Erja Salo
Moi, tämä on Suomen Valokuvataiteen museon Kuvaiskiva podcast, ja tänään me jutellaan kokoelmista ja aika lailla myös nykydokumentoinnista.
Museohan on yksi lukuisista muistiorganisaatioista, ja silloin meillä on aika paljon valtaa ja vastuuta. Eli minkälaista historiaa me tallennetaan, millä tavoin. Koska sitten se, mikä on sitä meidän yhteistä kulttuuriperintöä eli meidän kokoelmat, niin se on se, mitä tutkitaan, mitä esitetään, mitä dokumentoidaan, mistä välitetään tietoa.
Ja juttelemassa tänään täällä meidän museon kotistudiossa, pohjakerroksessa, kellarissa Berliiniksi, niin kuin me tätä kutsutaan joskus itse, on meidän kokoelma-amanuenssi. Leenaa Sipponen Moi, Leenaa, moi.
Huomatkaa kokoelma-amanuenssi. Nyt on asiantuntemusta, sitten meillä on Leila Kouri, sinä olet Mixed Finns -yhdistyksestä, hallituksesta, eikö niin, kyllä kiitos.
Moi ja kiva olla täällä.
Tervetuloa.
Leena Joskus minä huomaan, että se, miten kokoelmat karttuvat, meilläkin taitaa olla melkein kolme miljoonaa, meidän kokoelman suuruus, niin ne ovat aika moninaisia tapoja. Ekana tulee ehkä mieleen, että joku lahjoittaa jotain, mutta on muitakin tapoja.
Kyllä,.
Joo, siis. Suurin osahan on saatu erityyppisinä lahjoituksina,.
Mutta me myös ostetaan lähinnä valokuvataidetta.
Nykydokumentointi on viimeiset toistakymmentä vuotta varmaan museoissa ollut sellainen hyvinkin käytetty hankintatapa, millä saadaan kontekstitiedot huomattavasti paremmin haltuun. Kun usein näissä lahjoitustapauksissa lahjoitellaan jo kuolleiden henkilöiden jäämistöjä tai sellaista, niin se on elävien ihmisten kanssa huomattavasti hedelmällisempää, se tiedonkeruu.
Eli kokoelmat karttuvat sillä tavalla, että joku tekee lahjoituksen, joskus ne ovat aika hyvinkin orkestroituja ja luetteloituja. Tuodaanko vielä kenkälaatikossa kuvia?
Leena Sipponen
Kyllä sitä yritetään, mutta sanotaan, että tässä viidenkymmenen vuoden aikana, mitä museo on ollut toiminnassa, niin me koko ajan pyritään hallitumpaan kartuntaan. Silloin alkuaikoinahan on otettu vastaan oikeastaan kaikki, mitä tarjottiin.
Valtavia valokuvaajien kokonaisuuksia, isompia ja pienempiä. Näitä kenkälaatikko-satseja tuolla on edelleen varmaan tulevienkin sukupolvien iloksi vielä tutkittavana. Kyllä me pyritään nykyään siihen, että jos joku lähestyy vaikkapa, että on vaikka muutto edessä ja täältä vintiltä löytyy kymmenen kenkälaatikollista valokuvia, että otatteko ja otatteko nopeasti, niin yleensä siinä kohtaa kyllä todetaan, että ei ainakaan kaikkia niistä, että mielellään sitten jotain esimerkkikuvia.
Tietoja niistä saisi toimittaa meille niin paljon kuin vaan pystyy. Ja sitten mieluummin niin, että me valikoidaan vaikka yhdessä sen lahjoittajan kanssa jotain olennaisia, kuin että ne kerrattaisiin tänne ja sitten ne siirretään johonkin odottelemaan aikoja parempia.
Erja Salo
Museon historiahan on alkanut vuodesta 1969.
Eli alkuaikana otettiin melkein mitä vaan vastaan, kun ei ollut sitä kokoelmaa, ja nythän on kokoelmapolitiikka kirjoitettu ja muu, eli oli täytyy tehdä juuri näitä rajauksia.
Ja kohtahan on varmaan se sukupolvi tulossa, että kuvia ylipäätään ei ole enää kenkälaatikossa, vaan tuodaanko kännyköitä sitten täynnä kuvia.
