Valokuvataiteen museon näyttelyintendentti Anna-Kaisa Rastenberger keskusteli taiteilija Penlope Umbricon kanssa syksyllä 2022.
Penelope Umbrico: Myydään kuvan mukaisessa kunnossa
K1, 14.10.2022–5.2.2023
Anna-Kaisa Rastenberger: Tämä on ensimmäinen yksityisnäyttelysi Pohjoismaissa. Sinut tunnetaan valokuvataiteilijana, joka ei itse ota valokuvia, vaan joka väsymättä seuloo verkon kuvanjakoalustoja ja -arkistoja, joihin me ”tavalliset ihmiset” lataamme kuviamme. Tässä näyttelyssä keskityt valokuviin, jotka liittyvät internetin osto- ja myyntisivustoihin. Mikä sinua niissä kiehtoo?
Penelope Umbrico: Olen aina ollut kiinnostunut yhteiskunnan tuottamista tavaroista tapana ymmärtää maailmaa. Lapsena tavaratalossa kulkeminen tuntui siltä kuin olisin ollut museossa. Minua kiehtoivat käytävät täynnä keraamisia eläinfiguureja, rintaliivejä ja alusvaatteita, työkaluja ja urheiluvälineitä... Sieltä kaikki varmaan alkoi. Yritin ymmärtää jotain maailmasta sen tarjoamien esineiden kautta. Lapsena se kiinnosti minua enemmän kuin katsella museoihin kuratoituja esineitä, joita taidehistorioitsijat pitivät kiinnostavina.
AKR: Olet aiemmissa töissäsi käyttänyt postimyyntiluetteloiden, ja myöhemmin verkkosivustojen, markkinointikuvastoa, jonka tarkoituksena on herättää haluja ja tarpeita myytäviä tavaroita kohtaan. Kun internetin käyttö yleistyi vuosituhannen vaihteessa, oliko sinulle heti selvää, että internet kiinnosti sinua?
PU: Internetin käyttöni alkoi melko orgaanisesti. Olin kiinnostunut kuluttajapsykologiasta; subjektista, yksilöllisyydestä ja valinnanvapaudesta sellaisina kuin ne markkinointikuvastoissa esitettiin, sekä siitä, miten esineitä käytettiin halujen herättämiseen. Kun ihmiset alkoivat myydä samoja tavaroita eBayssä ja Craigslistillä, kaikki muuttui. En ollut enää riippuvainen markkinointimateriaaleista, joilla pyritään synnyttämään halua. Saatoin löytää ”aitoja” valokuvia, jotka paljastivat jotain niiden kuvaajien psykologiasta. Minua kiehtoi ajatus siitä, että lupaus uudesta tavarasta olikin illuusio. Kaikki ne hylätyt tavarat, jotka lojuvat siellä lannistuneina. Onko niillä kuitenkin jotain arvoa, koska ne halutaan myydä eikä heittää pois? Näissä valokuvissa on aina jotain, mitä kuvan julkaisija ei esittele tarkoituksellisesti. Tämä tahattomuus valokuvissa on todella kiinnostavaa. En pidä sanasta ”rehellinen”, mutta kuvissa on jotain inhimillistä, jota ei löytyisi, jos kuvien ottajat tietäisivät, että kuvista etsitään jotakin kiinnostavaa.
AKR: Olen samaa mieltä. Olet keskusteluidemme aikana puhunut usein tästä tahattomuudesta. Mainitsit, että et ole kiinnostunut filtteröidyistä ja kiillotetuista valokuvista sosiaalisessa mediassa, vaan kuvista, joita voisi kutsua ”huonolaatuisiksi” tai ”köyhiksi”. Kuvista, joihin ei juurikaan kiinnitetä huomiota. Sen sijaan, että olisit kiinnostunut siitä, mitä valokuvien oli alun perin tarkoitus kuvata, sinua tuntuu kiinnostavan se, mihin niitä lähtökohtaisesti ei tarkoitettu; mitä valokuvat paljastavat yhteiskunnastamme ja teoistamme ilman, että se on ollut valokuvaajan tarkoitus.
