Kaupunkilaisen luontopolulla
Merja Salo, Musta kasvisto, 1980-luvun alku. Hopeagelatiinivedos. Suomen valokuvataiteen museo, D1986:161/2.
”Kymmeniä tuhansia kilometrejä matkustettuaan he huomasivat viidakon kadonneen. Mitään ei ollut enää tehtävissä; saattoi vain nojautua taaksepäin ja yrittää viihtyä.” Näillä sanoilla alkaa Merja Salon foliokokoinen valokuvakirja Musta kasvisto – illuusioita luonnosta, 1984. Kirja on kokoelma urbaaneja luontokuvia, väljästi toisiinsa kytkeytyviä esimerkkejä kaupunkiin eri tavoin asettuneesta tai tuodusta luonnosta. Salo kuvasi mustavalkoisen sarjansa valtaosin 1980-luvun alun Helsingissä.
Kasviston tai herbaarion ideaa mukaillen Salo on kerännyt valokuvin näytteitä kaupungissa kohdatusta luonnosta. Kirjan sivulle on saatettu merkitä näytteen keräämispaikka ja -aika, mutta kohteen nimeäminen jää lukijalle. Salon esimerkit välttelevätkin perinteisen kasviston tieteellistä tarkkuutta ja ovat ennemmin henkilökohtaisen muistiinpanon kaltaisia. Yhtä lailla kuvakirjaa selailevan ajatus saa virrata vapaana ja keksiä kuviteltuja yhteyksiä valokuvien välille.
Mustan kasviston valokuvat ovat samaan aikaan oivaltavia, humoristisia ja surumielisiä. Vuonna 1984 antamassaan haastattelussa itsekin kaupungissa kasvanut Salo kertoo kiinnostuneensa siitä, millaisia illuusioita kaupunkilaisihminen luonnosta elättelee, ja millaiseksi ihminen on luontoa muokannut. Valokuvaajan reitti on kulkenut Korkeasaaressa, Eläinmuseossa, Helsingin kaduilla ja sisätiloissa.
Millaisena luonto valokuvissa sitten näyttäytyy? Ainakin kuvat kertovat kaupunkilaisen tarpeesta säilyttää yhteys luontoon, vaikka sitten keinotekoisenakin. Valokuvat näyttävät keinokarvoituksia, kasvikuoseja, paikoiltaan siirrettyjä puita, sisätilaan tuotuja luontokappaleita, kameran sulkimen jäädyttämiä luonnonoikkuja ja -korvikkeita. Leopardikuosilla verhoillut autonistuimet muistuttavat kesytetystä ja uuteen asuun muovaillusta luonnosta. Ihmisen väliintulo on ilmeinen.
Kuvien symboliikka on voimakasta. Sarjan lohduttomampia ja alakuloisempia näkyjä ovat kaupunkiin kahlitun tai kuolleen luonnon kuvat. Liikkeen näyteikkunassa, valokeilassa ja kaltereiden takana, roikkuu turkistakki. Toisessa valokuvassa nähdään avonaisen ikkunan viereen seinälle piirretty kartta, johon on kiinnitetty täytettyjä lintuja. Lohdullisemmissa kuvissa luonto tai merkit siitä mukautuvat osaksi kaupunkiympäristöä: asvalttiin maalattu juurakko kiemurtelee jalankulkijoiden askelluksen alla, suurikokoinen viherkasvi matkustaa raitiovaunussa vanhan miehen saattamana. Saattoi vain nojautua taaksepäin ja yrittää viihtyä.
Subjektiivisen valokuvauksen käsite on keskeinen 1980-luvun suomalaista valokuvahistoriaa käsittelevässä kirjallisuudessa. Sen piiriin voidaan lukea valokuvaajiemme parissa yleistynyt, kansainvälisistä virtauksista vaikuttunut katuvalokuvaus, jossa kuvaajat tallensivat kadun tapahtumia omasta näkökulmastaan käsin pyrkien samalla välittämään omaa kadulla liikkumisen kokemustaan. Katu ja kaupunkilaiselämä ovatkin valokuvaajalle loputon aihepankki.
Mustan kasviston virittämänä kaupunkiympäristöä ja sen ihmisvilinää katselee aivan uusin silmin. Asvalttiviidakossa kulkijan, kuten kenen tahansa luontoretkeilijän, tarvitsee vain pitää aistit ja mieli valppaina – löydettävää ja tunnistettavaa riittää.
Laura Gelmi, amanuenssi
Mustan kasviston valokuvat olivat Merja Salon Taideteollisen korkeakoulun lopputyö 1984. Vuotta myöhemmin sarjan kuvia oli esillä näyttelyssä Kesytetty! Illuusioita luonnosta muun muassa Vanhan galleriassa Helsingissä. Suomen valokuvataiteen museon kokoelmiin kuuluu sarjasta valokuvia paitsi näyttelykäyttöön tehtyinä valokuvateoksina myös kuvatoimistokäytössä olleina käyttövedoksina. Musta kasvisto -kirjaan voi tutustua museon kirjastossa.
Lähteet:
Riitta Jokiranta: Illuusioita luonnosta, Suomen luonto 8/84.