Leena Sipponen
Se jää nähtäväksi, ja toistaiseksi tuntuu, että digitaalista kuvaa vähemmän. Ihmiset tulee ajatelleeksi, että museo edes tallentaa, että jotenkin vieläkin on se sellainen ajatus, että museot tallentaa pelkkää vanhaa.
Erja Salo
Eli siis lahjoitetaan kuvia, sitten myös ostetaan, eikö vain kokoelmiin?
Leena Sipponen
Joo, tosiaankin, lähinnä teoskokoelmat karttuu ostoin. Tosi harvoin ostetaan jotain historiallisia, harvinaisia tekniikoita esimerkiksi, mutta joskus niitäkin.
Erja Salo
Sitten vielä tällainen sana, kun deponoidaan, mitä se tarkoittaa?
Leena Sipponen
No joo, se tarkoittaa sitä, että museo ottaa säilytettäväkseen jotain, mihin se ei kuitenkaan saa omistusoikeutta, mutta semmoisia me ei enää tehdä, se ei oikein palvele museota kyllä millään tavalla. Semmoinen systeemi toi on kuitenkin aika tyyristä lystiä tuo olosuhdesäilytystiloissa säilyttäminen.
Useinhan niissä on sitten semmoiset sopimukset kyllä, että museo saa käyttää niitä, mutta kuitenkin, että sittenhän se omistaja saa milloin tahansa tulla ja hakemaan pois. Kyllä me ennemminkin pyritään nykyään neuvottelemaan uusiksi niitä vanhoja deponointisopimuksia, että museo saa sitä sitten tälleen.
Erja Salo
No, mutta te järjestitte yhdessä Leena, sinä ja koko elämäpuolen muut tiimiläiset Mixed Finns -yhdistyksen kanssa tämmöisiä nykydokumentointityöpajoja tuossa keväällä 2023. Joo, kerro vähän, Leena, minkälainen teidän yhdistys on, joo, me ollaan siis Mixed Finns ry eli Mixed suomalaisille tämmöinen yhteisö, joka tarjoaa lähinnä tämmöistä vertaistuellista toimintaa. Ja sitten me tehdään antirasismikoulutuksia, että me paljon keskustellaan siitä, että millä tavalla varsinkin rakenteissa Suomessa on paljon tätä rasismia näkyvissä.
Ja sitten tämmöisenä mixed suomalaisena niin monesti kohtaa semmoista ehkä yllättävää rasismia, että mikä me ajatellaan, että ei välttämättä olisi rasismia, että tämmöisiä mikroaggressioita tai muuta. Niin paljon näihin on paneuduttu. Meidän perustajajäsenet on tehnyt paljon työtä viime vuosina, ja nyt viime keväänä meillä on alkanut uusi hallitus, jossa mä nyt olen kanssa mukana ja tässä tehdään kaikenlaista. Mutta muun muassa tämä projekti sitten teidän kanssa oli tosi hieno homma meille.
Leena Sipponen
Kyllä se on ollut koko vuoden paras projekti, kyllä.
Erja Salo
Ja siinä tuli just tosi paljon esiin tämä tämmöinen representaation merkitys, mikä on tietysti meillä tosi olennainen osa sitä, että erinäköisiä suomalaisia näkyy eri paikoissa.
Leena Sipponen
Mikä siinä oli niin hyvä, Leena, siinä hehkutit, ihan paras juttu. No, ensinnäkin heidän kanssaan oli niin super kivaa tehdä töitä. Suunniteltiin siis koko tämä projekti aika pitkälti yhdessä, eli siis meidän museon tavoitteenahan oli siis todellakin, että me saataisiin meidän aika valkoiset kokoelmat hiukan moninaisemmiksi, moniäänisemmiksi.
Museon kokoelmat todellakin edustaisivat tätä yhteiskuntaa sellaisena kuin se on, että myös muista taustoista tulevat suomalaiset sitten kokisivat meidän kokoelmat ja museon omakseen, ja museon yksi tärkeitä tehtäviä on yhdenvertaisuuden lisääminen yhteiskunnassa.
Tämä on ollut sekä kivaa että tosi merkityksellistä ja tärkeää.
Erja Salo
Suomi on tavallaan ollut kulttuurisesti moninaisempi, mutta se ei näy meidän kokoelmissa.
Leena Sipponen
Joo siis, kyllähän meidän kokoelmista löytyy kaikenlaista, mutta se on useimmiten just ammattikuvaajien, lähinnä lehtikuvaajien kuvaamaa, mitä meillä on noissa olemassa olevissa kokoelmissa. Tässä just koettiin tärkeänä, että Leila ja kumppanit itse määrittelevät.
