Antti Nylén: Vivian Maier ja valokuvan syvyysulottuvuus

Vivian Maier, 1959. © Estate of Vivian Maier, Courtesy of Maloof Collection and Howard Greenberg Gallery, NY.

Vivian Maier olisi silmissämme toisenlainen, jos hänen jäämistönsä olisi koostunut muistikorteista tai Googlen pohjattomaan kuvapankkiin ladatuista tiedostoista. Kun muodostamme mielikuvaa hänen tuotannostaan, ajattelemme materiaalia, jota mitataan paino- tai tilavuusyksiköillä, ei gigatavuilla; ajattelemme jotain minkä joku voi ostaa huutokaupasta ja viedä pakettiautolla kotiin.

 

Ajattelemme: ”Ai niin! Oli aika, jolloin valokuvaaminen vielä vaati jotain, maksoi jotain – merkitsi jotain.”

 

Digitaalista Vivian Maieria ei voisi olla. Digikameroilla – sen paremmin kuin vesiväreillä – ei voisi luoda tällaista tuotantoa. Taideteos sisältää aina koko syntyprosessinsa ja historiansa. Taide on paljon muutakin kuin ”sisältönsä”. Valokuvia ei oteta. Pikemminkin ne ”sijoitetaan” – aikaansa ja teknis-kulttuuriseen ympäristöönsä. Ne tehdään, niin kuin mitkä tahansa esineet.

 

Vivian Maier tosin jätti kuvansa tekemättä. Tai hän ajatteli, että ne ovat ”keskeneräisinä” valmiita.

 

Negatiiviprosessissa kuva tehdään näkyväksi kahdessa vaiheessa: ensin filmi kehitetään, sitten negatiivi vedostetaan. Ilmeisesti Maierilla oli halu säilyttää kuvansa latentteina: jos ei täysin näkymättöminä jälkinä valoherkän materiaalin pinnassa, niin ainakin pieninä läpikuultavina ruutuina, joita on vaikea paljaalla silmällä ymmärtää. Maier ei näyttänyt kuviaan muille. Se ei välttämättä johtunut kainoudesta. Häntä ei itseäkään huvittanut niitä katsella. On paras olettaa, että hän oli tyytyväinen sen jälkeen, kun suljin oli lauennut.

 

Näitä persoonallisia tarpeita negatiiviprosessi palveli. Kuvan räpsähtäminen digikameran näytölle heti valotuksen jälkeen olisi kenties turmellut Maierin työskentelyn tyystin.

 

Mutta vaikka Maier tuntuu tuovan viestiä analogis-kemiallisesta menneisyydestä, sensaationa hän on digiajan tuote. Häneen liittyy tarina, joka voidaan kertoa muutamin voimakkain avainsanoin: nainen, erakko, Maija Poppanen, hamstraaja, näkymätön nero. Kiinnostavaa! Tykkään. Myös se, ettei Maier tehnyt kuvillaan mitään, kuulostaa tutulta. Ehkäpä kamera oli hänelle suunnilleen samanlainen todellisuuteen tarttumisen väline kuin älypuhelin meille: kun jotain poikkeavaa ilmenee, alamme hamuilla puhelinta, sillä syytä miettimättä kaikki kiinnostava täytyy tallentaa älypuhelimen muistiin – ja joko unohtaa tai julkaista saman tien. Vaikka negatiiviprosessi oli Maierille yhtä tärkeä kuin silkkipaino Andy Warholille, hänen taipumuksensa synnyttäisivät nykyään ehkä Instagram-taiteilijan. Kun valokuvan julkaiseminen – toisin sanoen vedostaminen ja näytteille asettaminen – vaatii vain hipaisun, sen tulee introverttikin tehneeksi.

 

Samastuttavuus kuitenkin selittää vain Maierin suosiota. Hänen kuviensa irrottaminen niiden syntytekniikasta on helppo ajatusleikki. Paradoksaalisesti siihen yllyttää juuri läpitekninen kulttuurimme – kertomalla tarinaa, jossa me vain käytämme laitteita, olemme niiden herroja ja teemme niillä mitä haluamme. Ymmärrettävästi ylpeyttämme loukkaa ajatus, että tekniikka hallitsisikin meitä. Niin asia kuitenkin on. Kun väline vaihtuu, muuttuu myös tekeminen. Valokuvauksenkin piiriin kuuluu suuri joukko välineitä, valtavasti erilaista toimintaa.