PU: Kuvagallerioissa ja sosiaalisen median alustoilla ollaan tarkkoja valokuvista. Ihmiset ovat hyvin tietoisia, että toiset katsovat niitä. Valokuvat myytävistä tavaroista netin osto- ja myyntisivustoilla ovat erilaisia. Kukaan ei välitä niistä. Ne ovat puhtaasti käytännöllisiä, utilitaristisia. Ne ovat huonolaatuisia kuvia, ”köyhiä kuvia [poor images]”, kuten taiteilija ja teoreetikko Hito Steyerl määrittelee matalan resoluution, tavanomaisuuden, rikkinäisyyden, karkean rajauksen ja epätäydellisyyden valokuvat. Nämä valokuvat ovat ”köyhiä” myös siksi, ettei niillä ole muuta arvoa kuin välittää tietoa niiden esittämistä tavaroista. Niillä ei ole mitään muuta merkitystä.
Näistä valokuvista minä etsin erityisesti asioita, joita varten kuvia ei otettu. Kun aloittaa etsimisen, on vaikea välttyä tietyltä kodinomaiselta intiimiydeltä. Esimerkiksi televisiot ovat usein ihmisten makuuhuoneissa, joten ruuduilla saattaa näkyä heijastus sängystä. On outoa, että ihmiset vapaaehtoisesti kutsuvat katsojan näihin yksityisiin ja intiimeihin tiloihin julkaisemiensa valokuvien välityksellä. Niihin ei muuten olisi pääsyä. Tämä on hyvin ominaista valokuvaukselle, eikö olekin? Valokuvaajat antavat katsojille pääsyn jonnekin, mihin nämä eivät muutoin pääsisi.
AKR: Pitää paikkansa. Työtäsi voisi siis kutsua dokumentaariseksi valokuvaukseksi ja sinua henkilöksi, joka työskentelee dokumentaaristen valokuvien parissa. Olemme puhuneet myös valokuvien arvosta. En nyt tarkoita kuvien tekijänoikeuksia, vaan erilaisia, monikerroksisia arvoja, jotka syntyvät asioiden ja valokuvien suhteesta. Voitko kertoa tästä jotain?
PU: Näiden kuvien kohdalla on mielenkiintoista pohtia, missä vaiheessa arvo muodostuu. Uudella esineellä on suuri arvo, kun taas ei-toivottu ja käytetty esine kertoo arvottomuudesta. Silti ihmiset näkevät jotain arvoa tavarassa, jota eivät enää halua ja joka on useimmiten hyödytön. Olipa arvo sitten tunneperäistä, rahallista tai työperäistä, investoitua arvoa ei voi heittää pois. Pientä keraamista pupua, jota on rakastettu 20 vuotta ei voi heittää menemään. Sitä ei voi vaan rikkoa ja heittää roskikseen. Vaikka sitä ei enää halua, sillä on omistajalleen yhä jotain arvoa. Kenties joku muu haluaa sen ja rakastaa sitä myös. Tämän huolenpidon ja arvostuksen voi nähdä miltei kaikissa myytävistä esineistä otetuissa valokuvissa näillä sivustoilla, vaikka toisin luulisi. Minulle valokuvan arvo on siinä.
Myyjälle valokuva on vain väline välittää esineen arvo eteenpäin. Kyse on liiketoiminnasta eikä itse valokuvalla ole arvoa. Haluan kääntää asian toisin päin. Sanon, että esineellä ei ole arvoa, vaan valokuva on arvokas, koska se kertoo jotain siitä, keitä me olemme, mitä me arvostamme, miten näemme arvostamamme asiat ja miten jaamme niitä tai kerromme niistä. Tapa, jolla myyjät järjestelevät tavarat valokuvissa; tapa, jolla niitä käännellään ja esitellään kaikki puolet. 20 myytävää kaukosäädintä asetellaan täydellisesti valokuvaa varten: pöydille laskujen viereen, sängylle viikattujen vaatteiden viereen, sohvatyynyille, joiden väleistä pilkistävät eilisten popcornien tähteet. Myyjän käsi näkyy valokuvassa mittakaavana, vikoja osoitetaan pureskelluin… tai upeasti koristetuin kynsin.
