Lue podcast 24: Löydetty kuva

Vieraina: Valokuvataiteilija Utu-Tuuli Jussila ja Valokuvataiteen museon kokoelmaintendentti Anni Wallenius.

Juontaja: Museon yleisötyön intendentti Erja Salo.

 

Erja Salo: Moi, tämä on Suomen valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcast. Tänään ja tässä jaksossa me jutellaan löydetystä valokuvasta. Eli kuvasta, joka ei välttämättä ole itse otettu tai kuvattu vaan löydetty. Paikalla on meidän kokoelmaintendentti Anni Wallenius, moi.

Anni Wallenius: Moikka. Kiva olla täällä taas.

E.S: Ja sitten valokuvataiteilija Utu-Tuuli Jussila.

Utu-Tuuli Jussila: Moi. Kiva olla täällä.

E.S: Ja Jospa mä kutsun sua Utuksi. Apua, miten se taipuu?

U-T.J: Utuksi.

E.S: Utuksi ei Uduksi.

U-T.J: Joo t:llä mieluummin.

E.S: Utuksi. Ja minä olen juontaja Erja Salo. Katsotaan tähän alkuun yksi kuva meidän museon suuresta kokoelmasta. Mitäs tässä on meneillään Anni?

A.W: Tämä on värillinen kuva, mutta nämä värit näyttävät vähän kummallisilta, eli tämä näyttää vähän siltä, että tämä on joko kuva negatiivista tai negatiivinen kuva eli nurinniskoin. Tässä on niin kuin puita, tässä on katunäkymä. Puita, paljaita puita, ihmisiä ja ilmapalloja luultavasti ja tummat puunrungot näyttävätkin vaaleilta tässä kuvassa tummaa taivasta vasten.

U-T.J: Tässä on tosi paljon näitä ilmapalloja, jotka on nyt ilmeisesti vaihtanut väriä siitä mitä ne olisi sellaisessa luonnollisessa, oikein päin olevassa värimaailmassa, joten ne on nyt vihreitä ja sinisiä ja sitten tässä on paljon ihmisiä ja ehkä tällaisia niin kuin perheitä mahdollisesti, kun on paljon lapsia ja aikuisia yhdessä viettämässä aikaa ja mahdollisesti ostamassa noita ilmapalloja.

A.W: Niin kyllä tästä vappufiilis tulee. Jotenkin noi paljaat puut ja ilmapallot, niin siihen suuntaan ajatukset vie. Mutta sitten tässä on myös kehykset, siis tässä kuvassa näkyy, että tässä on tällaiset puiset kehykset, eli ei tämä varmaan negatiivi olekaan, koska ei niitä tämmöisessä pidetä. Eli varmaan tämä on printti.

U-T.J: Ja tässä on myös vähän uhkaava tunnelma, koska tuo taivas on ihan musta ja sitä vasten on noi valkoiset puut.

A.W: Totta. Niin kuin noi vappupallot ja tuommoinen niin kuin kupliva kevät ja sitten taas toisaalta aika synkeä. Just uhkaavan hyvin sanottu tunnelma.

E.S: Tämä on valokuvataiteilija Niina Vatasen isohko teos nimeltä Punainen, Vihreä, Sininen, Keltainen. Ja näitä värejähän te luettelittekin. Keltainen ja sininen ei tainnut tulla mainittua. Sarjasta Archival Studies/Portrait of an Invisible Woman eli Näkymättömän Naisen Muotokuva vuodelta 2014. Onko sulle Utu kollegan Niina Vatasen työskentely tuttua?

U-T.J: Joo kyllä mä olen jonkun verran tutustunut siihen.

E.S: Miten sä nyt Anni ajattelet tästä? Tunnistitko sä kuvan?

A.W: Joo kyllä mä tunnistin sitten tämän kuvan. Tämä on museon kokoelmissa oleva just Niinan uusi teos ja tämä syntyi sellaisessa projektissa, jossa Niina Vatanen ja Hertta Kiiski, toinen valokuvataiteilija työskenteli museon arkistokokoelman kanssa ja heillä oli työn lähtökohtana Tamperelaisen harrastajavalokuvaaja Helvi Ahosen negatiivikokoelma jota he tutkivat hyvän aikaa museolla ja sitten tekivät uusia teoksia sen pohjalta. Eli löysivät kuvia arkistosta ja sitten loivat uusia, jotka nyt löytyy sieltä museon kokoelmasta sitten.