Minkälaista representaatiota museon kokoelmissa on? Eikä niin, että me valitsisimme jotkut kuvat ja määrittelisimme vaan.
Erja Salo
Niin, ja sehän ei ole myöskään mikään uusi juttu, että on moninaisia ja erinäköisiä suomalaisia. Se on myös sen takia tosi tärkeää, että se on hassua, että miten valkoisena esimerkiksi suomalaisuus edelleen nähdään, vaikka myös historiallisesti on tosi paljon eroja. Ja tässä just tulee se vastuu, ettei synny sellaisia vinoumia tai vääristymiä.
Katsotaan tähän väliin.
Kuvaa meidän museon kokoelmista, mitä sä näet siinä, Leila kerro vähän, heittelee ajatuksia.
Tässä on tämmöinen aikuinen, joka heittää lasta ylöspäin. Kuulostaapa pahalta, pitää käsistä kiinni, kyllä, ehkä ihan leikitellen.
Mitähän mä tästä kerron? Vanhoja autoja näkyy taustalla, tämmöinen oikein iloinen, hassutteleva kuva.
Mitä Leena, sun asiantuntija silmät näkee?
Leena Sipponen
Mun silmät näkee tämmöisen aika tunnetun dokumentaristi-valokuvaajan nuoruuden näpsäisyn, jossa tosiaankin tämmöinen 60–70-luvun taitteen tyyliin pukeutunut nuori mies pelleilee lapsen kanssa jossain huoltoaseman edustalla.
Erja Salo
Tämä on esimerkki varmaan dokumenttikuvasta, olisiko ihan todellinen tapahtuma, koska kuvaajana on ollut Matti Koivumäki? Hän on tosiaan ollut nuori, 19-vuotias ottaessaan tämän kuvan vuonna 1969. Miten tämä kuva on päätynyt meidän kokoelmiimme?
Leena Sipponen
Tämä on päätynyt lahjoituksena, Matti Koivumäki on itse tämän meille viime vuonna muistaakseni lahjoittanut, eli hän on just tyypillinen esimerkkilahjoittaja, meidän museon pitkäaikainen tuttu, joka on vuosikymmenten varrella lahjoitellut.
Nyt en muista, kuinka monta kokoelmaerää on hänen nimissään, mutta varmaan toista kymmentä.
Eli nimenomaan tyyppi, joka kokee museon omakseen, valokuvataiteen museon, valokuvataiteilijoiden ja valokuvaajien museo siltä alkuperäiseltä idealtaan. Tämän tyyppisiä lahjoituksia meillä on ihan tosi pilvin pimein.
Hän on tosiaan kaikenlaisia sarjoja kuvannut elämässään. Tämä kuva on tosiaan Ruotsista Visbystä.
Ja liittyy semmoiseen satsiin, missä on paljon just tuolta ajalta kuvia enemmän Helsingistä. Hän on näpsinyt kaikenlaisia hauskoja tilanteita ja hahmoja kaupungeissa.
Erja Salo
Jos tämän kuvan löytää tai katsoo tietokannasta, niin siellähän löytyy ne asiasanat ja kontekstitiedot, eli kuva on viety johonkin yhteyteen, ja sitten niiden tietojen kautta ne merkitykset kuviin syntyy. Eli siinäkin on semmoinen, uskaltaisiko sanoa vallankäytön hetki tai sitten asiantuntemuksen hetki.
Muistaako Leena, minkälaisia sanoja tähän on liitetty tai miksi tämä kuva on otettu meidän kokoelmiin, eli mikä tässä on sitä tärkeää, minkä konteksti tälle on annettu?
Leena Sipponen
Tämä on nyt koettu tärkeäksi lisäksi tämmöisen suhteellisen merkittävän valokuvaajan kokoelmaan meidän kokoelman sisällä.
Tämä on asiasanotettu dokumentarismina, ja sitten tässä on kaikenlaisia tähän sisältöön liittyviä asiasanoja. Varmastikin kesänvietto, lapset, huoltoasemat, sen sellaista. Mutta nyt, koska tämä on aika tuoreeltaan luetteloinut, niin olen lisännyt tähän myös sen valkoihoiset, mikä on semmoinen, mitä on nyt vasta viime vuosina ruvettu ajattelemaan, että yleensä perinteisessä luetteloinnissa, koska useimmiten luetteloja itse on se valkoihoinen, niin ei tästä laittaisi muuta kuin että miehet ja lapset.
