Mad men, karuselli ja diakuvan pieni historia

Manhattanilla sijaitsevan mainostoimiston ja mainosmies Don Draperin elämää kuvaava Mad Men on ollut 2000-luvun televisioviihteen menestyssarja. Paitsi vetävästä juonesta, sarjaa on kiitetty myös autenttisesta 1960-luvun ajankuvasta. Retroilijoille sarja on varsinainen tyyliopas, mutta se tarjoaa kiinnostavia yksityiskohtia myös muille lähihistoriasta kiinnostuneille.

The International Herald Tribune nosti alkuvuodesta design-palstalleen sarjan ensimmäisen kauden jakson, jossa mainostoimisto esittelee Kodakin edustajille uutta Pyöräksi kutsuttua diaprojektoria. Valot sammuvat, projektori heijastaa valkokankaalle onnentäyteisiä perhekuvia ja Draper aloittaa myyntipuheensa: ”Tämä ei ole avaruusraketti, tämä on aikakone - - Se kulkee taaksepäin ja eteenpäin ja vie meidät paikkaan, jonne kaipaamme. Sitä ei kutsuta Pyöräksi, se on Karuselli. Voitte matkustaa kuten lapset matkustavat, ympäri, ympäri. Takaisin kotiin, paikkaan, jossa olitte rakastettuja.” 

Tapahtuman keskipiste on Kodakin Carousel S-mallin diaprojektori, jota Herald Tribunen toimittaja nimittää designklassikoksi. Nostalgiaa tihkuva kohtaus paljastaa jotain Draperin omasta henkilöhistoriasta, mutta kertoo meille myös yleisemmin valokuvan taikavoimasta ja sen illuusiosta. Kyseinen pätkä on sittemmin noussut pieneksi Youtube-hitiksi ja sitä on kehuttu koko sarjan parhaaksi kohtaukseksi.

 

Diakuvan pieni historia
 

Harva tulee enää miettineeksi mistä PowerPoint-esitysten diashow-nimitys (slideshow) juontuu. Etymologisesti dia-etuliite tarkoittaa ”läpi” tai ”jonkin kautta”. Diakuva on siis kuva, jonka läpi valo kulkee ja jota voidaan esittää heijastamalla.

Heijastettavan kuvan historia alkaa jo ennen valokuvauksen keksimistä käytetyistä taikalyhdyistä (laterna magica), joiden avulla lasille maalattuja kuvia voitiin heijastaa kankaalle pimeässä huoneessa. Vuonna 1848 philadelphialaiset Langheimin veljekset esittivät hyalotyypeiksi kutsumiaan valokuvia taikalyhdyn avulla. Taikalyhtyvalokuvia valmistettiin sarjatuotantona ja ne olivat yleisiä vielä pitkään 1900-luvullakin.

Diakuva, värillinen heijastettava valokuva, syntyi osana värivalokuvan kehittymistä. Keksinnön takana olivat musikaaliset tiedemiehet Leopold Godowsky ja Leopold Mannes, jotka työskentelivät Kodakin laboratoriossa 1930-luvulla. Pimiössä vihellellyn Brahmsin säestyksellä syntynyt Kodachrome-filmi esiteltiin vuonna 1935 ja sellaiset suurlehdet kuin Sunday Pictorial (Mirror) ja National Geographic ottivat sen pian käyttöönsä. Diakuva mahdollisti uudentyyppisten, loisteliaan värikkäästi kuvitettujen artikkelien julkaisun. Tiedemies ja valokuvatutkija C.E. Kenneth Mees kirjoitti innostuneena: ”Enää ei ole syytä teeskennellä maailman olevan yksivärinen ja esittää sen loisteliaisuutta harmaana aaveena.”