E.S: Onko tämä Anni miten iso työ, muistatko sä?

A.W: En mä ihan tarkkaan muista, mutta onhan se kohtalaisen kokoinen, kun sitten taas se lähtökohtana ollut Helvi Ahosen negatiivihan on ihan semmoinen pieni ruutu, joka on sitten Niina Vatasen silmään sattunut siellä, kun hän on käynyt satoja ehkä tuhansia negatiiveja läpi ja jollain tavalla sitten häntä innoittanut.

E.S: Tässä ei kuitenkaan tavallaan tarvitse mitenkään tunnistaa sitä Helvi Ahosen tekijyyttä. Että tämä on nyt Niina Vatasen teos vuodelta 2014. Eikö vaan Anni vai?

A.W: Joo just näin. Sitten tietysti näin museoihmisenä ja ehkä myös valokuvaihmisenä, niin musta se on aika kiinnostavaa tietää, että siellä on ne Helvin negatiivit pohjalla, mutta eihän se siitä Niinan taiteilijuudesta mitään pois vie, että tämä on hänen luovan prosessinsa tuloksena syntynyt teos.

E.S: Millä tavalla sä Utu käytät arkistoja tai löydettyjä kuvia työskentelyssä, onko yhtymäkohtia tähän Niina Vatasen työskentelyyn?

U-T.J: Jossain määrin joo. Mä olen käyttänyt jossain määrin aika paljon internetistä löydettyjä kuvia ja sitten myös niin kuin riistakameralla käytettyjä kuvia, jotka on semmoisia mitä mä en ole itse lähtökohtaisesti. En ole esimerkiksi itse asentanut sitä kameraa, mutta mä olen sitten saanut käyttööni ne kuvat myöhemmin.

E.S: Miten sä löydät ne kuvat sieltä internetistä? Mikä on se hyvä internetistä löydetty kuva tai onko sulla jokin metodi millä sä löydät vai onko se ihan vaan Googleen kenkä, ja sitten mennään?

U-T.J: Mä olen siis käyttänyt oikeastaan pelkästään Google Street Viewtä, eli siellä matkustelemalla ja lähinnä sellaisia niin kuin vielä Googlen käyttäjien sinne lataamia kuvia, niin kuin 360° kuvia käyttämällä ja niitä rajaamalla. Mä en koskaan käytä niitä kuvia kokonaan, mutta mä rajaan niistä jonkun mua kiinnostavan asian.

E.S: Eli sulla on vähän reunaehtoja siihen tavallaan, miten sä lähdet netin valtaviin arkistoihin.

U-T.J: Nyt tämä on ainakin ollut se toimintatapa, että se ei ole ollut mitenkään harkittua, että se on ollut lähinnä semmoinen mihin mä päädyin, että mä en ole sillein asettanut niitä reunaehtoja vaan ne on muodostunut siinä työskennellessä.

E.S: Joo, että se ei ole semmoinen metodityyppinen työskentely, jolla sä vähän rajaat sitä kuvainformaatiota, nyt mä lähden tällaisen matskun perässä.

U-T.J: Ei varsinaisesti, että voisin kuvitella tekeväni myös muunlaista niin kuin internetkuvan käyttöä, mutta en ole vielä tehnyt sitä ainakaan.

E.S: Joo ja toiset voi sitten taas rajata sen niin kuin kädessä pidettävään albumikuvaan ja tutustua sitä kautta arkistoihin. Muistan lukeneeni jostain tekstistä Utu sun kohdalla, että sä olet kiinnostunut kehittämään sellaisia niin kuin yhteisiä kollektiivisia kuvan tai kuvaamisen tapoja. Kertoisitko sä siitä vähän?

U-T.J: Joo se on sitten tavallaan eri projekti, että tavallaan mä en niitä laske sillä tavalla löydetyiksi kuviksi, joita mä teen tai olen tehnyt sillä tavalla että mulla on osallistujia, jotka itse mun avustuksella tekee muotokuvia itsestään tai omakuvia. Mutta mä en ehkä niitä laske sillä tavalla löydetyiksi, vaan ne on enemmän sitten niin kuin kyllä ihan tietoisesti tehtyjä kuvia. Mutta yhdessä.