 

Taiteilijat ovat ihmisiä, jotka ottavat tekniikan tosissaan, sitoutuvat siihen. Muutenhan heidän olisi pidettävä taidettaan kompromissina.

 

Maierin väline oli täsmälleen tietynlainen, eikä se ollut älypuhelin. Se oli kaksilinssinen keskikoon rullafilmikamera Rolleiflex, yksi valokuvauksen historian arvoikoneista. Maier tuntuu kiintyneen työkaluunsa syvemmin kuin valokuvaajat yleensä. Rolleiflex määritteli hänen kuvantekonsa rajat. Se oli hänen studionsa, pimiönsä ja ateljeensa. Sen ulkopuolella ei ollut mitään. Tämä kamera on jatkuvasti läsnä etenkin Maierin omakuvissa, jotka siis ovat lähinnä kaverikuvia: yksinäinen nainen ja hänen paras ystävänsä.

 

Mustavalkoisessa kuvassa on pikkupoika, jolla on valkoinen kauluspaita, kravatti ja takki sekä karvainen hattu. Hänellä on tuima ilme ja hän katsoo suoraan kameraan. Hänen vieressään seisoo pitempi ihminen, josta kuvassa näkyy vain osa jaloista sekä takinhelma.

Kuva: Ismo Hölttö: Oulu, Suviseurat, 1966 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma.

 

Hitaana ja täysin manuaalitoimisena Rolleiflex on katukuvaajan kameraksi erikoinen, mutta koska sitä pidetään rajattaessa ja tarkennettaessa yleensä vatsan korkeudella eikä kasvojen edessä, se ei tule kuvaajan ja kuvattavan väliin; valotushetki ei katkaise valokuvaajan ja ulkomaailman yhteyttä. Vaikka Rolleiflex on aika iso, se toimii kuin agenttikamera. Tunnetusti Ismo Höltön klassiset kuvat Suomen maaseudun menneiltä vuosikymmeniltä perustuvat samaan ominaisuuteen. Nekin on otettu Rolleifleixin luoman suojakehän sisältä.

 

Taidetta ei käsitellä ”katsomalla”. Taideteoksiin tutustutaan, kuten eläviin olentoihin.

 

En tiedä, onko liioittelua väittää, että Vivian Maierin kuvat ovat elvyttäneet valokuvan katsomisen taitoa tässä silmäilyn ja selailun kulttuurissa. Hänen ruutunsa tulevat jostain. Niillä on matkaa takana. Ne ovat kärsineet ja odottaneet. Pelkkä tykkäys ei tunnu sopivalta. Näitä visuaalisia objekteja ei voi sivuuttaa ”hyvinä kuvina” tai ”onnistuneina otoksina”. Niihin sisältyy paljon enemmän kuin vain kuvapintansa. Syvyyssuunnassa ne ulottuvat vuosikymmenien takaisiin työkaluihin, menetelmiin ja niiden tuottamaan kokemukseen. Pelkällä silmällä ei näe hyvin. Näihin valokuviin pitää perehtyä. Ja siinäkin ohjeessa paino on sisäpaikallissijalla.

 

Antti Nylén, esseisti, suomentaja ja kamera-amatööri

Osoite
Kämp Galleria
Mikonkatu 1, 00100 Helsinki
Katso kartalla Kämp Galleria
Aukioloajat
ma–pe 11–20, la–su 11–18
Liput
12/6/0 €
Museokortti
Alle 18-vuotiaille vapaa pääsy
Osoite
Kaapelitehdas
Kaapeliaukio 3, G-rappu, 00180 Helsinki
Katso kartalla Kaapelitehdas
Aukioloajat
ti–su 11–18, ke 11–20
Liput
12/6/0 €
Museokortti
Alle 18-vuotiaille vapaa pääsy