Leila Khoury
Niin se valkoihoisuus on se normi.
Niin nimenomaan vain siitä poikkeavaa tarvitsee mainita.
Leena Sipponen
Nyt siihen on ruvettu kiinnittämään huomiota, että jos mainitaan tummaihoiset, niin mainitaan myös valkoihoiset, ja tämä edustaa todellakin sitä isoa massaa, sitä meidän valkoista kokoelmaa.
Hyvin tyypillinen dokumenttikuva.
Erja Salo
Miten tuttua Leila sulle tai muille teidän Mixed Fiends -yhdistyksen jäsenille, jotka olisivat työpajassa? Niin tämmöinen museon kokoelmat ylipäätään oli.
Leila Khoury
Mun täytyy tunnustaa, mä puhun vaan omasta puolestani, mutta ei me kauheasti tiedetty tai itse ainakaan en kauheasti tiennyt. Silloin saatiin Leenalta ja muilta aika paljon semmoista tietoa ja vähän historiaa ja muuta, niin kyllä siinä kuunneltiin aika silmät suurina. Ensimmäiset meidän tapaamiskerrot menikin melkein semmoiseen keskusteluun vaan, että ai, miten tämä menee, ja ai, tämä on tällaista. Kyllä sieltä aika paljon uutta tietoa tuli.
Ja ehkä tuli vähän jopa semmoinen hölmö olo, että sitä kuvittelee tietävänsä, mutta sitten lopulta ajatteleekin museo ja museokokoelmat aika hyvin tietyllä tavalla.
Erja Salo
Kuulostaa vähän semmoiselta osallisuustyöltä, niin kuin nykyään sanotaan. Nykydokumentointia on varmasti tehty aina, vaikkei siitä ole ehkä käytetty semmoista sanaa, mutta mitä ne uudenlaiset nykydokumentoinnin periaatteet on, paitsi tämmöinen osallisuus, Leena?
Leena Sipponen
Nyt on kyllä aika paljon museokentällä tehdä juuri yhteisöjen kanssa, nythän juuri Mixed Finns ja Kansallismuseo voitti tämän nykydokumentointipalkinnon tuolta AKO -seminaarissa viime viikolla.
Erja Salo
Onneksi olkoon.
Leena Sipponen
Musta tuntuu, että melkeinpä kaikissa museoissa nyt on, että halutaan tehdä.
Mutta oli aivan uskomaton onnistuminen.
Erja Salo
Se on tavallaan hanke, joka on niin paljon itseään suurempi.
Leena Sipponen
Joo, mutta se just, että avataan nämä museon käytännöt, että se on läpinäkyvää, mitä me sitten lopulta tehdään sillä aineistolla ja että se käyttö on vastuullista. Se semmoinen luottamuksen saavuttaminen, ettei se ole pelkkää sitä kahvia ja mukavaa jutustelua, vaan todellakin se, että me osoitetaan, että uskaltaa luovuttaa. Niitä aika henkilökohtaisiakin.
Ainakin tässä projektissa saatiin tosi henkilökohtaista aineistoa ja ne kaikki muistot, mitä me kerättiin niiden yhteyteen. Sitten yhteistyökumppanit voivat olla varmoja siitä, että museo toimii niiden kanssa vastuullisesti.
Erja Salo
Ja varmasti ei välttämättä olisi tarvinnut tapahtua mitään kokoelmiin luovuttamista, eikö vaan?
Leena Sipponen
Ei tietenkään, se oli ihan vapaaehtoista.
Leila Khoury
Siinä ehkä olikin just se, että kiinnostuttiin ja saatiin semmoinen tosi turvallinen tila siinä luotua. Loppujen lopuksi, kun niistä kuvista ja muistoista keskusteltiin, niin kauhean innokkaasti ja innolla haluttiin luovuttaa myös niitä kuvia. Sehän oikeasti koettiin merkitykselliseksi lisäksi, että saadaan niitä erinäköisiä, omannäköisiä suomalaisia sinne kokoelmiin.
Erja Salo
Ja se osallisuus varmaan tarkoitti juuri nimenomaan sitä, että sovittiin niistä yhteisistä merkityksenannoista niihin kuviin, eli niistä tiedoista, joita niiden yhteyteen tallennettiin, vai mitä?
