Linda Orloff:

NOUSUHUMALA 2.0

Linda Orloff:

NOUSUHUMALA 2.0

Valokuvataiteen museo, Projekti-tila

4.–21.10.2001

Suolakaivos II - muistiinpanoja pyhiinvaellukselle

Leijua - ja pudota. Jos pudotus on tarpeeksi korkea, vaikka loputon, näillä kahdella ei juurikaan ole eroa. Ei varsinkaan, jos putoaa kuin kivi tyhjiössä, kuin langennut enkeli pimeässä. Kuvittelen, kuinka se joka putoaa tuntee hetken hämmentynyttä, melkein humaltunutta mielihyvää, vaikka putoaminen olisi väistämätöntä, armotonta. Kun putoaa, syyllisyyttä ei enää ole. Enkeli ja paholainen ovat sama asia. Pudotessa ei ole kumpaakaan. Vain pudotessaan enkeli on vapaa. Jokainen enkeli on sidottu tehtäväänsä, varustettu huimin voimin, eikä hänellä kuitenkaan ole mitään valtaa työnsä päämäärään. Pelkää enkeleitä, kunnioita heitä - ja halveksi heitä. Lopulta se on kuitenkin aivan sama.

Putoava enkeli ei enää lennä. Hän lepää kuin kelluva ruumis suolaliuoksessa. Lucifer on valontuoja, Jumalan kirkkain enkeli, joka on syösty taivaasta pimeyteen, kadotukseen ja Jumalasta riippumattomaan voimaan. Sikiö on enkeli, joka syöksyy ihmisyyteen.

Näin näen Linda Orloffin valokuvat; enkelin mahtava voimattomuus, ihmiskunnan halvaannuttava vapaus. Tässä on paino, putoaminen ja leijuminen. Jokaisessa kuvassa näkyy liike sisäänpäin, alaspäin: mikään ei laajene eikä nouse. Haltioituminen, jonka voi tuntea, on lähinnä mutinaa, kuin loitsu tai rituaali. Useimmissa uskonnoissa on käsitys, että kääntymällä itseemmepäin, menemällä sisimpäämme, me voimme päästä vapaaksi - joissakin luonnonkansojen uskonnoissa jopa irtautua ruumiista. Tai kuten kristillisessä mystiikassa, persialaisessa sufismissa tai itämaisessa mietiskelyssä: vapautua hetkeksi ruumiin rajoitteista.

Se voisi olla myös selväjärkistä hulluutta, mutisevaa, sisäänpäinkääntynyttä, syvämietteistä hiljaisuutta. Eikä sillä itse asiassa ole väliä mitä se näistä on, koska juuri tasapainoilussaan hahmot ovat niin jännittyneitä. Emme tiedä heistä mitään, emme tiedä keitä he ovat, mistä he tulevat, mihin ovat menossa. Mutta mieleeni tulee, etteivät he tiedä sitä itsekään. Alasti, heikkoina, usein valokuvanegatiiveina esitettyinä he vetäytyvät pois eivätkä anna meidän tapamme mukaan samastua kuvan hahmoihin. He eivät ole keitä tahansa. He eivät ole ketään. He voivat olla muukalaisia toisesta galaksista.

He voivat myös olla varjoja, jotka ovat ryömineet ulos meidän ruumiistamme.

***

Haluaisimmeko me tulla enkeleiksi? En usko. Me haluaisimme pudota.

Valokuvataiteen museo, Projekti-tila

4.–21.10.2001