E.S: Joo. Tunnetko sä jotain löytämisen iloa tai sellaista jotain samplaamista. Mitä kaikkea, onko siitä jotain tunneperäisiä asioita myös taustalla miten tämmöinen löydetyn kuvan kanssa työskentely sua innostaa?

U-T.J: Siinä on siis ainakin niissä projekteissa mitä mä olen tehnyt, niin niissä on todella paljon sitä löytämisen iloa. Mä olen käyttänyt vaikka siellä Google Street View:ssä tosi paljon aikaa ja aina kun mä löydän semmoisen mua kiinnostavan, yleensä ne on niin kuin glitsejä tai sellaisia virheitä niissä kuvissa mitkä mua kiinnostaa ja aina kun mä löydän sellaisen tosi kauniin tai jollain tavalla hauskan tai surrealistisen virheen niissä kuvissa, niin se on tosi tyydyttävää ja tosi hauskaa myös.

A.W: Mua kiinnostaisi tietää kuinka kauan sulla menee, kuinka tiuhaan sä löydät niitä, tai onko se jotenkin kehittynyt, onko sulla jotain kikkoja millä sä löydät niitä koska mä tiedän nämä sun kuvat ja niitä on meillä pieni otos tallennettu museon kokoelmiinkin ja ne on todella kiehtovia löytöjä.

U-T.J: Jossain kohtaa silloin kun mä paneuduin tähän enemmän, niin mä käytin kyllä tosi paljon aikaa siihen, olin päiviä oikeastaan siellä niin kuin selasin niitä kuvia. Mutta en mä kyllä sanoisi, että mulla välttämättä on hirveästi mitään metodia muuta kuin, että Google Street View:ssa kannattaa mennä sellaisiin paikkoihin missä käy paljon ihmisiä, koska usein ne on turistien ja matkustavien ihmisten ottamia ne 360° kuvat joten, sellaisissa turistikohteissa niitä on paljon enemmän ja sitten kun niissä on paljon kuvia, niissä on myös enemmän ihmisiä niissä kuvissa, joten silloin sieltä löytyy niitä mua kiinnostavia asioita, eli yleensä raajoja jotka leijuu itsestään kaupunki- tai maisematilassa.

E.S: Tämä on tavallaan kiinnostavaa, että mitä toi kontekstin muuttuminen, että alun perin ehkä joku turistikuva ja nyt sä olet kuitenkin valokuvataiteilija ja sitä kautta sun kuvia sanotaan teoksiksi ja sä nimeätkin ne uudelleen, niin mitä se tekee tai se prosessi on tosi kiinnostava.

A.W: Ja toi liittyy oikeastaan siihen just miten museossakin kun nykyään tallennetaan kuvia, siis oli ne teoksia tai ihan tavallisia kuvia, tavallisten ihmisten näppäilykuvia, niin ajatellaan, että se museoarvo tulee aika pitkälti siitä kontekstista, että me ollaan tallennettu sitä mitä mihin se siinä ajassa kun se tuotettiin ja sitä kuvaa käytettiin niin liittyy. Että just niin, että ne samat kuvat voi, kun ne on sun teoksia, niin ne kertoo tämän ajan valokuvataiteilijan työskentelystä ja sitten taas niin periaatteessa voitaisi tallentaa myös niitä Google Street View -kuvia, jolloin ne kertoisikin sitten vaikka matkakuvaamisen muutoksista ja silloinhan me haluttaisikin haastatella niitä tyyppejä jotka niitä on ottanut ja dokumentoida sitä mikäs ihmeen ilmiö tämän nyt sitten olikaan, josta sitten sä löydät niitä helmiä.

U-T.J: Ehkä tuossa tulee oleelliseksi se osa taiteilijan tai valokuvaajan työtä on se niin kuin osoittaminen johonkin suuntaan, että vaikka kamerallakin toki osoitetaan, mutta ei välttämättä tarvitse sitä kameraa siihen, että osoittaa johonkin ilmiöön jonka haluaa sitten tuoda esille.

E.S: Minkälaisia ne ilmiöt on, joita sä haluat tuoda esille, tai onko sillä kuvien nimeämisellä joku, onko se yksi tapa osoittaa?