Luulen, että näihin valokuviin liittyy jokin alitajuinen halu saada yhteys muihin paljastamalla jotain henkilökohtaista. Pidän kuvia arvokkaina heijastuksina siitä, keitä kollektiivisesti olemme. Osto- ja myyntisivustot ovat massiivinen ihmisyyden arkisto, vaikka tuskin yksikään ammattimainen arkistotyöntekijä ei käy läpi Craigslistiä tai eBaytä ja kerää näitä valokuvia kuvana ajastamme.
AKR: Kuten muutkin arkistot, ne ovat yksittäisistä teoista muodostuvia kokonaisuuksia.
PU: Kyllä, ja mielenkiintoista on mielestäni se, että kun valtava määrä valokuvia löytyy samasta asiasta, kuvattuina samalla tavalla, samasta syystä, juuri yksilöt mahdollistavat sen muotoutumisen kollektiiviseen muotoon.
AKR: Tämä yksilöllisyyden ja kollektiivisuuden suhde on näkynyt aiemmissakin töissäsi, kuten Suns from Sunsets from Flickr -sarjassa. Aloitit kyseisen sarjan vuonna 2006 etsimällä internetin kaikkein eniten valokuvattua kohdetta. Siitä tuli edelleen jatkuva hanke, jossa lataat ja rajaat auringon netissä julkaistuista tuhansista auringonlaskukuvista. Sarjan nimi heijastaa juuri tuota kollektiivisuuden ideaa ja korostat sitä kirjaamalla ylös kunkin tekemäsi haun hakutulosten määrän. Vuonna 2006 löysit 54 tuhatta valokuvaa auringonlaskuista, ja viimeksi kun katsoin, niitä oli jo yli 48 miljoonaa. Suns from Sunsets from Flickr -sarja liittyy siihen, että ihmiset toimivat yksilöinä, mutta verkossa siitä tulee massiivista kollektiivista toimintaa.
PU: Kyllä, näin on. Suns from the Sunsets from Flickr -sarja liittyy kollektiivisiin ja yksilöllisiin tapoihin valokuvata sekä ajatukseen nk. käsikirjoitetuista valokuvista – eli siihen, kuinka ihmiset noudattavat tiettyä käsikirjoitusta ottaakseen kaikkien tunnistamia valokuvia – ja sitten väittävät omistavansa ne kuvat. Luulen, että kaikki ovat ottaneet valokuvan auringonlaskusta, ja kokemuksesta tekee niin voimakkaan juuri osallistumisemme tähän kollektiiviseen rituaaliin – me kaikki teemme tätä, me kaikki palvomme aurinkoa, me kaikki rakastamme hetkeä juuri ennen kuin aurinko laskee… ehkä siksi, että tiedämme sen nousevan jälleen. "Suns"-sarja käsittelee siitä, mitä tarkoittaa olla yksilö ja vaatia tekijänoikeutta valokuvaan, sen sijaan että ymmärtäisimme olevamme osa kollektiivista rituaalia.
TV’s from Craigslist -sarja taas on täysin päinvastainen. Kukaan ei väitä omistavansa niitä valokuvia, kukaan ei välitä niistä. Ne tuhotaan, kun niiden esittämät tavarat katoavat (joko myydään tai tuhotaan nekin). Valokuvissa on kuitenkin nähtävissä yksilöllisyyttä. Niissä nähdään sotkua, petaamattomia sänkyjä, likapyykkikasoja lattialla, joskus lemmikkieläimet pyörivät ympärillä, joskus lapsia leikkimässä, joskus ihmisten heijastumia, toisinaan ilman vaatteita. TV voi olla keskellä kaikkea tai yksin kellarissa. Ne ovat vastakohta auringonlaskukuville, joiden tekijöiksi kuvaajat julistautuvat.