Leena Sipponen
Sitäkin, ja mun mielestä kyllä se koko sen projektin ihan alusta pitäen yhdessä suunnitteleminen, siinähän olisi ollut se mahdollisuus. Kun me todella tehtiin tämä keruu sen semmoisen taskualbumiverkkoalustan kautta, niin siinähän olisi mahdollisuus tehdä se. Ihan niin kuin kun se on siis nettipohjainen, että se ei olisi lainkaan yleisölle ollut julkinen. Me juteltiin siitäkin mahdollisuudesta, että se olisi voinut olla näinä aikoina turvallisempaa pitää ihan meidän keskenisenä, mutta päädyttiin sitten kuitenkin, että se on siellä kaiken kansan nähtävänä.
Leila Khoury
Ja siinä meillä tosiaan oli useampi niitä työpajoja, niin ensimmäisellä kerralla käytiin sitä tietoa ja taustaa ja miten tämä koko systeemi toimii, ja sitten sen jälkeen. Siinä osallistujat sai myös aikaa miettiä, että haluaako ne luovuttaa vai haluaako vaan näyttää tämän ryhmän kesken niitä kuvia. Että ei tullut myöskään semmoista painetta, että nyt heti sun pitää tehdä se päätös, että se oli myös tosi kivasti järjestetty.
Leena Sipponen
Sitten vasta siinä toisessa työpajassa oli sitä varsinaista lahjoittamista, ja siinähän ei sitten tullutkaan kaikki, jotka olivat siinä ensimmäisellä kerralla, mikä oli ihan ok.
Erja Salo
Kuunnellaan tähän väliin museon äänitearkistosta, tässä puhuu museon entinen pitkäaikainen museonjohtaja Ritva Tähtinen lokakuussa 2009.
Hän oli museonjohtajana vuosina 1969 ja 1996.
Ja häntä on haastatellut kaksi valokuvaajaa, Reijo Porkka ja Kari Helin.
Arkistotallenne
Minkälaista riittää se sitä, mikä on nytkin esillä tuossa museohommassa mun mielestä vielä se, että kun sinne otetaan kaikkia kaikenlaisia valokuvia.
Tuossa tässä tutkimuksessa jotkut syyttää, että se on kaatopaikka, ja edelleenhän sinne viedään vain arkistot sisään, ja ketään ei tutkikaan niitä teoriassakaan, ei tänä päivänäkään.
Mikä näkemys siihen on ollut sitten siihen aikaan?
Tosin taas sinne sisäänsäikähdykseen.
Niitä arkistoihin.
No siis näkemättä ei saa heittää pois, kyllä se pitäisi seuloa. Meillä ei niin paljon ole tätä valokuvahistoriaa, että sitä voisi ihan noin vaan heittää. Tietysti on siis olemassa semmoisia arkistoja, joissa on päällekkäisyyksiä.
Ja jotka on siis mahdollisesti sellaisia, että ne ei tule säilymään.
Sitten on kyseenalaista, että otetaanko niitä, mutta sitten täytyisi miettiä, että onko siinä semmoista aineistoa, joka tarvittaisiin ja joka pitäisi sitten jollain tavalla kopioida.
Oliko sinne mitään mahdollisuutta selviytyä siinä junissa, sillä jengillä ei, mielestäni ei.
Ei ollut.
Kun ei ole vieläkään.
Niin.
Se on tietysti panostuskysymys, ja siihen ei koskaan löytänyt rahaa.
Saako museo siihen aikaan paljon valokuvia lahjoituksena?
Kuvaajia lahjoitettiin jonkun verran.
Mutta hyvin vähän. Se oli sitten näitä arkistoja, joita lahjoitettiin, jotka usein oli pitkälti negatiiveja, mutta sanotaan esimerkiksi joku tämmöinen matkailun liitoarkisto. Olihan se aika komea.
Siis siellä on ollut meidän parhaat, siellä on ollut Pitkäset ja Pietiset kuvaamassa. Jos se olisi heitetty vielä Ittoihin, siinä olisi mennyt aika paljon semmoista meidän kauneinta maisemakuvausta.
Oliko teillä mitään diilia? Sitten, mitä museovirasto ottaa ja mitä te otatte?
