Säännöt, runsaus ja ajallinen etäisyys – pari sanaa Jari Silomäen Sääpäiväkirjoista

Kuva: Jari Silomäki, sarjasta Otteita sääpäiväkirjastani, 2001–2020 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma. Alareunassa käsin kirjoitettu teksti: "Kellun Kuivasjärven usvassa, kuvittelen että on syksy. Silloin kun on tylsää, ajatukset toimivat. Minulla ei ole ollut tylsää pitkään aikaan."

Jari Silomäki kuvasi vuosien ajan yhden kuvan päivässä, säännönmukaisesti. Henkilökohtaisen elämän rinnalla kuviin liitetyt tekstit kertovat myös sodista, terrori-iskuista, vallanvaihdoksista, luonnonkatastrofeista ja muista uutisten pääaiheista.

1. On otettava joka päivä yksi kuva

2. Jalustan käyttö on kielletty

3. On kuvattava ainoastaan vallitsevassa valossa

4. Aihetta ei saa tarkoituksellisesti etsiä, vaan kuvaamisen on tapahduttava muun elämän ohessa

5. Myöhemmin kuvaan liitetään saman päivän tapahtumista kertova teksti

 

Nämä ovat sääntöjä, jotka Jari Silomäki itselleen määräsi vuonna 2001 aloittaessaan Otteita sääpäiväkirjastani -nimistä valokuvateoskokonaisuutta. Innoittajana taustalla vaikuttivat tanskalaisten elokuvaohjaajien vuonna 1995 alkuun paneman Dogma-liiken säännöt.

 

Jari Silomäki kuvasi vuosien ajan yhden kuvan päivässä, säännönmukaisesti. Kamera kulki mukana kaikkialle. Kuviin ja teksteihin tallentuivat ystävien tapaamiset, työmatkat maailman eri kolkkiin, parisuhteen vaiheet, tyttären syntymä. Henkilökohtaisen elämän rinnalla kuviin liitetyt tekstit kertovat myös sodista, terrori-iskuista, vallanvaihdoksista, luonnonkatastrofeista ja muista uutisten pääaiheista. Hyvin usein kuvalla ja tekstillä ei ole mitään tekemistä keskenään, vaan ne ovat kuin kaksi erillistä kuvaa samalta päivältä.

 

 "Tänään Anu kysyi minulta, mitä haluan tulevaisuudelta. En osannut vastata."

Kuva: Jari Silomäki, sarjasta Otteita sääpäiväkirjastani, 2001–2020 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma. Alareunassa käsin kirjoitettu teksti: "Tänään Anu kysyi minulta, mitä haluan tulevaisuudelta. En osannut vastata."

 

Taiteen tuottaminen ennalta määriteltyjen sääntöjen varassa voi ehkä äkkiseltään kuulostaa erikoiselta, mutta todellisuudessahan säännöt ovat taiteen aivan oleellinen ominaispiirre. Enkä nyt ajattele vain taiteen historiaa: muinaisen Egyptin yli vuosituhannen liki muuttumattomana jatkunutta traditiota, Kiinan dynastioiden taidetta, ortodoksisia ikoneita, sommittelusääntöjä tai erilaisia värijärjestelmiä. Vaikka ajallisen etäisyyden päästä säännöt on helpompaa tunnistaa ja nimetä, yhtä lailla nykytaide toimii lukemattomien sekä virallisten että ääneen lausumattomien sääntöjen ja käytäntöjen pelikentällä.

 

Opiskellessani taidehistorian peruskurssia 20 vuotta sitten, minulle kerrottiin luennolla, että DeStilj ryhmän perustajien Piet Mondrianin ja Theo Van Doesburgin välit rikkoutuivat dramaattisesti siitä syystä, että Mondrian hyväksyi ainoastaan kolme perusväriä ja suorat kulmat, mutta Van Doesburg olisi halunnut maalata suorakulmaisten linjojen lisäksi myös diagonaaleja. En ole varma onko tarina edes totta, mutta se on yksi niistä asioista, jotka kaikkein parhaimmin juurtuivat mieleeni koko vuoden opinnoista. Ei siksi, että olisin ollut tolkuton abstraktin taiteen palvoja, vaan siksi että tapaus sai minut ensi kertaa todella oivaltamaan, miten sääntöjen hallitsemaa taide on. Kilpailevien intressiryhmien säännöt taistelevat vaikutusvallasta, ja ajoittain tunkkaiseksi muuttuneet järjestelmät pannaan vaihtoon. Sääntöjen valossa vaikkapa juuri 90 asteen ja 45 asteen kulman erinomaisuus ei ole mielipideasia, vaan periaatekysymys. Niin oleellinen, että voi ajaa pitkällisen kumppanuudet karille.

 

Säännöt ovat kilpi ja astalo silloin, kun omaa taiteellista näkemystä on tarpeen suojata ja puolustaa. Toisaalta silloin, kun säännöt laatii ainoastaan itselleen, niitä voi aina tarpeen tullen muuttaa. Kuvattuaan Sääpäiväkirjani-sarjaa vuosien ajan joka päivä, Jari Silomäki hellitti tahtia. Sarja karttuu edelleen säännöllisesti, mutta vain sen verran kuin tuntuu hyvältä. Painetta ja pakkoa päivittäiseen kuvaan ei ole. Silti se on jo nyt epäilemättä laajin Suomessa koskaan toteutettu yhden kuvaajan valokuvataiteellinen kokonaisuus. Toisto ja runsaus ovat Sääpäiväkirjojen ydinmehua. Kuvat, jotka otettiin lähtökohtaisesti ”ei mistään” aiheesta, synnyttävät sitä enemmän sisältöä, mitä enemmän niitä kasataan yhteen ryhmään.

