Valokuvien pohjustuksena on käytetty useita eri materiaaleja: lasia, paperia, metallia – myös nahkaa ja kangasta. Suomen valokuvataiteen museon kokoelmassa on muutamia harvinaisena pidettyjä pannotyyppejä.
Valokuvan varhaishistoriasta löytyy toinen toistaan kekseliäämpiä menetelmiä, jotka perustuivat hopean ja erityisesti hopeasuolojen valoherkkyydelle. Menetelmiin kuului aina omat haasteensa. Varhaisimmista, vuonna 1839 keksityistä menetelmistä daguerreotypia oli kallis ja kemiallisesti monimutkainen prosessi, eivätkä suolapaperivedokset tuottaneet tyydyttävän tarkkaa kuvaa. Uusia menetelmiä kehitettiin jatkuvasti, ja kilpailu oli kovaa.
Jo 1840-luvulla oli havaittu, että kun selluloosanitraattia liuotettiin alkoholin ja eetterin sekoitukseen, saatiin kiinteäksi kuivuvaa, kollodiumiksi nimitettyä liuosta. Lääketieteessä käytetty liuos löysi tiensä myös valokuvaajien käyttöön. Kollodium toimi sideaineena valoherkille hopeasuoloille ja muodosti tasaisen pinnan, josta kuva erottui selkeästi. Kollodium ei pysynyt kunnolla kiinni paperissa, mutta lasilevylle se tarttui hyvin.
Näin 1850-luvun alussa keksittiin niin sanottu märkälevymenetelmä, jolla saatiin kamerassa aikaan negatiivikuva, sekä sen pohjalta kehitetty ambrotypia, jossa negatiivikuva saatiin näyttämään positiivilta ilman erillistä vedostamista. Ambrotypiasta puolestaan kehitettiin edelleen huomattavasti vähemmälle huomiolle jäänyt variaatio, jota kutsutaan pannotypiaksi.
Pannotyyppi, kuvaaja tuntematon. Pohjamateriaali nahkaa, kotelo/kehys todennäköisesti alkuperäinen. Taakse kirjoitettu tunnistus "Sederholm, Sofi, f. Blomqvist". Suomen valokuvataiteen museo, D2005:58/7.
Latinankielisestä sanasta pannus, ”kangastilkku”, johdettu termi viittaa hopeamenetelmällä valmistettuun valokuvaan nahka- tai kangaspohjalla. Pannotypiamenetelmä esiteltiin ensimmäisen kerran Ranskassa vuonna 1853 ja se nautti lyhytkestoista suosiota, kunnes tuli uusien menetelmien syrjäyttämäksi vielä saman vuosikymmenen loppupuolella. Suomessa pannotypiaa harjoitettiin ambrotypian ohessa vielä 1860-luvun puolivälissä.
Pannotypiamenetelmää ei koskaan patentoitu, ja se on voinut hieman vaihdella valokuvaajasta ja materiaalien saatavuudesta riippuen. Käytännössä pannotyypit kuitenkin valmistettiin samalla tavalla kuin hieman aikaisemmin keksityt ambrotyypit. Lasilevylle levitettyyn kollodiumkerrokseen upotetut hopeasuolapartikkelit reagoivat valon kanssa ja muodostavat kamerassa lasilevylle negatiivikuvan. Hieman alivalotettu negatiivi näyttää kuitenkin positiivilta tummaa taustaa vasten asetettuna. Keskeisenä erona ambrotypiaan pannotypiassa on vielä vaihe, jossa kollodiumemulsio irrotetaan veden ja typpihapon avulla lasilevystä ja kiinnitetään mustaksi lakatulle tai vahatulle nahalle tai kankaalle.
Pannotyyppi, kuvaaja tuntematon, 1860-luvun alkupuoli. Pohjamateriaalina kangas. Kuvassa Wilhelm Mauritz Oskar Moberg, luultavasti tilanomistaja, kuollut Viipurissa 1889. Suomen valokuvataiteen museo, D1976:8/1.