U-T.J: Joo, kyllä se nimikin on osa sitä. Jotenkin pitää valita mistä projektista mä puhuisin, että mitä mä haluan tuoda sillä esiin, mutta nyt kun on puhuttu näistä Google Street View:sta löydetyistä kuvista, niin ehkä niissä mua eniten kiehtoo vain se surrealistinen aspekti siinä ja se niin kuin niiden, jotenkin ne on vaan tosi hauskoja ja ne tuo sellaista niin kuin positiivisia ajatuksia mulle ja ehkä mä haluan vaan jakaa sen tunteen. Siinä ei ehkä ole sellaista sen syvempää merkitystä mulle. Mutta totta kai siinä kiinnostaa myös se kuinka se tekniikka tavallaan ja sen niin kuin toimimattomuus voi luoda jotain tuollaista tosi surrealistista ja outoa.

E.S: Ollaanko me niin kuin vähän huumorin kanssa?

U-T.J: No siinä projektissa kyllä.

E.S: Hyvänmielen kuvia. Vaikka ehkä turistille ei ole ollutkaan.

U-T.J: Niin no, jos nyt semmoisia ilmassa leijuvia irtoraajoja voi pitää silleen hauskoina ja humoristisina. Mun mielestä voi, mutta en mä tiedä onko ne kaikkien mielestä hauskoja.

A.W: Mutta kyllä ne mustakin hienosti kiteyttää just sitä verkkomaailman absurdiutta, että miten asiat voi ollakin yhtäkkiä päälaellaan ja on tosi paljon verkossa suunniteltua ja tuotettua sisältöä niin kuin valokuvamaailmassa muutenkin ja sitten on paljon sitä sellaista, joka on syntynyt jotenkin ilman, että on ollut ihan selkeä intentio ja sitten se voikin yllättää ja naurattaakin ja hämmästyttää. Ehkä suututtaakin joskus.

E.S: Niin ja taas kerran sä olet luomassa sellaista uutta kuvastoa. Ties vaikka tuolla joku tuottaisi niitä tietoisesti netin arkistoon näitä leijuvia raajoja sun kuvastosta innostuneena. Hei kuunnellaan tähän väliin meidän museon laajasta arkistosta pätkä. Eli valokuvataiteilija Ilkka Juhani Takalo-Eskola kertoo kollaasitekniikasta osana taiteilijaryhmä Elonkorjaajien After Sauna Art -näyttelyä, joka oli meidän museolla yli kymmenen vuotta sitten, niin kuin kaikki nykyään. Vuonna 2010.

Äänitallenne:
Ilkka Juhani Takalo-Eskola: Koulupoikana innostuin valokuvauksesta. Laatikkokamera ja mustavalkoiset kuvat ensinnä. Kuvia kertyi pikkuhiljaa, niin säästellen kun niitä otettiinkin. Ja kun niitä kuvakasoja tuli selailtua, niistä kovasti tykäten ja niihin uppoutuen. Siinä selatessa huomasin, että nehän pelaa keskenään yllättävällä tavalla, rinnakkain ja limittäin ollessaan syntyy jotakin ihan uusia vaikutelmia, kuvarupattelua johon en ollut varautunut etukäteen, niin se rupesi kiinnostamaan. Törmäytin sitten kuvia tahallaan toisiinsa ja siitä sitten syntyi elämyksiä ja mielen energiaa, joka on yhtä kuin runoutta käsittääkseni. Ymmärsin sen jo silloin. Käsitin nämä kollaasit runoiksi, voi sanoa se oli taidettakin ja myöhemminkään tämä prosessi ei ole koskaan pysähtynyt. Kollaasit keskustelevat myös keskenään, eri aikoina eri tavoin. Ne ovat ikään kuin henkisiä elementtejä, henkisiä veneitä, jotka surffailevat mielen laineilla pysähtymättä.

 

E.S: Eli kuvarupattelu, henkiset veneet, surffailu, törmäyttely, energiarunous ja taide tuli mainittua. Minkäs sanan otat mukaasi Utu?

U-T.J: Toki se surffaaminen tulee mieleen, koska puhuttiin tässä internetistä, mutta mun mielestä myös törmäyttäminen on aika hyvä termi, kun puhutaan löydetystä kuvasta ja tavallaan siitä, että se tuodaan vaikka johonkin erilaiseen kontekstiin tai jotenkin järjestetään eritavalla kuin se on aiemmin järjestetty. Sitä voidaan törmäyttää, vaikka joidenkin muiden kuvien kanssa tai muiden kontekstien kanssa, jolloin se muuttaakin yhtäkkiä merkitystä siitä alkuperäisestä.

