Olen viimeisen parin kuukauden aikana istunut paljon Valokuvataiteen museon kirjastossa. Työharjoitteluni tehtäviin kuuluu museolle saapuneiden kirjojen luettelointi museon kirjastotietokantaan. Kirjat eroavat paljon toisistaan: usein uudemmat kirjat, erityisesti valokuvataiteilijoiden monografiat, paneutuvat hyvin spesifeihin aiheisiin, kun taas vanhemmat keskittyvät enemmän paikkakuntien ja eri ihmisryhmien esittämiseen. Valokuvaa ja erityisesti maisemaa käytettiin 1900-luvun alussa usein välineenä jollekin muulle, esimerkiksi yhtenäisen kansakunnan mielikuvan muodostamiseen – Suomi-kuvan luomiseen.
Vuosi sitten näytin omia dokumentaarisia kuviani valokuvaajaystävälleni, joka kommentoi niitä. Yksi kommentti jäi erityisesti mieleeni. Hän sanoi joidenkin kuvieni näyttävän siltä, miltä Suomi on opittu näkemään. Hämäriä huoneita ja ilmeettömiä ihmisiä – ikään kuin olisin kuvannut Suomea alitajunnassa elävän kaurismäkeläisen linssin läpi.
Ymmärsin heti, mitä ystävä tarkoitti. Kuvat olivat ehkä enemmän jonkin opitun representaation toistoa kuin oman näkemisen tavan esittämistä. En ollut aiemmin tullut ajatelleeksi asiaa. Mutta juuri nuo konventiot – miten eri aiheita on totuttu kuvaamaan – vaikuttavat suuresti siihen, miten arjessakin näemme ympäristömme ja millaisia kulttuurisia tai kansallisia merkityksiä asioille annamme.
On helppo unohtaa, miten maailmasta muodostuvat mielikuvat ovat usein moneen kertaan vahvistettuja: ne ovat eläneet taiteessa ennen kuin ne ovat alkaneet elää uudenlaisina variaatioina kuvaston kuluttajien alitajunnassa.
Kirjastossa istuessani, erityisesti Helsingin Kameraseuran kirjakokoelman lahjoituksia läpikäydessäni, aloin taas miettiä tätä. Kirjat olivat vanhoja ja arvokkaan tuntuisia, lähinnä Suomea ja sen nähtävyyksiä esitteleviä valokuvaopuksia.
Useissa kirjoissa oli eri valokuvaajien toimesta lukuisista eri kuvakulmista toistettuja kuvia samoista paikoista – lähes samassa järjestyksessä. Kirjat esittelivät Suomea monikielisesti: Suomi, Finland, Finnland, Finlande. Ne kaikki ikään kuin toistivat I.K. Inhan kuvastoa ja samalla vahvistivat sen luomaa mielikuvaa Suomesta ja sen kansallismaisemasta.
Kiinnitin erityisesti huomiota siihen, miten Imatrankoski näkyi kirjoissa toistuvasti. Lähetin kirjojen sivuista huvittuneena kuvia perheemme WhatsApp-ryhmään, koska siskoni oli Imatralla määräaikaisessa työsuhteessa, ja vanhempani olivat juuri käyneet siellä turistimatkalla.
Perheeni tapahtumien kautta opin paljon Imatrankosken rikkaasta historiasta ja sen nähtävyysarvosta. Oma mielikuvani Imatrasta oli aiemmin liittynyt lähes yksinomaan siihen, että se on läpikulkupaikka matkalla Pohjois-Karjalaan, erityisesti kotipaikkakunnan ja opiskelupaikkakunnan välillä.
Imatrankoski oli kuitenkin 1900-luvun alun valokuvakirjoissa ylväs. Se oli kuvattu Suomen kiiltokuvaksi. Joissain kuvissa voimalaitoksen yhteydessä oli kuvatekstejä tyyliin: ” Imatran hevosvoimat on valjastettu teollisuuden palvelukseen.” Merkitysten ristiriita huvitti minua aluksi, kunnes tajusin, että kyse oli myös omasta kotimaan tietämättömyydestäni.
Kuva Ahon & Soldanin kirjasta Kuva-Suomi, 1939, s. 95.
Kosken patoaminen ja sen yhteyteen rakennettu voimalaitos oli useissa kirjoissa myös vahvasti edustettuna. Se oli todennäköisesti ajalleen tärkeä insinööritaidonnäyte.
Ehkä tässä on hyvä esimerkki siitä, miten kansallinen kuvasto voi muuttua ja elää. Nykyään nuoret ja erityisesti monikulttuuriset suomalaiset – joihin itsekin kuulun – muuttavat aktiivisesti sitä, mikä kuuluu suomalaisuuteen ja mitkä paikat edelleen edustavat suomalaista maisemaa ja yhteiskuntaa.
Uudelleen muotoilen Salla Jokelan tutkimuksesta (Kuvitettuja matkoja isänmaahan: matkailu, kuva ja nationalismi Suomessa, 2010, s. 10) seuraavan virkkeen: ”Imatrankosken kaltaisten paikkojen nähtävyysarvo on vähintään yhtä vahvasti sidottu niiden suomalaisuuteen kuin niiden objektiivisesti havaittavaan puoleen.”
Kun kansakuntaan liitettyjen tarinoiden ja uskomusten merkitys muuttuu, muuttuu myös niihin liittyvien paikkojen kulttuurillinen merkitys. Luonto ei kuitenkaan välitä, niin pitkään kun näiden paikkojen yli ei ajeta puskutraktoreilla.
Teksti: Tomas Aphalo, kirjastoharjoittelija