AKR: Pidän siitä, miten vertaat Suns-sarjaa Craigslist-projektiin. Molemmat sarjat käsittelevät omistajuutta sekä yksilön ja yhteisön suhdetta, vaikka kuvaajien asenteet ja syyt kuvien ottamiseen ja jakamiseen verkossa ovatkin erilaiset. Sekä Suns- että Craigslist-sarja ovat edelleen käynnissä olevia teossarjoja, kuten monet muutkin sarjasi. Nykypäivästä katsottuina ne vaikuttavat jo dokumentoivan tiettyjen teknologioiden aikakausia. Teknologiat muuttuvat nopeasti, mutta niin muuttuvat myös verkkoalustat sekä tapamme käyttää niitä. Kuten harva käyttää enää lankapuhelimia, sama koskee myös monia kuvagallerioita.
PU: Ilman muuta. Työni riippuu näistä teknologioista. Kun ne muuttuvat, niin työnikin muuttuu. Aiemmin Flickr oli alusta, jossa kaikki jakoivan kaikenlaisia valokuvia, mutta Instagramin tultua se on muuttunut enemmän amatöörikuvaajien arkistoksi – siellä on valtavasti teknisesti hyviä valokuvia!
Noin 10 vuotta sen jälkeen, kun aloin käyttää Flickriä, huomasin, että siellä oli tuhansia täysikuuta esittäviä valokuvia – erittäin yksityiskohtaisia ja teknisesti taitavia. Vaikka valokuvat ovat pohjimmiltaan kaikki samanlaisia – aina sama puoli kuusta kuvaajaa kohden – ihmiset innostuvat siitä, että he voivat ottaa kuusta yksityiskohtaisen valokuvan hyvällä kameralla ja objektiivilla. Ja vaikka kuka tahansa voi ladata suurimman olemassa olevan valokuvan kuusta ilmaiseksi NASA:lta, monet Flickr-valokuvaajat lisäävät täysikuukuviinsa "kaikki oikeudet pidätetään" -lisenssin. Every's Photo, Any License -teossarjani asetti kyseenalaiseksi kyvyn ottaa valokuvan kuusta, lähes kolonialistisella omistaa kuun valokuva ja vaatia tekijänoikeutta johonkin, joka on levinnyt kaikkialle ja joka riippuu vain siitä, millaisia kameroita kuvaajalla on mahdollista käyttää. Silti kuu on kiehtova myös esineenä. Se on ehkä ainoa jäljellä oleva asia maailmassamme, jonka voimme nähdä vain siksi, että se heijastaa luonnonvaloa.
AKR: Näyttelysi on Helsingissä vuoden pimeimpään aikaan. Tähän aikaan vuodesta näemme luultavasti enemmän kuvia auringosta näytöillä keinovalon kautta kuin oikeaa auringonvaloa.
PU: Totta! Niin paljon siitä, mitä tiedämme maailmasta – luonnosta, historiasta, paikoista, joihin matkustamme, omasta identiteetistämme– tulee ruudun läpi, kylvettäen meitä tiedostamattamme näytön valossa. Näemme valokuvia auringonvalosta näytön keinovalona, mutta ajattelemme silti katsovamme auringonvaloa. Mutta näyttöä ei huomaa ennen kuin se hajoaa. Tässä on eräänlainen suhde kehoon: emme periaatteessa ajattele kehoamme, kun kaikki toimii. Mutta kun jokin on pielessä, vilustumme tai jalka murtuu, tulemme hyvin tietoiseksi vartaloistamme. Muuten kehomme on tavallaan meille näkymätön. Emme juurikaan ajattele sitä. Ajattelen näyttöä rikkinäisenä kehona, jolloin se vertautuu maailmassa selviytymiseen tarvittavaan fyysiseen navigointiin. Ennen muinoin saattoi nähdä kuvaputkitelevision kadulla. Ne vain heitettiin menemään, kun niistä haluttiin eroon (eikä kukaan huolinut niitä Craigslistillä), mutta ne ovat myrkyllisiä. Niissä on lyijyä ja muita myrkyllisiä aineita, joten nykyään on kiellettyä heittää ne vain pois. Siksi kaikilla on kellareissaan näitä valtavia televisioita, jotka painavat tonnin. On valtava määrä ylimääräisiä ja vanhentuneita tavaroita, joita emme hallitse. Vuodessa tulee ilmeisesti 53,6 miljoonaa tonnia sähkölaitejätettä, josta kierrätetään vain 12 %. Iso osa siitä on myrkyllistä, mutta silti suurin osa päätyy kaatopaikoille.