A.W: Musta noi oli aika hyviä sanoja, musta kaikki ehkä tai nämä aika värikkäätkin ilmaisut niin kuin jotenkin ehkä kuvailee sitä miten taiteilija ehkä lähestyy sitä löydettyä kuvaa joka ehkä eroaa siitä museon tavasta. Ehkä mekin voidaan rupatella niiden kuvien kanssa ja niistä ja joskus törmäyttääkin. Mutta enemmän ehkä jotenkin vaalia ja kuunnella ja tutkia ja tämmöiset termit olisi enemmän sitä museon kuvan ympärillä tekemistä.

E.S: Utu sä löydät niitä kuvia netistä, oletko sä ollut koskaan penkomassa jätelavaa tai kenkälaatikkoa ja etsinyt sieltä kuvia? Miksi netti?

U-T.J: Mä olen kyllä tosi paljon penkonut myös vanhoja kuvia vaikka jossain kirpputoreilla ja mulla on siis aikamoinen laatikollinen myös vanhoja kuvia, joille mä en ole vielä tehnyt mitään. Että kyllä nekin kiinnostaa, mutta ehkä mä en ole vielä keskustellut niiden kanssa tai rupatellut niiden kanssa tarpeeksi, että mä tietäisin mitä niillä tehdä.

E.S: Teillä on molemmilla joku kuva kännykässä. Mitä sä olet Anni tuonut?

A.W: No mä olen itseasiassa tuonut kuvan, joka on.. Tämä ei nyt ole mun itse ottama, vaan tämän olen tuonut museolta ja tämä on juurikin nyt vähän puolisattumalta, niin liittyy vahvasti tähän Niina Vatasen teokseen, koska tämä on just sen Helvi Ahosen ottama kuva. Mä näytän teille tässä, eli tämä on tämmöinen mustavalkoinen näppäilykuva, jossa vähän epätarkka, ehkä pikkuisen rajauskin on sinnepäin, tässä sohvalla istuu tämmöinen nuoripari ja heillä on sylissään pieniä valokuvia, eli he selailevat niitä. Hymyilee ja ihan kiinnostuneena katselee niitä. Ja sitten täällä heidän selkänsä takana, kuvan laidassa on tämmöinen hymyilevä nainen, joka osittain on rajautunut tästä kuvasta pois ja se on Helvi itse, eli tyypillinen valokuvaajan itselaukaisuposeeraus, että on syöksytty sinne kuvan laitaan, vähän tukka pörrössä, sieltä kun on painettu se vitkalaukaisin päälle ja juostu sinne kuvaan, että ehditään mukaan. Ja jos tämän kuvan vaan löytäisi, niin tämä ei ehkä kauheasti kertoisi ja ainakin tuntuisi siltä, että päähenkilöt on nämä tyypit tässä sohvalla, tämä nuoripari. Mutta nyt kun tämän Niinan, Hertan ja sitten kuraattori Mirjami Schuppertin, joka oli mukana tässä hankkeessa työskentelyn myötä, tämä Helvi Ahonen on tullut meille museolla tosi tutuksi, että niin hän onkin tosi tuttu tyyppi ja jotenkin aika tärkeä tekijä ja valokuvaaja mulle nyt ja jotenkin tässä kuvassa hän on ehdottomasti se keskushenkilö joka on sitten niin kuin kokonaisen museon kokoelman keskushenkilö ja niin kuin semmoinen other vaikka vielä ennen tätä projektia niin me ei tiedetty hänestä oikeastaan mitään, muuta kuin, että hän oli testamentannut negatiivinsa museolle.

E.S: Eli tavallaan nykytaiteilijoiden työskentely, arkistopohjaisten työskentelymetodi on kauttaaltaan löydetty tämmöinen näppäilykuva ja Helvi Ahonen.

A.W: Kyllä ja että tällä tavalla nykyajan kollegat on tietyllä tavalla nostanut omalla työllään näkyviin sellaisen jo edesmenneen kollegansa.

E.S: Hän työskenteli millä, tai kuvasi millä vuosikymmenellä Tampereella suurin piirtein?

A.W: Koko ikänsä hän kuvasi, tai kuvat siinä kokoelmassa negatiivit alkavat 30-luvun lopulta ja sitten 80-luvulle asti tullaan. Eli sieltä hänen elämänpolkunsa hahmottuu kyllä.