Valokuvaus alkoi olla hyvin suosittua 1850-luvulla, ja ihmiset kävivät mielellään kuvauttamassa itsensä, perheensä ja lähimmäisensä. Kuvia kerättiin albumeihin, pidettiin esillä ja kannettiin mukana. Pannotyyppejä mainostettiin kestävämpänä ja edullisena vaihtoehtona ambrotyypeille, jotka lasipohjaisina olivat alttiita naarmuuntumiselle ja hajoamiselle. Vaikka vaha ja lakka tekivätkin nahan tai kankaan hieman jäykemmäksi, jäi se silti sen verran joustavaksi ja hauraaksi, että kuvaan syntyi helposti halkeamia, repeämiä ja taitoksia.
Pannotyyppejä pidetään nykyään harvinaisina. Voi olla, että luonnollisen vaurioitumisen lisäksi väite pannotyyppien kestävyydestä on johtanut niiden varomattomaan käsittelyyn ja osaltaan vaikuttanut siihen, ettei pannotyyppejä ole säilynyt kovinkaan paljon. Nekin, jotka ovat säilyneet, ovat yleensä heikossa kunnossa: haalistunut kuva, kollodiumemulsion halkeilu ja lohkeilu sekä nahka- tai kangaspohjan haurastuminen ovat kaikki hyvin tyypillisiä vaurioita pannotyypeille. Vaurioitumisen edetessä on mahdollista, että kuva menetetään kokonaan.
Suomen valokuvataiteen museon kokoelmasta löytyy yhteensä kuusi pannotyyppiä. Näistä neljä (D1971:19/2, D1973:17/1, D1976:8/1 ja D2005:58/7) on tullut museolle lahjoituksina, ja kaksi (D2001:192/1–2) on ostettu pariisilaiselta kirpputorilta. Osa kuvissa esiintyvistä henkilöistä on tunnistettu, toiset taas ovat jääneet tuntemattomiksi. Myös kuvien tarkka ajoittaminen on haastavaa merkintöjen puuttuessa.
Pannotyyppi, kuvaaja Billard-Perrin, Pariisi. Pohjana musta vahakangas, käsin väritettyjä yksityiskohtia. Suomen valokuvataiteen museo, D2001:192/1.
Pannotyyppi, kuvaaja Billard-Perrin, Pariisi. Pohjana musta vahakangas, käsin väritettyjä yksityiskohtia. Suomen valokuvataiteen museo, D2001:192/2.
Valmistajan tiedot pariisilaisen pannotyypin kääntöpuolella. Suomen valokuvataiteen museo, D2001:192/2.
Säilymisen turvaamiseksi ja vaurioiden ehkäisemiseksi pannotyypit olisi hyvä säilöä ambrotyyppien tapaan olosuhdekontrolloiduissa tiloissa, suljetuissa koteloissa ja välttää niiden altistumista liialliselle valolle, lämmölle ja kosteudelle. Myös käsittelyssä on oltava varovainen pohjamateriaalin haurauden ja kuvaemulsion kosketusherkkyyden takia. Pannotyyppi D1971:19/2 on konservoitu vuonna 2005 ja sen alkuperäinen, vaurioitunut kotelo on korvattu uudella. Pannotyyppi D1973:17/1 sai keväällä 2025 vastaavan käsittelyn.
Pannotyyppi, tekijä tuntematon. Pohjana musta vahakangas. Konservoitu, kehys/kotelo uusittu. Suomen valokuvataiteen museo, D1973:17/1.
Valokuvaa käsittelevässä kirjallisuudessa ja tutkimuksessa sekä valokuvan varhaishistorian kerronnassa pannotypia on jäänyt aikalaisiaan vähemmälle huomiolle. Ehkä tämä johtuu siitä, että pannotyyppien suosio oli ohimenevää, eivätkä ne eronneet menetelmältään merkittävästi esimerkiksi ambrotyypeistä tai märkälevynegatiiveista. Ne ovat kuitenkin uniikkeja objekteja ja kertovat osaltaan tarinaa siitä, kuinka valokuvaa pyrittiin kehittämään helpompaan, kestävämpään ja lähestyttävämpään suuntaan.
Teksti: Antti Lähdeaho
Konservointiharjoittelija Suomen valokuvataiteen museossa keväällä 2025
Lähteet:
Lavédrine, Bertrand. Photographs of the Past: Process and Preservation. Los Angeles: Getty Conservation Institute, 2009.
Valokuvauksen vuosikirja 1992. Helsinki: Suomen valokuvataiteen museon säätiö, 1992.