No, niitä yritettiin jonkun verran setviä, että mitä menee minnekin, mutta siinä oli aina vaikeuksia. Tämmöisessä yhteistyössä ja sitten kaupunginmuseo oli myöskin mukana, meillä oli tämmöinen, mutta se oli myös semmoinen henkilökokko. Kokoamme yhdessä Kaupunginmuseon ihmisiä, museoviraston ihmisiä, meidän ihmisiä.
Erja Salo
No, siinä. Ritva Tähtinen yhdessä haastattelijoiden Drejo Porca ja Kari Hellin kanssa tuntui pohtivan just sitä tilannetta, että mitä otetaan vastaan ja kuinka hyvin ne on arkistoitu. Ja alkuvaiheessa vaihdettiin ottaa niin kuin Leena viittasi, niin melkein mitä vaan vastaan. Kokoelmien kartoitus oli sen verran orgaanista, siinä loppupuolella puhuttiin kahdesta muusta muistiorganisaatiosta, eli toisesta museosta, Helsingin kaupunginmuseosta ja sitten Museovirastosta, joka on iso kuva kokoelmien omista.
Eli siinähän ei totisesti ole mitään järkeä, että kaikki tallettaa samoja kuvia. Se on varmaan osa nykydokumentaatiota ja kokoelmien tallennusta, että mietitään yhdessä, museot miettii vastuualueita.
Kertaa vielä Leena, mitkä meidän museon vastuualueet on kokoelmissa?
Leena Sipponen
Koska me ollaan valokuvan valtakunnallinen erikoismuseo, niin kyllähän meillä on aika laajalti.
Nyt tämä kysymys tuli yllätyksenä. En muista, mitä kaikkea meillä on vastuualueena, mutta kyllä siellä kaikenlaiset valokuvagenret ja valokuvataide, valokuvahistoria varmasti on.
Erja Salo
Tämä on minusta tärkeä juttu, koska meillä on nimi Suomen Valokuvataiteen museo, mutta valokuvataiteen tallentaminen on vain yksi pieni promille.
Leena Sipponen
Joo, mutta se on kyllä meidän ykköstallennusvastuu.
Mutta kyllähän sitten, kun se TaKo -verkosto perustettiin.
Erja Salo
Sano vielä, mistä tako on lyhenne.
Leena Sipponen
Tallennus ja kokoelmayhteistyö eli museoiden.
Museoiden tämmöinen.
Se on, kuinka monta toistakymmentä vuotta ollut jo olemassa, ja siinä museot on nimenomaan tätä pohtineet. Että sitä ne käytti, sitä perinteistä rukinlapaa, että kaikki ei tallenna sitä samaa rukinlapaa. Vaan voitaisiin vähän pohtia, että kuka mitäkin, mihinkin sitten keskittyy ja panostaa, ja se elää koko ajan.
Että siellä tietysti, kun maailma muuttuu ja näkemykset siitä, että mikä on museoiden rooli muuttuu, niin siellä myös ne tallennusvastuu -alueet sitten vähän aina päivittyy.
Erja Salo
Te olette molemmat tuonut kuvan mukananne, katsotaan vähän niitä Leila, mitä sinä olet tuonut.
Leila Khoury
Joo.
Erja Salo
Sinulla on puhelimella.
Leila Khoury
Se on tällainen nykyaikaisesti. Puhelimella minulla on tämmöinen kuva.
Siinä on mun isä.
Sanoisin, on tästä joitain vuosia. Oisko hänen 60-vuotissyntymäpäiväjuhliltaan mökiltä?
Tuolta Hämeenlinnan läheltä, jossa hän on saanut tämmöisen synttärihatun päähänsä, ja siellä oli sitten koko Suomen puolen suku juhlimassa.
Sitten serkkujen koira ja sitten isä siellä hyvin itselle tyypilliseen tapaan yrittää salaa ruokkia koiralle vesimelonia samalla, kun sieltä taustalla serkut huutaa,.
Että älä nyt anna sille, että ei se voi sitä syödä, ja hän sitten vaatii, että höpö höpö. Nämä on mun synttärit, ja mä oon arabi, mä teen, mitä mä haluan, ja mun isä. Hän rakastaa tämmöistä mökkeilyä ja on oikein kaikista innokkain. Metsässä ja mökillä oli. Ja mun mielestä tämä jotenkin kuvastaa sitä niin kauniisti, että miten sitten tämä mun palestiinalainen isäni, ja sitten tässä on vielä tämä vesimeloni, joka tietyllä tavalla symboloi Palestiinaa.