E.S: Ja jos joku nyt innostuu Helvi Ahosesta, niin voiko suhun olla yhteydessä vai miten?

A.W: No voi olla muhun yhteydessä, mutta vielä enemmin kannattaa mennä meidän museon Finnaan, eli tänne suomalaisten museoiden arkistojen ja kirjastojen yhteiseen verkkopalveluun, niin sieltä valokuvataiteenmuseo.finna.fi löytyy myös Helvin kuvia, me ollaan koottu sinne kansiollinen.

E.S: Onko ne ihan vapaasti käytettävissä?

A.W: Juu, niitä saa selailla ja käyttää ja luoda vaikka uusia teoksia.

E.S: Ihan kaupallisestikin voi käyttää?

A.W: Joo.

E.S: Okei.

A.W: Osa meidän kuvista Finnassa on sellaisia, että me olemme halunneet mahdollistaa, että niitä voi käyttää samalla lailla kuin ihan kaikkeen mihin keksii.

E.S: Ja valokuvanhan voi tulostaa melkeinpä mille vaan alustalle, eli nyt on mahdollisuus tehdä Helvi Ahonen pussilakanat tai kotelomekko tai kahvikuppi. Minkä kuvan sä olet Utu tuonut? Tai millaisen ja miksi?

U-T.J: Mä toin teoksen mun teossarjasta Härmä/Hoar ja tässä on ruudukko eli tässä on 8 kuvaa ja näissä kuvissa mun edesmennyt isoäiti häärää pihassa ja nämä kuvat on otettu sellaisella riistakameralla tai valvontakameralla. Ja ensimmäisessä kuudessa kuvassa näkyy mun isoäiti, ja kahdessa viimeisessä kuvassa on fasaani. Ja tässä projektissa mä käytän mun isoäidin pihaan laittamaa riistakameraa, jonka mun isä asensi sinne sen takia, että mun isoäidillä oli alkava Alzheimerin tauti ja hän luuli, että siellä pihassa tai talossa käy vieraita ihmisiä, joten mun isä halusi varmistaa, että mun isoäiti on turvassa ja että siellä ei oikeasti käy ketään. Ja sitten mun isoäiti menehtyi vuonna 2019 ja sen jälkeen mä sain nämä kuvat itselleni ja mä niin kuin tiesin, että siellä on se kamera ollut, mutta en mä ollut ajatellut sitä sen enempää, kunnes sitten mä sain nämä kuvat ja näin mitä kaikkea siellä on ja mä aloin tosi paljon kiinnostumaan niistä kuvista ja mä ajattelin, että nämä on sillä tavalla löydettyjä kuvia, että nämä on automaatilla otettuja eikä sillä tavalla suunniteltuja enkä mä koe, että mä olen niiden ottaja tai tekijä, mutta nyt mä olen järjestellyt niitä, tehnyt niistä tällaisia sarjoja ja ikään kuin kuratoinut niitä ja tehnyt niistä omia teoksia. Ja ylipäätään tässä kyseisessä teoksessa mua kiinnostaa se, ensinnäkin se valvonta aspekti siinä, että oikeastaanhan tämä kamera, joka laitettiin valvomaan niitä tunkeilijoita, niin se valvookin mun isoäitiä. Ja sitten se kamera on edelleen siellä pihassa ja valvoo sitä pihaa edelleen vaikka siellä ei ole mun isoäitiä enää, niin kuvissa on eläimiä ja tässäkin kuvassa tulee tämä fasaani tänne loppuun ja mua kiinnostaa laajemminkin se valvontakameroiden funktio siinä, että kuinka paljon ne saattaa olla niitä jotka ottaa niitä viimeisä kuvia vaikka, ja kuinka paljon tässäkin kyseisessä teoksessa niin vaikka se piha on tyhjä imisistä nykyään, mutta silti siellä ne eläimet elää, että se ei jää tyhjäksi ja tämä valvontakamera ikään kuin tuo sen näkyväksi sen kaiken muun elämän.

E.S: Aika huikeata, sä olet perinyt isoäitisi pihaan asetetun riista- tai valvontakameran kuvamateriaalin.

U-T.J: Nii’in.

E.S: Useammin ollaan täällä studiossa keskusteltu perityistä albumikuvista tai muusta kuva-aineistosta.

