Kesällä 1983 valokuvaaja Ben Kaila (s. 1949) oli jälleen kerran Berliinissä. Kaupungissa, jossa hän oli käynyt ensimmäisen kerran parikymppisenä vuonna 1973 ja jonne hän oli palannut monesti kuvaamaan sen jälkeen. Kaila oli liikkeellä polkupyörällä, Polkupyöräflaneeraamassa, kuten hän haastattelussa lähes 30 vuotta myöhemmin mainitsee.
Olan yli kulkee olkalaukku, jossa Kailalla on kinofilmikamera. Jossain vaiheessa Kaila suuntaa reittinsä vähän Spree-joen rannalta sivuun, kun hänen silmiinsä osuu huikea ”valkoisen valon hehku”.
”Ensin huomasin rakennuksen ja sen minareettia muistuttavan savupiipun ja vasta sisällä silmiini osui auringonvalossa hohtavat naisen ja miehen pienenpienet kipsipäät. Pariskunta oli osa korkokuvien sarjaa, joka ympäröi tuntemattoman patsaan jalustana ollutta pylvästä”, Kaila muistelee. Entisessä vesipumppuasemarakennuksessa restauroitiin tuhoutuneita veistoksia, joista monet olivat vailla päätä tai torsoja ja niiden uudet kipsiset päät ja raajat hohtivat auringonvalossa maagisen näyn tavoin. Useat patsaista olivat sijainneet Tiergarten-puistossa ja vaurioituneet toisen maailmansodan lopussa, keväällä 1945, kun neuvostojoukot piirittivät Berliiniä.
Kaila kuvaa rullan, ehkä toisenkin. Yksi tallentuneista kuvista saa nimekseen Uudet päät. Sattumalla oli siis roolinsa. ”Minulla ei ole sen tyyppistä mielikuvitusta, että olisin keksinyt pimiössä tai myöhemmin digitaalisesti muokata reliefihahmojen päät valkoisiksi”, Kaila toteaa myöhemmin haastattelussa.
Syksyllä 2012 Kaila on taas kerran palannut Uudet päät -valokuvan pariin. Vuonna 1967 alkaneesta pimiötyöskentelystä hän on joutunut luopumaan terveydellisistä syistä ja on työskennellyt viime vuosina digitaalisesti, mutta kuvaa edelleen filmille. Valottamisen sijaan nykyisen työskentelymetodin haasteet ovatkin digiajan haasteita: onko tietokone riittävän tehokas ja tulosteen laatu hyvä. Uusin vedos Uudet päät ‑valokuvasta on vuodelta 2012 ja Kaila on siihen tyytyväisempi kuin koskaan: ”Saan digitaalisen työskentelyn avulla negatiivista irti yksityiskohtia, joita en ole voinut pimiötyöskentelyssä koskaan saavuttaa. Olin lähes aina tyytymätön hopeagelatiinivedoksiini, etupäässä ne olivat liian tummia. Märkinä vielä hyviä, mutta kuivina usein liian tummia”.
Suomen valokuvataiteen museolla on kokoelmissa viisi eriaikaista vedosta Uudet päät‑kuvasta. Valokuva Taiteeksi – Hannula & Hinkka -kokoelma ‑näyttelyssä on 16.1.–21.4. esillä museolle Erja Hannulan ja Jorma Hinkan vuonna 2012 tekemän kokoelmalahjoituksen yhteydessä tullut hopeagelatiinivedos, jonka he hankkivat kokoelmaansa lokakuussa 1996.
Ben Kailalle Uudet päät on kuva rakkaudesta, yhteenkuuluvuudesta, hellyydestä, läheisyydestä ja toiveikkuudesta sekä mahdollisuudesta uusiutua.
Erja Salo, museolehtori
Lähde: Valokuvaaja Ben Kailan haastattelu 27.10.2012, Suomen valokuvataiteen museon pimiödokumentointihanke
