1. 1800-luvun kuva-aihe ja valokuvamenetelmä elää edelleen.
Edessäsi on pieni, hopeisena kiiltelevä kuva kauniissa rasiassa. Kuvassa hentoinen nukke lepuuttaa päätään tyynyllä. Katselet taiteilija Jenni Hailin teosta Mennyt ystävä. Jenni Haili on taiteessaan kiinnostunut muun muassa 1800-luvun kuva-aiheiden ja valokuvamenetelmien tuomisesta nykypäivään.
Tämä kuva on daguerreotyyppi. Daguerreotypia oli ensimmäinen laajaan kaupalliseen käyttöön soveltunut valokuvausmenetelmä, joka levisi ympäri maailmaa vuodesta 1839 alkaen. Daguerreotyypissä kuva muodostuu suoraan hopeapinnoitetulle kuparilevylle. Usein vanhat daguerreotyypit ovat niin kiiltäviä, että kuva erottuu vain tietystä kulmasta katsomalla.
Daguerreotyypit ovat herkkiä erilaisille vaurioille, joten jo 1800-luvulla ne suojattiin tämän kaltaisiin rasioihin. Nykyisin jokainen vanha daguerreotyyppi on korvaamaton harvinaisuus. Valokuvataiteen museon kokoelmiin kuuluu useita daguerreotyyppejä 1800-luvulta, mutta ne voivat olla esillä ainoastaan rajoitetun ajan kerrallaan. Siksi museo tilasi Jenni Haililta vain Etsin-näyttelyyn tarkoitetun, uuden daguerreotyyppiteoksen. Daguerreotyyppien tekeminen on haastavaa ja taiteilija teki monta kokeilua ennen kuin hän sai aikaan haluamansa lopputuloksen.
Jenni Haili käsittelee usein teoksissaan makaabereita, siis kuolemaan rinnastuvia, aiheita. Kuva-aihe onkin viittaus daguerreotyyppien aikaan, jolloin lapsikuolleisuus oli nykyistä korkeampi. Tämä näkyi valokuvan käyttötavoissa. Monissa maissa oli tapana kuvauttaa kuollut pienokainen sängyssään, kuin rauhallisesti nukkuvana. Silmänsä puoliksi sulkeneen nuken rinnalle on asetettu kukkia, jotka olivat tyypillisiä näissä niin sanotuissa post mortem - eli kuoleman jälkeen - otetuissa muistokuvissa.
2. Ilmari Heikkilä - pikkupaikkakunnan valokuvaaja.
Kuvassa seisoo pikkupoika koruttomassa valokuvaamon eteisessä, jonka harvasta laudoituksesta on tuiskuttanut lunta sisään. Ensivaikutelma on kaukana glamourista, jonka helposti mielikuvissaan liittää sadan vuoden takaisiin valokuvausateljeihin.
Kyseessä on kuitenkin aika tavallinen pikkupaikkakunnan valokuvaamo, joita 1920-luvun Suomessa oli jo sadoittain. Ilmari Heikkilällä oli valokuvaamo Karjalan kannaksella, Kivennavan Raivolassa noin vuosina 1921–1929. Raivola oli vilkas teollisuustaajama radan varressa, jossa oli myös varuskunta sekä paljon pietarilaisten kesähuviloita.
1920-luvulla valokuvaamossa käynti oli jo vakiintunut lähes koko kansan tavaksi. Tavallisilla ihmisillä kameroita oli vielä aika vähän, mutta valokuvia tärkeistä tapahtumista haluttiin muistoksi. Ammattikuvaajalla kuvautettiin muun muassa perhejuhlat ja työ- ja harrasteporukat. Lisäksi muotokuvaus visiittikortteja varten oli edelleen suosittua.
Valokuvaamossa käynti yleistyi niin yleisen elintason nousun kuin valokuvaustekniikan kehittymisen myötä. Kamerat ja kuvaustarpeet halpenivat jatkuvasti, ja valokuvausoppaita julkaistiin suomenkin kielellä. Etevän harrastajakuvaajan oli helppoa muodostaa itselleen valokuvaamisesta ainakin osa-aikainen työ.
Ilmari Heikkilä oli tyypillinen esimerkki pikkupaikkakunnan valokuvaajasta. Hän oli maanviljelijän poika, joka oli saanut teininä kameran Amerikan-sedältään. Harrastus vei miehen mennessään ja hän hakeutui valokuvausoppiin Tyyne Savialle.