U-T.J: Ehkä tuo on nykyaikainen versio siitä albumikuvista sitten.

E.S: Tai joku voi ehkä periä sen välineenkin riistakameran, että mitä kautta nämä kaikki merkityksen syntyykään, niin tämä on aika huikea.

A.W: Tämä kuva ja tämän sarjan nämä kuvat niin kuin jotenkin nyt heti vähän niin kuin meidän keskustelun sävy, niin kuin siihen tulee että jos me puhuttiin niistä semmoisista kevyistä ja vähän niin kuin humorististakin löydetyistä, niin nyt ollaankin tosi sillein syvissä vesissä näiden jotenkin niin kuin tosi elämän ja kuoleman kysymysten kanssa, että onko se.. Tuntuu kylmäävältä, vaikka onko se toisaalta sitten niin pelottavaa, että se valvontakamera ottaa sitten sen viimeisen kuvan ja se viimeinen kuva meistä voisi hyvinkin olla monestakin meistä tuommoinen kuva ja sitten toisaalta, että onko se kuva olemassa ennen kuin joku löytää sen. Että, jos sä et olisi alkanut näitä tutkimaan, niin ja toisaalta tuottamaan niistä sitten teoksia, jotka on ihan fyysisiä printtejä, jotka voi laittaa ihan vaikka gallerian seinälle, niin onko ne edes olemassa ne kuvat sitten.

U-T.J: Niin se on kiinnostavaa, että onko ne kuvat tehty katsottaviksi ellen mä osoita niihin tai tuo niitä jonnekin esille.

E.S: Ja se mitä rajaaminen ja koon muuttaminen ja nimeäminen ja sitten lopulta se esittämistapa, onko se Instassa, näyttelyssä, kirjassa, mitä se tekee, kaikki ne valokuvan keinot.

A.W: Sitten mä haluaisin vielä kysyä, että mitä sä ajattelet, että mikä on sun isoäidin rooli siinä, no häntä ei enää ole, mutta hänhän siellä, hänen tekijyytensä siellä on kanssa mukana jotenkin siinä yhtälössä.

U-T.J: Mun on ehkä vaikea hahmottaa, että kyllä hän tiesi toki, että toi kamera on olemassa siellä, mutta mun on vaikea niin kuin ehkä tietää varsinkaan nyt enää jälkikäteen, että kuinka tietoinen hän oli siitä, että kuinka paljon se kuvaa ja mitä se tarkoittaa, että siinä on kokoaika se kamera. Mutta, että toki hän on tosi aktiivinen niissä kuvissa ja esittelee muun muassa hienoja vaatteitaan tai erilaisia asukokonaisuuksiaan, mikä on kiinnostavaa ja ylipäätään se mikä mua siinä kiinnosti, oli se, että miten paljon hän teki yli 90-vuotiaana vielä kotitöitä ja pihatöitä ja lumitöitä ja kaikkea, että oli tosi aktiivinen.

E.S: Ja jos vertaa vaikka tuohon Helvi Ahosen kuvien käyttöön, varsinkin jos niitä kuka tahansa nyt voi Finnasta ottaa omaksi tekemisen materiaalikseen, niin sullahan on tässä vahva henkilökohtainen niin kuin liitos ja tarina, jonka sä kerrot ihan avoimesti, et ainoastaan tässä studiossa vaan muutenkin sen näyttelyn osana. Niin siinähän on semmoinen vissi erosuhde siihen materiaaliin, jota käyttää, vaikka se kamera onkin synnyttänyt ne alunalkaenkin todistusaineistoksi eikä sun taiteellisen työn lähtökohdaksi.

U-T.J: Joo toki ja kyllä siinä piti niin kuin tätä aineistoa järjestellessä ja valitessa miettiä myös sitä, että mitä sieltä voi näyttää. Etenkin kun se on henkilökohtainen ja läheinen ihminen, että sieltä ei voi todellakaan tietenkään näyttää niitä kaikkia kuvia tai valita joitain kuvia sen takia, että se olisi en nyt ehkä välttämättä sanoisi epäeettistä, mutta kuitenkin se olisi liikaa, liian raskasta tai näin.

E.S: Ajatteletko sä noita samoja asioita silloin kun sä olet netin arkistojen kanssa tekemisissä, sä et tiedä mitään siitä kuvan alkuperäisestä ottohetkestä tai ihmisistä, jotka sen on kuvannut.

