen maalaustaiteen ihmisvartalon esittämisen kanssa. Kuvat ovat miltei uskonnollisia, eräänlaisia kuolema-asetelmia: ne etsivät arvokkuutta ja ihmetystä sieltä mistä niitä yleensä ei haettaisi, mikä tekee niistä enemmän kuin pelkkiä memento moreja.

Specimens on mitalin kääntöpuoli. Ihmiset kuvataan ikään kuin kemikaaliin säilöttyinä. Teos on ristiriitainen metafora toisaalta aggressiosta ja elinvoimasta, toisaalta kuolemasta ja säilyttämisestä. Rizzin kaksi sarjaa keskustelevat selvästi keskenään: Rizzi pitelee peiliä katsojan edessä ja kannustaa häntä psyykkiseen, emotionaaliseen, jopa fyysiseen reaktioon ja vetää hänet mukaan luovaan prosessiin. Huolekkuus taiteenteossa ei etäännytä Rizziä yleisöstä: hän ei tahdo älyllistää taidetta, koska hän ei halua taiteen kuuluvan vain pienille asianharrastajapiireille. Siksi hän rakentaa valokuvasarjoja, jotka ovat kuin saman lauseen sanoja, filmin ruutuja, eivätkä ainokaiseen kuvaan vangittuja yksittäisiä näkyjä.

Kommunikaatio on myös Hämähäkki-videon taustalla. On jälleen selvää, että katsojan ja taideteoksen kohtaaminen on Rizzin taiteen perusta. Taiteilija pyysi erilaisissa elämäntilanteissa olevia (eräs pariskunta oli juuri vihitty) taivalkoskelaisia laulamaan kehtolaulun - muuttamaan julkiseksi jotakin hyvin yksityistä, jota ei yleensä pidetä julkisuuteen sopivana. Rizzi pyysi laulajia ja pyytää nyt katsojia kohtaamaan oman henkilöhistoriansa, joka kumpuaa kehtolaulun painetuista sanoista ja muistimme rytmikkäästä tekstistä.

Kommunikaatio, kohtaaminen, sosiaaliset suhteet, eli kulttuurien kasautuminen taiteen tekemisessä on Rizzin taiteen punainen lanka. Ei olekaan yllättävää, että sosiaaliset projektit ovat olleet merkittäviä Rizzin työssä, esimerkiksi Mondriaan Foundationin rahoittama projekti hollantilaisessa mielisairaalassa 1998-99, ensi joulukuussa alkava projekti Israelin Herzeliya Museum of Artin kanssa tai se, jonka hän toteuttaa 2001-2002 Berliinissä ollessaan vuoden verran Künstlerhaus Bethanienin vierailevana taiteilijana.

Valokuvataiteen museo, Prosessi-tila

16.6.–6.8.2000