Diakuvauksesta tuli pian erittäin suosittua myös tavallisten kuvaajien parissa. Vuosikymmenten ajan se muodosti yhden tärkeimmistä näppäilykuvan muodoista. Filmivalikoima kattoi lukuisia eri kokoja: tyypillisin oli kinofilmi, mutta ammattilaiset käyttivät myös suurempaan 6x6 (60mmx60mm) filmiä. Lisäksi esiintyi näiden välimuotoja, puolikinoa ja panoraamatyyppistä 5x6-filmiä. Diaruudut kehystettiin pahvisiin tai muovisiin kehyksiin.

Suomessa diakuvausta harrasti jo hyvin varhaisessa vaiheessa esimerkiksi taitoluistelija ja valokuvaaja Walter Jakobsson, jonka kuvia on Urheilumuseon kuva-arkistossa. Enemmän diamateriaalia alkoi saapua maahan toisen maailmansodan jälkeen 1950-luvulla. Tuolloin muiden muassa Eero Raviniemi ja Risto Jarva kokeilivat diaa taidekuvauksen välineenä. Suomessa diakuvan yleistymistä hidasti se, että filmi piti pitkään lähettää kehitettäväksi Ruotsiin tai Saksaan. Kodakille tärkeän myyntivaltin tarjosi Ektachrome-filmin keksiminen, sillä Ektachromen valmistusprosessi oli helpompi ja filmin kehittäminen onnistui myös amatöörilaboratorioissa.

Dia säilytti asemansa ammattikuvaajien käytössä pitkään. Timo Kilpeläisen luontokuvat olivat kuvatoimistokäytössä kuvatoimisto Gorillassa 1990-luvulla. Kuva: Timo Kilpeläinen, 1990-luku. Digitoitu alkuperäisestä diapositiivista. Suomen valokuvataiteen museo.

Vaikka diakuvan historia yhdistyy vahvasti Kodakin tuotemerkkiin, myös kilpailevat yritykset alkoivat Kodachromen markkinoille tulon jälkeen kehitellä diafilmistä omia versioitaan. Pitkäaikaisin kilpailija oli saksalainen Agfa, joka oli aloittanut värifilmituotannon 1930-luvun alussa ja esitteli vuonna 1936 diakuviin tarkoitetun Agfacolor Neu-filmin. Toisen maailmansodan jälkeen filmin nimi muuttui Agfachromeksi ja chrome-liite vakiintui diafilmin nimeksi. Muut valmistajat toivat markkinoille myös omia diaprojektoreitaan, joissa diat oli useimmiten aseteltu suorakaiteen muotoisiin makasiineihin.

Kolmas laadullisesti erityisen korkeatasoisena pidetty diafilmi, Fujin Velva (Fujichrome) ilmestyi markkinoilla 1990-luvun alussa. Kuitenkin jo 1970-luvulta alkaen laadukkaat värinegatiivit ja niistä kehitetyt värikuvat alkoivat syrjäyttää dioja harrastajien käytössä. Ammattilaisten keskuudessa diafilmi säilyi suosittuna aina 1990-luvun puoliväliin saakka. Dian kirkas ja selkeä värimaailma ja sen avulla saavutettava korkea kuvantarkkuus olivat lyömättömiä laadukkaissa painotuotteissa sekä mainos- ja luontokuvauksessa. Diaa hyödynnettiin myös paljon taiteen kuvaamisessa sekä taideopetuksessa.

 

Kodak Carousel

 

Pyöreä Carousel-diakiekko säilytyslaatikkoineen.

Diakuvan materiaalisuus on omintakeinen. Valittu kuva leikataan irti filminauhasta, ujutetaan muovisiin tai pahvisiin kehyksiin ja heijastetaan projektorin kautta valokankaalle. Katselutapahtumaan kuuluu vielä oleellisena osana hämärä huone, leijaileva pöly valokiilassa, projektorin tasainen kolahtelu, tuulettimen kohina ja lämpenevän lampun tuoksu. Varsin kokonaisvaltainen aistielämys!