U-T.J: Kyllä mä nyt siinä mielessä, että mä en nyt mitään arkaluontoista materiaalia sieltä tallentaisi, mutta sitten toki sitä on tosi vaikea tietää sitä kontekstia missä ne kuvat on otettu, vaikka yleensä ne onkin niitä sellaisia niin kuin kaupunkinäkymiä tai maisemanäkymiä, jotka tuntuu tavallaan aika harmittomilta. Totta kai siellä taustalla voi olla vaikka mitä.

E.S: Löytäminen on kuitenkin erityyppistä silloin kuin käyttää jossain isoäidin elämästä tuttua aineistoa.

U-T.J: Joo, se on siis aivan todella erityyppistä. Se on huolettomampaa.

A.W: Yksi näkökulma tietysti tähän kuvien löytämiseen on se, että kyllähän me museollakin löydetään sieltä omasta kokoelmasta, nyt meillä oli tämä keissi jossa taiteilijat ja kuraattori löysi, mutta sitten me löydetään niin kuin sellaista, joka on piillyt siellä, että jos vähän niin kuin nämä Google Street View -kuvat niin kuin on tuolla verkossa ja sitten sä tarkennat katseen niihin ja tuot ne näkyviin, niin meillähän kaikenlaista siellä kahden ja puolen miljoonan kuvan joukossa piilee, josta me ei tiedetä yhtään mitään ja aina välillä tulee sitten semmoisia tapauksia, että vähän sattumaltakin päädytään tarkentamaan katse johonkin kuvaan ja yhtäkkiä aletaankin tietää siitä tai tutkitaan sitä ja aletaan tietää siitä enemmän. Ja se löytäminen voi olla tosi monenlaista ja sen kontekstitiedon rikastuminen voi tapahtua monella tavalla, että nyt kerroin tästä Helvistä joka oli tullut tutuksi valokuvaajaksi, mutta vähän aikaa sitten kollegani Max Fritze tutki tuota meidän piktorialismi tutkimushanketta varten, käytiin läpi meidän varhaista valokuvataideaineistoa kokoelmissa ja löytyi tämmöinen aineisto, joka oli ollut meillä 25-vuotta museolla, mutta nyt vasta selvisi, että siellä yksi tekijöistä oli valokuvataiteen varhaisvuosien ehdottomien mestarien joukkoon kuuluva Julia Margaret Cameron, eli joskus me löydetäänkin joku tämmöinen juttu sieltä kokoelmasta ja sitten meille selviää, että osana meidän suomalaisten valokuvakokoelmaa, josta museo huolehtii, olikin tämmöinen kansainvälinen helmi ja aarre. Joskus se löytäminen on tämmöistä vähän aarteen etsintämäistä sattumanvaraista, mutta eihän se niin kuin tosiaan se arvo, museoarvo tai mikä hyvänsä valokuvanarvo nyt välttämättä ole sitä, että se on harvinainen ja arvokas niin kuin sitä kautta, että se on jonkun mestarin tekemä, mutta että se on yhdenlaista löytämistä mitä museossa välillä tapahtuu.

E.S: Ja joskus sitä myös tutkimustyöksi kutsutaan.

A.W: Juuri niin.

E.S: Hei kiitos teille molemmille ja kuuntelit Suomen valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcastia. Tämän ja muut jaksot sä voit kuunnella Spotifysta tai Applen podcasteista. Ja nämä kuvat, joista me juteltiin tällä kertaa sä voit nähdä parhaiten Valokuvataiteen museon omilla sivuilla www.valokuvataiteenmuseo.fi ja siellä on myös linkkejä ja kuvia muihin aiheeseen liittyviin asioihin. Moikka.

A.W: Moi.

U-T.J: Moikka.

 

 

Osoite
Kämp Galleria
Mikonkatu 1, 00100 Helsinki
Katso kartalla Kämp Galleria
Aukioloajat
ma–pe 11–20, la–su 11–18
Liput
12/6/0 €
Museokortti
Alle 18-vuotiaille vapaa pääsy
Osoite
Kaapelitehdas
Kaapeliaukio 3, G-rappu, 00180 Helsinki
Katso kartalla Kaapelitehdas
Aukioloajat
ti–su 11–18, ke 11–20
Liput
12/6/0 €
Museokortti
Alle 18-vuotiaille vapaa pääsy