Ja sitten hän on juhlimassa synttäreitä Suomessa mökillä, ja hän myös aina vaan tilanteen tulleen niin oikein ylpeästi huutaa ja laulaa, että olen suomalainen.
Erja Salo
Ootko sä ottanut tämän kuvan itse?
Leila Khoury
Joo, olen.
Erja Salo
Miks sä tämän kuvan just halusit tuoda, oliko tämä siellä työpajassa myös mukana, tallentuiko tämä museon kokoelmiin?
Leila Khoury
Tämä ei ollut siellä työpajassa mukana. Mulla oli samalta mökkireissulta toinen kuva, missä taisi olla isä grillaamassa. Mä jotenkin yhdistin tähän nyt sen semmoisen, ehkä just, että mitä se suomalaisuus on. Mun isä on asunut yli 30 vuotta Suomessa ja puhuu suomea, ja hän itse tosiaan... No, en tiedä todellisuudessa mieltääkö oikeasti olevansa suomalainen.
Mutta kuitenkin kokee paljon sitä suomalaisuutta ja ajatellaan, että perinteet ja tämmöinen mökkikulttuuri on vaikka sitä suomalaisuuden ydintä, niin hän on siinä sisällä paljon enemmän kuin vaikka minä itse. Jotenkin mun mielestä tämä kuvastaa sitä kauniisti.
Ja tosiaan sieltä mun isän puolelta tulee tämä mun mixed, että mun äiti on sitten suomalainen, niin sitten ehkä just sitä, että näkee niitä.
No, kuten sanottu, erinäköisiä, enemmän itsensä näköistä. Ja jos mun isäkin voi sanoa olevansa suomalainen, niin kyllähän munkin täytyy silloin pystyä kokea olevani suomalainen. Vaikka siitä välillä ympäriltä tulee semmoista haastetta siihen, että no, oletko oikeasti, kun näytät tuolta.
Erja Salo
Oli ihanaa, kun sulla oli tuossa tommoinen ihan dialogi käynnissä, sulla oli niin kuin repliikit, että mitä sanoja ja huutoja tuohon kuvaan kuuluu. Se oli niin kuin sellainen tuore tilanne ja sitten merkityksellinen.
Leenalle mä nyt heitän, että mikä sun mielestä tässä Leilan tuomassa kuvassa?
Olisi kiinnostavaa tavallaan nykydokumentoinnin kannalta ja yhtenä meidän museon kokoelmatallenteista.
Leena Sipponen
Joo, siis, tämähän on just erinomainen esimerkki, vaikka tämä ei tosiaan nyt museon kokoelmiin päätynytkään niiden meidän työpajojen kautta. Mutta siinähän me tosi paljon juteltiin siitä, kun Mixed Finnsin.
Te, jotka siellä olitte siis osallistumassa niihin meidän työpajoihin. Niin moni toivoi kuitenkin, että museo pikkusen kertoisi, että minkä tyyppistä, mitä ne kuvat voisi olla. Ja me vaan toivottiin, että semmoista perhearkea vaikkapa, että semmoista meillä on tosiaan kokoelmissa pilvin pimein, mutta lähinnä valkoisilta suomalaisilta.
Niin sittenhän just niitä me saatiin, eli tässä on kanssa ihana esimerkki just semmoisesta perheestä. Ei se nyt varmaan albumikuva ole, mutta semmoisena sitä voi ajatella.
Leila Khoury
Niin voisi olla sitten ehkä meillä on ehkä paljon vähemmän myös niitä semmoisia.
Perhealbumikuvia tai semmoista, että ei mulla ole mitään kenkälaatikkoa, missä näkyisi mun isän puolen sukua tai muuta. Ja monillahan tietysti, kun on mitä tahansa maahanmuuttoa ja muuta, niin myös ne kuvat katoo ja muuta. Sitä ei vaan ole olemassakaan, ehkä niin paljon sitä matskua.
Leena Sipponen
Joo, ja kaikkihan ne kuvat, mitä saatiin, niin oli just semmoisia, missä ollaan jossain oikein niin perisuomalaiseksi ajatelluissa tilanteissa tai maisemissa, niin kuin kesämökeillä ja pilkillä. Ja mitä kaikkea sieltä tuli Linnanmäellä?