 

 "Turusta samana yönä, kun Yhdysvallat aloitti pommitukset Afganistanissa."

Kuva: Jari Silomäki, sarjasta Otteita sääpäiväkirjastani, 2001–2020 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma. Kuvaan kirjoitettu: "Turusta samana yönä, kun Yhdysvallat aloitti pommitukset Afganistanissa."

 

Näyttelyissä sarjan kuvat on ripustettu ruudukoksi. Niitä on sadoittain seinien täydeltä. Maailmaa ravisuttaneiden – jo historian kirjoihinkin tallennettujen – uutisten rinnalla merkityksellisimmiltä tuntuvat yllättäen pienet, henkilökohtaiset tarinat. Niiden lukeminen vangitsee. Vaikka tekstejä on aivan liikaa, niitä huomaa ahmivansa, etsivänsä joukosta pieniä helmiä: valokuvaaja kelluu selällään järvessä ja valkoinen huuru kohoaa veden pinnalle, hän ei kysyttäessä osaa vastata mitä haluaa elämältään, vuodenajat vaihtuvat. Kuvia ahmiessani kiinnitän huomioni siihen, miten lehdettömät koivut harmaassa talvivalossa aina saavat minut tuntemaan epämääräistä lapsuuteen kohdistuvaa kaihoa. Seuraavassa kuvassa valokuvaajan pieni tytär saa maitoa puistossa, aurinko paistaa.

 

Uskon Sääpäiväkirjojen vetovoiman piilevän siinä, että vaikka ne ovat henkilökohtaisia dokumentteja valokuvaajan omasta elämästä, ne kertovat samalla tutuista tapahtumista ja samaistuttavista tilanteista. Koska kuvia ja tarinoita on niin ylenpalttisen paljon, jokainen löytää niiden joukosta jotain tuttua.

 

 "Eksyin Ikeassa. Seurasin nuolia, jotka kiersivät ympyrää. Käytävillä tungeksi odottavia äitejä. Samana päivänä Theo van Gogh murhattiin Amsterdamissa."

Kuva: Jari Silomäki, sarjasta Otteita sääpäiväkirjastani, 2001–2020 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma. Alareunassa käsinkirjoitettu teksti: "Eksyin Ikeassa. Seurasin nuolia, jotka kiersivät ympyrää. Käytävillä tungeksi odottavia äitejä. Samana päivänä Theo van Gogh murhattiin Amsterdamissa."

 

Vasta ajan kuluessa valikoimattomasti ja jopa puolimekaanisesti tallennetusta materiaalista paljastuu se, mikä todella on kiinnostavaa ja merkityksellistä. Osa suuristakin uutisotsikoista unohtuu pian, ja toisaalta kaikkia historian käännekohtia ei aina tunnisteta sillä hetkellä, kun ne ovat käynnissä. Myös henkilökohtaisessa elämässä aika auttaa ymmärrystä.

 

Minusta on suunnattoman kiehtovaa ajatella, miten taidehistorioitsijat sadan vuoden kuluttua mahtavat nimetä meidän nykytaiteemme sääntöjärjestelmiä ja määritellä koulukuntia. Tuo jatkuvuuden ajatus tuntuu lohduttavalta kaiken epävarmuuden ja tulevaisuuteen liittyvien uhkakuvien keskellä. Ehkä joskus vuoden 2150 paikkeilla Suomen valokuvataiteen museon silloinen amanuenssi ottaa esille viisikymmentä Jari Silomäen Sääpäiväkirja-teosta, jotka hankittiin kokoelmiin 2000-luvun alkuvuosina. Mihin hänen huomionsa niissä kiinnittyy? Mikä häntä puhuttelee, ja mikä silloin tuntuu merkitykselliseltä? Minulla ei ole aavistustakaan.

 

 "Todd yskii yläkerrassa todella huolestuttavasti. Minä pelkään Sars-kuumetta enkä uskalla mennä aamupalalle."

Kuva: Jari Silomäki, sarjasta Otteita sääpäiväkirjastani, 2001–2020 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma. Kuvaan on kirjoitettu: "Todd yskii yläkerrassa todella huolestuttavasti. Minä pelkään Sars-kuumetta enkä uskalla mennä aamupalalle."

 

Varmaa on kuitenkin se, että taiteessa vallitsevat silloinkin omat sääntönsä: sekä ne, josta käydään näkyviä kamppailuja, että ne toiset, jotka tuntuvat niin itsestään selviltä, ettei niitä osata edes kyseenalaistaa. 

 

Ja jos valmiit kaavat tuntuvat riittämättömiltä, voi aina tehdä rohkeasti kuten Jari Silomäki ja nimetä itse omat sääntönsä.

 

Maria Faarinen, näyttelyintendentti, Suomen valokuvataiteen museo, 2020

Osoite
Kämp Galleria
Mikonkatu 1, 00100 Helsinki
Katso kartalla Kämp Galleria
Aukioloajat
ma–pe 11–20, la–su 11–18
Liput
16/6/0 €
Museokortti
Alle 18-vuotiaille vapaa pääsy
Osoite
Kaapelitehdas
Kaapeliaukio 3, G-rappu, 00180 Helsinki
Katso kartalla Kaapelitehdas
Aukioloajat
ti–su 11–18, ke 11–20
Liput
16/6/0 €
Museokortti
Alle 18-vuotiaille vapaa pääsy