Valokuvaamo sijaitsi Heikkilän perheen kotitalossa, jossa oli luonnonvaloa tarvitsevalle ateljeelle soveltuva lasikuisti. Poika on kuvattu juuri tuolla kuistilla, johon on asetettu näytteille kuvaamossa otettuja potretteja ja ryhmäkuvia. Katonrajassa on rullalla mahdollisesti taustakangas, joita kuvaamossa oli ainakin kaksi: luminen puromaisema ja ranta, johon meren aallot lyövät. Heikkilä kuvasi ateljeessa suurella studiokameralla, ja saattoi levittää kokovartalokuviin lattian peitoksi vaatimattoman maton.
Kuvassa on todennäköisesti Ilmari Heikkilän poika Kalevi. Museolla on yli kahden tuhannen kuvan kokoelma Heikkilän jäämistöstä, ja näistä useampi sata on kuvia hänen perheestään. Talvisodan jälkeen Heikkilät muuttivat Lahteen, missä kuvaamon toiminta jatkui 1950-luvun lopulle saakka.
3. Visiittikortit olivat 1800- ja 1900-luvun valokuvavillitys.
Visiittikortit olivat 1800-luvun ja 1900-luvun alun suuri valokuvavillitys. Kaikki alkoi vuonna 1854 Pariisissa, kun alusvaatekauppiaasta valokuvaajaksi siirtynyt André-Adolphe-Eugène Disdéri patentoi keksimänsä kameran. Disderin kamera oli kumouksellinen, koska sillä pystyi ottamaan jopa 10 kuvaa yhdelle lasilevylle. Aiemmin levy piti vaihtaa aina yhden kuvan ottamisen jälkeen. Paperiarkille vedostettuja, toisistaan irtileikattuja kuvia kutsuttiin visiittikorteiksi, sillä ne olivat käyntikortin kokoisia ja ne liimattiin kovalle korttipahvipohjalle, jonka yleisin koko oli 10,5 cm x 6,4 cm.
Valokuvan merkitys sosiaalisena ilmiönä ja esineenä muuttui täysin, sillä Disdérin keksinnön myötä yhdellä valokuvaamokäynnillä sai itsestään monta korttikuvaa, jotka olivat huomattavasti aiempia valokuvatyyppejä halvempia. Oma muotokuva oli nyt yhä useamman ihmisen saavutettavissa. Visiittikorteista tuli läpeensä sosiaalinen ilmiö. Niitä jaettiin lähipiirille tai mielitietyille ja talletettiin albumeihin, joista tuli keskiluokkaisten kotien kiintopisteitä, muistamisen ja identiteetinrakentamisen välineitä.
Visiittikorttikulttuuriin mahtui erilaisia itsensä esittämisen tapoja: mielikuvitusta, persoonallisuutta, huumoria, yhteiskuntaluokkien hämärtymistä ja toisiinsa sulautumista, kaverikuvia, kissakuvia ja ylioppilaskuvia. Vaikka usein puhutaan visiittikortin kuolemasta 1800-luvun loppupuolella, pysyivät ne Suomessa suosittuna aina 1920-luvulle saakka.
4. Ukrainalaisen näyttelijän Maria Zankovetskan ura alkoi Helsingissä.
Maria Zankovetska (1854–1934) oli tunnettu ukrainalainen näyttelijä, jonka ura alkoi Helsingissä. Zankovetska saapui Helsinkiin vuonna 1881. Hänen puolisonsa oli Viaporin linnoituksessa upseerina. Helsingissä Zankovetska sai koulutuksen ammattiinsa - hän opiskeli Gržimalin veljesten laulu- ja oopperakoulussa, joka sijaitsi osoitteessa Kolmikulma 7. Helsingissä Zankovetska esiintyi muun muassa Viaporin upseerikerhossa, joka sijaitsee edelleen Suomenlinnassa.
Lokakuussa 1882 Zankovetska palasi Ukrainaan liittyäkseen paikalliseen näyttelijäseurueeseen ja esiintyäkseen kansallisteatterin prima donnana eli pääosaroolien laulajana.
Tämä Daniel Nyblinin kuvaamon visiittikorttikuva ajanjaksolta 1881–82 on yksi harvoista todisteista Maria Zankovetskan ajasta Helsingissä. Alkuperäinen visiittikorttikuva Zankovetskasta on Ukrainan teatteri-, musiikki- ja elokuvamuseossa.
Zankovetskalta on säilynyt myös kirje, jossa hän kuvailee Suomea: "Pidän todella tästä maasta. Se on pelottava, mutta pidän siitä silti. Nämä kalliot, metsät ja vedet ovat niin kauniita, että istun koko päivän ikkunan ääressä ja katselen niitä."