Vuonna 1940 Kodak toi markkinoille Kodaslide-projektorin, jolla kuvia saattoi heijastaa valkokankaalle. Perhe- ja lomakuvia päästiin ihailemaan ylellisessä kotiteatterissa ja puuduttavista diahetkistä kehittyi pian vitsien vakioaihe. Pimennetystä huoneesta oli paljon vaikeampi paeta tahdikkaasti kuin perinteisten albumien äärestä.

Ensimmäiset projektorit olivat kömpelöitä ja vaikeakäyttöisiä, sillä kuvat piti asettaa lampun eteen yksitellen. Vasta vuonna 1962 markkinoille saapui uudentyyppinen kone, jossa diat oli aseteltu ympyränmuotoiselle kiekolle. Napin painalluksessa koneen moottori pyöritti kiekolle sijoitettuja 80–140 diaa kierroksesta toiseen ja jopa takaperin.

Laitteen isä, italialais-amerikkalainen Louis Misuraca, sai keksinnöstään pienen kertakorvauksen, jolla vei perheensä Italian-lomalle. Ei tiedetä oliko hänellä varaa tallentaa lomamuistojaan diakuviksi, mutta lukemattomat ihmiset pääsivät esittämään omia kuviaan hänen keksintönsä avulla. ”Wheeliä” eli Kodak Carouselia valmistettiin pian miljoonittain.

Vuonna 1963 saksalaiset Hans Gugelot ja Reinhold Häcker esittelivät projektorin uuden ulkoasun, Carouselin S-mallin, jonka Herald Tribunen toimittaja nostaa kaikessa yksinkertaisuudessaan esimerkiksi ihastuttavasta 1960-luvun design-estetiikasta ja Ulmin maineikkaan muotoilukoulun tyylistä. Funktionaalinen S-malli sinetöi diakuvan suosion vielä pariksi vuosikymmeneksi. Se johti myös jatkokeksintöihin, ja 1970-luvulla Kodak valmisti sympaattista taskukokoista projektoria: Pocket Carouselia.

Kodak Carousel -projektorin esite vuodelta 1977. Projektorin kerrotaan sopivan "vaativaan ammattimaiseen käyttöön".

 

Mullistava multivisio


Kodak Carousel oli kestävä ja helppokäyttöinen. Carousel-kiekot saattoi arkistoida ”kuin kirjat kirjahyllyyn”. Kehittynyt tekniikka mahdollisti pian ääninauhan liittämisen kuvaesitykseen. Tällöin humiseva ja naksuva projektori oli tosin suljettava äänieristettyyn kaappiin.

Suuryritykset ottivat pian diakaruselliesitykset käyttöön mainostilaisuuksissaan ja pääkonttoreidensa somistuksessa. Syntyi multivisioksi kutsuttu taiteenlaji. Multivisio, jota on syytä pitää multimedian ja mediataiteen edeltäjänä, muodostui useita projektoreita ja ääninauhoja sisältäneistä diaesityksistä.

Suomeen multivisiot toi latvialaislähtöinen valokuvaaja Odert Harald Lackschéwitz (1930–2009), joka rakensi ensimmäiset yhdeksän projektorin teokset 1970-luvun alkupuolella Nokian pääkonttoriin. Muut yritykset seurasivat perässä ja näyttävien esitysten kysyntä oli taattu. Vuosina 1982–98 Lackschéwitz johti Multivisiostudio Oy -nimistä firmaa. Suomalaisessa valokuvahistoriassa multivisioiden saralla huomattavin saavutus lienee ollut Lackschéwitzin vuoden 1992 Sevillan maailmannäyttelyyn rakentama peräti 120 projektorin esitys.

Yhä suuremmiksi ja monimutkaisemmaksi käyviä leikkauksia, häivytyksiä, ääni- ja jopa pyroefektejä sisältäneitä multivisioita ohjaamaan täytyi pian kehittää tietokoneohjelmia ja lopulta kävi niin, että 1990-luvulla kehittynyt tietotekniikka syrjäytti projektorit ja kolisevat karusellit kannettiin varastoon videotykkien tieltä.

