Valokuva tulee vastaan kirjallisuudessa tämän tästä. Thomas Mannin klassikossa Taikavuori se pilkistää parantolan kirjastosta ja päähenkilön povitaskusta. Nuoren Vilho Setälän matkakuviin Sveitsistä vuonna 1910 tallentui Taikavuoren maailma.
Kesä on klassikoiden aikaa. Omassa lukupiirissäni otettiin työn alle Thomas Mannin teos Taikavuori. Nopeasti kävi ilmi, että valokuva on mukana tässäkin romaanissa, useassa roolissa.
Taikavuoren tapahtumat sijoittuvat pääosin Sveitsin Davosissa sijaitsevaan keuhkoparantolaan 1900-luvun alussa, ennen ensimmäistä maailmansotaa. Taikavuorta on tulkittu Euroopan pitkän 1800-luvun lopun aikojen kuvauksena. Näkökulmahenkilönä on nuori Hans Castorp, jonka parin viikon mittaiseksi suunniteltu vierailu venähtääkin parantolan taikapiirissä vuosien oleskeluksi.
Mannin kerronta on runsasta ja yksityiskohtia vilisevää. Parantolan miljöö kuvaillaan tarkasti, ja parantolarakennus ja sen sisustus kertovat ajasta ja asenteista siinä missä asukkaiden keskustelutkin. Asukkaiden käyttöön on varattu monenlaista ajanmukaista huvitusta: tavoitteena on saada vähemmänkin sairaat potilaat viihtymään ja viipymään mahdollisimman pitkään.
Aluksi valokuva vilahtaa romaanissa vain sivumainintana. Parantolan asukkaiden harrastama valokuvien ottaminen ja katselu vertautuvat postimerkkien keräilyyn, ja seurusteluhuoneen optiset laitteet – joilla Mann viitannee stereokuvien katselulaitteeseen tai diapositiivien katseluun tarkoitettuun taikalyhtyyn – muihin triviaaleihin ajanvietteisiin, joiden parissa puuhastelu tuo vaihtelua parantolan päivärytmiin.
"---Neljältä seurasi iltapäivätee leinvonnaisten ja hillon kera, sen jälkeen hiukan liikuntoa ulkoilmassa, sitten jälleen tuolissa loikomista sekä seitsemältä ilta-ateria, joka kaikkien aterioiden tavoin tarjosi hitusen jännitystä ja nähtävää ja jonka päätyttyä saattoi taas muutaman hetken kurkistella seurusteluhuoneiden optisia kojeita…” (Thomas Mann, Taikavuori, s. 122)
”Pöydissä nautittiin helmeilevää hedelmäjuomaa ja askelmilla ulkoilmassa näppäiltiin valokuvia.” (Taikavuori, s. 132)
Romaanin edetessä parantolan tunnelma käy yhä kireämmäksi. Euroopan synkkenevä poliittinen tilanne tihkuu vähitellen myös eristyksissä elävien arkeen, ja myös uutuushuvituksia omaksutaan ja hylätään kiihtyvällä tahdilla.
”Tässä olotilassa vallitsivat hyörinä ja monenlaiset harrastukset, mutta silloin tällöin jokin niistä muuttui vimmaksi ja muodiksi, jota kaikki ryhtyivät kiihkoisasti harjoittamaan. Niinpä oli valokuvaus aina esittänyt melkoista osaa Berghofin maailmassa. Kaksi kertaa – jokainen kyllin kauan oleskellut talossa sai nähdä tällaisten kulkutautien toistuvan kasoittain – tämä intohimo yltyi yleiseksi hulluudeksi, niin että jokaikinen potilas tiiruili huolestunein ilmein vatsaansa vasten painettuun kameraan ja väläytteli sen sulkijaa eikä kuvien kierrättämisestä pöydästä toiseen tuntunut aterioiden aikana tulevan lainkaan loppua. Äkkiä tuli kunnia-asiaksi itse kehittää kuvat. --- Pian kyllästyttiin tavallisiin valokuviin ja muotiin tulivat keinovalossa otetut sisäkuvat ja Lumièren menetelmän mukaiset värikuvat.” (Taikavuori, s. 625)
Valokuvaharrastus on Mannin romaanissa siis lähinnä muotiharrastus ja harmitonta hömppää, ajanvietettä todellista elämää vuoristoparantolassa pakoileville. Valokuvalla on kuitenkin Taikavuoressa myös toinen, tieteellisesti ja tunteellisesti keskeinen rooli.