Leila Khoury
Niinpä tässä ehkä myös tuli vähän se ilmi, kun puhuttiin sitä, että tietysti pitää lupaa niiltä henkilöiltä, jotka kuvissa näkyy, että niihin myös suhtauduttiin hyvin eri tavoilla. Ja toiset olivat, että ai mikä museo, ei mitään ihmettä, mun isä sanoi tosiaan, että pidä huoli, että musta tulee sitten kuuluisa.
Leena Sipponen
Joo, ja jonkun isä näkyi myös niissä kuvissa, että pidät huolta sitten, että mä näytän hyvältä niissä kuvissa. Se on aika yleinen toivomus, joo.
Erja Salo
Leena, mitä sä oot tuonut?
Leena Sipponen
No siis mä toin tämmöisen sitten vastapainoksi tälle Leilan kuvalle, tämmöisen hyvin tyypillisen valkoisen suomalaisen perhealbumikuvan meidän kokoelmista.
Eli tässä on aika tuore lahjoitus parin vuoden takaa harrastajakuvaaja Pentti Makkosen väridiat. Niitä on 50-luvulta 70-luvulle, semmoinen kohtalaisen iso satsi.
Mä toin tämän tämmöisenä hyvin tyypillisenä esimerkkinä just tästä perhealbumikuvastosta, mitä meidän kokoelmissa riittää, eli tässä on perhe kesäretkellä.
Taisi olla tuolla Porvoon saaristossa, siinä neljä ihmistä ja koira nautiskelee kauniista kesäpäivästä.
Erja Salo
Vuonna 57. Joo, mutta tämä on silti ihan tuore lahjoitus, joo.
No, nyt mä vähän tässä pohdiskelen, että joskushan esimerkiksi jos me tehtäisiin semmoinen näyttely kuin koirat ja kesänvietto.
Niin nämä kaksi kuvaa, toi, minkä sä Leila toit, missä sun isä syöttää koiralle vesimelonia kesämökillä ja sitten tämä Pentti Makkosen kuva Porvoon ulkosaaristosta vuonna 57. Vois olla samassa näyttelyssä.
Leila Khoury
Totta, niinpä.
Erja Salo
Tai kun me laitetaan esille perhealbumikuvia tai miten ikinä päätetään kontekstoida, että tietenkin myös yhtä lailla. Leila, sun kuva vois olla semmosessa näyttelyssä, että kulttuurisesti moninainen Suomi vuonna 2025.
Leila Khoury
Totta kai.
Tietyllä tavalla se ehkä tavoite tai se, mitä toivotaan, että olis just, että se näkyis myös siellä muissa, missä se kulttuurien monimuotoisuus ei oo se pääasia, vaan, että se olis vaikka just koirat. Ja sit siellä näkyykin sitä erilaista. Niin, että sitä ei enää ajateltais. Niin, että täytyy olla joku just tietynlaiset raamit tälle kuvalle, mutta molemmat on niitä, mihin mennään.
Leena Sipponen
Ja tästähän me käytiin paljon keskustelua. Just, että moni oli sitä mieltä, että se on tärkeää, että se teidän kokonaisuus löytyy siinä mikstoarkistona vastaisuudessakin, niin kuin se tulee löytymäänkin. Mut sit just sillä asiasanotuksella ja kontekstoinnilla me kuitenkin sitten luetteloidaan nämä kuvat osaksi sitä kolmen miljoonan massaa, mihin ne sitten saakin tietyllä tapaa hävitä.
Leila Khoury
Joo.
Niin se on, niin. Tavallaan ne molemmat puolet on tärkeät siinä.
Erja Salo
Hei, kiitos teille Leena Sipponen ja Leila Kouri, ja minä olin Erja Salo, kiitos.
Sä kuuntelit Suomen Valokuvataiteen museon Luvais Kiva -podcastia, tän ja muut 34 jaksoa voit kuunnella Spotifysta tai Applen podcasteista. Jos haluat nähdä nämä kuvat, mitä me katseltiin, ja sitten linkkejä meidän museon vähän vastaaviin sisältöihin ja teksteihin, niin käy meidän museon omilla sivuilla eli www.valokuvataiteenmuseo.fi. Ja täällä studiossa oli myös Valtteri Heinonen, joka tuottaa tätä podcastia ja huolehtii äänityksestä. Ja sitten tämän jakson on leikannut Aleksi Ranta. Kiitos kaikille.