Kodak Carousel -kiekot sopivat varastoitavaksi kuin kirjat kirjahyllyyn. Kuvassa pieni osa valokuvaaja Matti Saanion diakarusellikokoelmasta.

 

Onko diakuva jo historiaa?


2000-luvulla diakuvaus on jäänyt digikuvan jalkoihin ja viimeisetkin projektoriesitykset ovat vaihtuneet PowerPointeiksi.

Diafilmin valmistus on käynyt yhä harvinaisemmaksi ja vuonna 2004 Kodak lopetti klassikko-Carouselien valmistamisen. Vuonna 2013 puolestaan vietettiin Ektachrome-tuotannon hautajaisia. Agfa ilmeisesti jatkaa yhä diafilmiemulsion valmistamista ilmakuvia varten.

Valokuvaajien parissa diakuvaan suhtaudutaan kenties hieman vähättelevästi, kuten aina kaikkeen vanhentuneeksi koettuun tekniikkaan, jota aika ja tutkimus eivät ole vielä varustaneet kiinnostavilla kultareunuksilla. Myöskään museoissa diakuvan saavutuksia ei juuri ole esitelty, vaikka sillä on oma paikkansa valokuvauksen ja heijastettavan kuvan historiassa. Dia on yksi vaihe siinä tarinassa, jonka tämänhetkinen kehityspiste ovat videotykit ja lähitulevaisuudessa kenties erilaiset hologrammivalokuvat.

Kiinnostus menneeseen ja menneen kierrättäminen nykyhetkessä ovat kuitenkin yhtä varmasti osa taidetta kuin nostalgia ihmisluontoa. Mad Menin Carousel-jakson saaman suosion perusteella uskallan ennustaa, että diakuva ja karuselli tulevat tekemään paluun ennemmin tai myöhemmin.

Teksti: Eemeli Hakoköngäs, museoharjoittelija, 13.1.2014

Lähteet:

Diakuvan historiasta ei ole vielä juurikaan olemassa painettua tietoa. Hajanaisia mainintoja löytää Wikipedian lisäksi lähinnä valokuvaharrastajien nettisivuilta.

Diakuvan historia Kodakin näkökulmasta: Collin, Douglas (1990). The Story of Kodak. New York: Harry N. Abrams inc.

Lyhyt diahistoria valokuvatuotteisiin ja -elektroniikkaan erikoistuneen Kaiser Baas-yhtiön sivuilla: http://www.kaiserbaas.com/kaiser-baas-blog/slides-a-history

“It’s a spaceship! No it’s a time machine”. The International Herald Tribune 21.1.2013. Sähköinen versio: http://www.nytimes.com/2013/01/21/arts/design/its-a-spaceship-no-its-a-…

Carousel S-mallin projektori MoMA:n blogissa: http://www.moma.org/explore/inside_out/2011/01/28/five-for-friday-mad-f…

Ensimmäinen yritys hahmottaa multivision historiaa Suomessa: Vallin, Eeva-Liisa (2012). Multivisiosta käyntikortti. Teoksessa Pirjo von Hertzen,  Elina Melgin & Leif Åberg (toim.). Vuosisata suhdetoimintaa – Yhteisöviestinnän historia Suomessa, s. 174. Helsinki: Otava.

Lisätietoja valokuvaaja Odert Lackschéwitzista : http://www.valokuvataiteenmuseo.fi/verkkonayttelyt/sumusta-sommitteluun…

Osoite
Kämp Galleria
Mikonkatu 1, 00100 Helsinki
Katso kartalla Kämp Galleria
Aukioloajat
ma–pe 11–20, la–su 11–18
Liput
16/6/0 €
Museokortti
Alle 18-vuotiaille vapaa pääsy
Osoite
Kaapelitehdas
Kaapeliaukio 3, G-rappu, 00180 Helsinki
Katso kartalla Kaapelitehdas
Aukioloajat
ti–su 11–18, ke 11–20
Liput
16/6/0 €
Museokortti
Alle 18-vuotiaille vapaa pääsy