AKR: Tämä kaikki liittyy myös luokkajakoon. Ei vain siihen, miten valokuvia käytetään, mutta myös kulutuksen hierarkioihin ja epäyhdenvertaisuuksiin. Valokuvat ovat nähtävissä ympäri maailman, ja myös tavarat ja resurssit kiertävät globaalisti. Valitettavasti tämä jälkimmäinen kierto ei lisää globaalia saavutettavuutta vaan epätasa-arvoa.
PU: On kiinnostavaa seurata näiden tavaroiden kiertoa tuotannosta jätteeksi. Mineraalit tulevat Afrikasta, ne lähetetään Kiinaan, kulutetaan USA:ssa ja lähetetään takaisin Afrikkaan tai Kiinaan jätteenä. Ongelma liittyy maantieteeseen ja sosiaaliluokkiin, mutta se on näkymätöntä monella tasolla, erityisesti isolle osalle kuluttajista. Sosiaaliset luokat ovat selvästi nähtävissä löytämissäni valokuvissa. Rikkinäisten televisioiden, käytettyjen sähköjohtojen, käytettyjen kaukosäätimien, monitorien ja näppäimistöjen myyjät ja ostajat ovat kaikki osa sähkölaitejätejärjestelmää. He ovat mukana, koska voivat saada minimaalisen voiton itselleen.
AKR: Teit tätä näyttelyä varten installaation, jossa näyttöruudut muodostavat friisin. Kuten mainittua, nykyään jokapäiväinen elämämme perustuu ruutujen läpinäkyvyydelle, näytöt ovat keskeinen osa kommunikaatiota, tiedonhankintaa ja tiedon tuottamista. Tekemässäsi ”ruutujen friisissä” ei kuitenkaan ole läpinäkyvyyden ominaisuutta, vaan se muistuttaa enemmän abstraktien maalausten friisiä.
PU: Tietyllä tavalla ne näyttävät abstrakteilta, mutta ne eivät ole. Ne ovat ruutujen representaatioita, ja osa on oikeita ruutuja. Toisaalta voisi sanoa, että kaikki ruudun kautta koettu on abstraktia, paitsi sen vaikutus meihin. Kaikki on simulaatiota, paitsi ruudun konkreettinen materiaali, sen valo ja pätkä koodia. Ehkä kaikkiin kokemuksiimme liittyy nykyään tietty abstraktisuus, yhteenkuuluvuuden tunne ilman yhteenkuuluvuutta. En voi olla ajattelematta, että teollistuminen ja modernismi ovat aiheuttaneet vieraantumista. On kiinnostavaa, miten ruudun hajoaminen jäljittelee modernistisen edeltäjänsä muodollista estetiikkaa. Ruudut ovat ikkunoita. Ne kertovat tarinaa, ja kaikki ruudulla näkyvä koostuu vaaka- ja pystysuorista komponenteista - resoluutiosta, pikseleistä ja koodista. Ruudun purkaminen on kuin tutkisi modernismin DNA:ta. Kuten kaikki friisit, ”ruutujen friisi” kertoo tarinan. Tämä tarina käsittelee valoa, pintaa ja heijastuksia teollisen teknologian abstraktien ja ei-abstraktien elementtien kautta.
