Lapsi pujottaa Annantalon pimiössä valokuvapaperin palasen vanhaan kaakaopurkkiin ja äiti hermoilee, tuliko kansi riittävän tiiviisti kiinni. Siirrymme ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen, asetamme purkin sopivaan kohtaan, otamme neulanreikää peittävän mustan teipin pois ja odotamme puolisen minuuttia. Lapsi poseeraa ja yrittää olla liikkumatta. Peitämme reiän ja kiiruhdamme takaisin pimiöön kehittämään kuvaa ja jännittämään, menikö valotusaika-arviomme yli vai alle. Onnistui!
S. & T. Lahti, 2015. Neulanreikäkuva Annantalon pihalta, Helsinki. Yksityiskokoelma.
Neulanreikäkamera on kamera pelkistetyimmillään. Se on linssitön kamera, joka soveltaa ikivanhaa camera obscura -ilmiötä: kun valo pääsee pienestä reiästä pimeään tilaan, se heijastaa tilan sisälle tarkan, mutta nurinpäin kääntyneen kuvan reiän ulkopuolisesta näkymästä. Kameran muoto ja koko voi vaihdella jokseenkin rajattomasti, samoin valotettavan paperin koko. Kuulemma joku on käyttänyt omaa suutaan neulanreikäkamerana. Vihelteliköhän hän valotuksen ajan?
Kameran muoto vaikuttaa kuvaan: jos valotus tapahtuu suorakulmaisessa laatikossa, kuvaan ei tule lainkaan perspektiivivääristymää. Jos taas kamerana on lieriömäinen purkki, se saa aikaan kuvaan kalansilmäefektin.
Tarja Tryggin solarigrafiakuvissa kinofilmin ruutua valotetaan filmipurkkikamerassa useita viikkoja tai kuukausia, jolloin kuvaan piirtyy auringon päivittäinen reitti taivaan poikki.
Tarja Trygg, 2003: Helsinki, Kruunuhaka 2/03–6/03 / J. Hinkka. Digitaalinen tuloste solarigrafia-neulanreikäkuvasta. Hannula & Hinkka -kokoelma, Suomen valokuvataiteen museo, D2012:207/199.
Valokuvataiteessa neulanreikäkuvan pehmeäpiirtoisuus viehätti jo 1900-luvun alun piktorialisteja. Nykytaiteessa neulanreikäkuvaus on minimalistinen keino saada aikaan yllättäviä näkyjä ilman kuvankäsittelyä.
Yksi aktiivisimmin neulanreikää käyttäneistä suomalaisista valokuvataiteilijoista on Seppo Renvall, jonka apinakuva on nähty myös CMX-yhtyeen levyn kannessa. Alkuperäisvedos on levynkantta moniulotteisempi: ristin muotoiselle paperille valotettu kuva on tarkoitettu esitettäväksi kaarevalle alustalle tuettuna. Renvall on myös tehnyt neulanreikäelokuvia ja rakentanut pahvilaatikoista jättimäisiä kameroita, joista suurimmalla pystyi ottamaan 3 x 1 metrin mittaisia neulanreikäkuvia.
Seppo Renvall, 1994: teos sarjasta Se on täytetty. Hopea-värivalkaisuvedos neulanreikäkuvasta. Suomen valokuvataiteen museo, D1998:131/1.
Myös valokuvataiteilija Marja Pirilä on käyttänyt camera obscuraa ja neulanreikäkameraa mitä monipuolisimmin. Kirjassa Carried by Light (Musta taide, 2014) Pirilä esittelee Petri Nuutisen kanssa tekemiään optisia viritelmiä ja niillä aikaansaatuja kuvia uransa varrelta. Camerae Lucidae -teossarjassa maisemat heijastuvat neulanreikäkuvina camera obscuroiksi muutettuihin koteihin.
Marja Pirilä, 1996: Kikka, sarjasta Camerae lucidae - valoisat huoneet. Suomen valokuvataiteen museo, D1999:136/6.
Neulanreikäkuvaus on myös suosittu harrastus, ja sitä juhlistetaan kansainvälisellä neulanreikäpäivällä, joka on aina huhtikuun viimeinen sunnuntai. Valoisia ja idearikkaita kuvaushetkiä kaikille vuoden muinakin päivinä!
Teksti: Sofia Lahti
Kirjallisuutta:
Marja Pirilä: Aukeavat sormenpäiden silmät, 1993
Marja Pirilä: Sisätila - Ulkotila, 2002
Marja Pirilä: Carried by Light, 2014
Hannele Romppanen: 51 hetkeä, 29 omakuvaa, 2009
Elina Heikka: Strange-looking pictures: The photographs of Seppo Renvall. Näyttelyjulkaisussa Seppo Renvall, 2004, s. 17-22
Jan-Erik Lundström: Kamera uudelleen tarkasteltuna: Huomioita neulanreiästä, 1991
Neulanreikäelokuvia:
Seppo Renvall: Moi, 2014 (http://www.av-arkki.fi/teokset/moi/)
Seppo Renvall: Lämmin rintama, 2002
Maria Duncker: Tienvirsi, 2009