Taikavuoren tärkein valokuva ei esitä vuoristomaisemaa tai parantolaelämän eskapismia. Sen sijaan se on pienehkölle lasilevylle valotettu röntgenkuva. Hans Castorp pyytää ja saa kuvan toivottoman rakkautensa kohteelta, joka luovuttaa keuhkokuvansa ihailijalleen muistoesineeksi.
”Sitten hän heittäytyi tuoliinsa ja veti povitaskustaan esiin muistolahjan, paluun pantin, lasilevyn, joka tällä kertaa ei ollut punertavanruskeissa puukehyksissä, vaan ohuesti nauhalla reunustettu. Sitä täytyi pitää valoa vasten, jotta erottaisi yleensä mitään. Siinä oli Clavdian röntgenkuva, tosin ilman päätä, mutta levyssä näkyivät hänen yläruumiinsa sirot luut, joita liha ympäröi pehmein muodoin, vaaleana ja henkäystä muistuttavana, sekä rintakehän elimet…
Miten usein olikaan Hans Castorp katsellut kuvaa ja painanut siihen huulensa ---” (Taikavuori, s. 368.
Aikakausien murroksessa uusi teknologia saa romanttisen kehyksen, kun miniatyyrimuotokuvan tai visiittikorttivalokuvan sijasta herrasmiesihailija kantaa sydäntään vasten röntgenkuvaa rakastetun rintakehästä.
Vilho Setälä taikavuorella
Tekstin lomassa olevien kuvien ottaja, tuleva valokuvaaja Vilho Setälä ei matkustanut Sveitsiin parantolaan vaan pääsi mukaan isänsä, professori E.N. Setälän työmatkalle oppimaan ranskan kieltä. Matkan aikaan vuonna 1910 Vilho Setälä oli 18-vuotias, siis lähes Taikavuoren nuoren päähenkilön Hans Castorpin ikätoveri. Vilho Setälän kuvissa retkeillään vuoripoluilla ja poseerataan luonnossa aivan kuin Taikavuoren maailmassa. Syrjäisen vuoriston parantolamiljöö otti Hans Castorpin vapaaehtoiseksi panttivangiksi vuosien ajaksi. Setälöiden Sveitsin-matka oli kuitenkin luonteeltaan toisenlainen. Vilho Setälän kuvat kertovat uusista elämyksistä ja ympäristöistä innostuvasta nuoresta valokuvaajanalusta, jolle valokuvaus on muutakin kuin hetken hupia. Setälä tutustui Sveitsissä niin luontoon kuin Geneven kaupunkiinkin ja kuvasi muun muassa tuoretta keksintöä, lentokonetta. Setälän valokuvaharrastus kehittyi ammattimaisemmaksi kuvaamiseksi osin isän työmatkojen myötä. Sveitsin-kuvat kuuluvat Suomen valokuvataiteen museon kokoelmassa olevaan Vilho Setälän laajaan arkistoon, jonka tutkimusta museolla edistetään tulevina vuosina.
Lähteet:
Thomas Mann, 1924: Taikavuori (suomentanut Kai Kaila), WSOY 1998.
Eila Haikarainen, 1992: Setälä 1892–1985. Suomen valokuvataiteen museo.
Vilho Setälä -tutkimushankkeesta voi lukea lisää museon verkkosivuilta täältä.
Teksti: Anni Wallenius, intendentti, heinäkuu 2026