Näissä kuvissa valo on joko ruudun edessä, sisällä tai takana. Minulle tämä on nykyaikainen kertomus tämänhetkisistä kokemuksistamme. Ruudut etenevät valosta pimeään – käsintehdyistä merkinnöistä ruudulla (jotka näyttävät ruudun viat) välähdyksiin ruudulla, koska ruudun sisällä ei ole enää valoa – ja takaisin. Fuugan tarinankerronnalla on itseään toistava ominaisuus, mutta sillä on myös monia kerroksia, jotka käyvät dialogia keskenään. Mielessäni on myös fuugatila (engl. fugue state), psykologisessa mielessä; sen tarkoittaa sekavaa, epäorientoitunutta tilaa, identiteetin menetystä ja hämmennystä. Minusta tämä hämmentynyt tila kuvaa hyvin nykyisiä kokemuksiamme; korvaamme auringonvalon näyttöjen valolla ja kokemus luonnosta nivoutuu verkkoalustoihin ja ruutuihin. On uskomatonta, miten nopeasti totumme uusiin asioihin, mutta mielestäni siihen, että aivan kaiken kokee verkossa, liittyy kognitiivinen dissonanssi eli keskenään yhteensopimattomien käsitysten luoma psykologinen ristiriita.
AKR: Vielä yksi kysymys, joka liittyy siihen, miten yleisö ohjataan näyttelysi läpi Helsingissä. Näyttely alkaa huoneesta, joka on täynnä ruutujen keinovalon välittämää auringonvaloa. Sen jälkeen kuljetaan erilaisten friisien (tai pysähtyneiden ruutujen) kautta huoneeseen, jossa sadat valkoiset posliinikissat istuvat pakkauslaatikoidensa päällä. On selvää, että pidämme virtuaalisista kissoista internetissä, mutta haluaisin vielä kuulla lisää näistä kissoista, jotka istuvat siellä hiljaisina materiaalisina esineinä.
PU: Kissat ovat läsnä kaikkialla verkossa (Nyan Cat, lolcat, kosketinsoittimia soittava kissa, grumpy cat, Pusheen-kissa, kissaemojit), ja niistä syntyy mitä typerimpiä ja oudoimpia meemejä. Kissat voivat kuitenkin olla etäisiä (toisin kuin koirat), ja ne ovat villieläimiä, joita voimme hallita hyvin vähän (jälleen toisin kuin koiria). Ehkä tämän vuoksi pidämme niitä sisätiloissa, mikä jollain tavalla vastaa sitä, kun ne ovat ruuduilla tai valokuvakehyksissä. Pohdin tätä posliinisten kissahahmojen yhteydessä, koska tämän staattisen esineen luominen tarkoittaa halua hallita tai eristää jotain, jota emme voi. Minulla oli kaksi posliinikissaa, kun olin ehkä seitsemän tai kahdeksan. Ne tuntuivat minusta täydellisiltä, vaikka minulla oli oikeakin kissa. En voinut uskoa, miten paljon ”käytettyjä” posliinikissoja eBayssä oli myytävänä. Valokuvat niistä olivat uskomattomia! Oli erilaisia kuvakulmia ja asiayhteyksiä, hyviä ja huonoja lavastuksia ja kaikenlaisia kotoisia kuvauksia, kuten ”vie tämä suloinen kissa kotiisi rakastettavaksi” tai ”tämä söpöläinen lämmittää elämääsi”. Ne olivat kuitenkin valokuvia kovista, kylmistä, kiiltävistä esineistä, jotka heijastavat takaisin kaiken niihin kohdistetun tunteen eivätkä kykene ottamaan sitä vastaan.
Posliinikissat ovat valkoista läpinäkymätöntä pigmenttiä poltetun saven päällä, heijastavia ja aavemaisia. Ne ovat lähtöisin kaikkialta maailmasta, ja osoitelaput niiden alla ovat kuin pieniä auringonvaloneliöitä. Pakkaukset kertovat vaihdosta ja sijainnista, sillä kussakin on lähettäjän osoite sekä minun osoitteeni. Kun astut huoneeseen, kaikki kissat tuijottavat sinua ja heijastavat katseesi takaisin. Siellä on pieni aavemaisten kissojen armeija.
Ajattelin näyttelyssä Auringon ja Kuun välistä dialogia; Aurinko on valon lähde ja Kuu heijastaa auringonvaloa. Tajusin, että kissat ovat Kuun kaltaisia. Ne ovat luoksepääsemättömiä. Ne eivät ole romanttisia kuten laskeva aurinko. Ne ovat yöeläimiä.
