Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Hans Hildebrand, Träumerei, 1904 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma. D2008:77/2/23.

Queer-historiat piilossa ja näkyvissä valokuva-arkistoissa

“Valokuvat ovat todisteita. Jokin kuulemamme mutta silti epäilemämme näyttää muuttuvan todeksi heti kun näemme siitä otetun valokuvan”, Susan Sontag kirjoittaa vuonna 1977 julkaistussa Valokuvauksesta-kirjassaan. Kasvavan kuvien virran keskellä valokuvan rooli historiallisena todisteena on edelleen voimakas, jopa niin voimakas että odotamme löytävämme valokuvatodisteita lähes kaikesta kameran keksimisen ja valokuvaamisen yleistymisen jälkeen tapahtuneesta. Kun valokuvatusta historiasta löytyy aukkoja, tuntuu kuin tärkeät todisteet puuttuisivat. Vahvistusta jonkin tai jonkun olemassaololle ei löydy.

Todisteiden löytämiseen vaikuttaa paitsi kuvien olemassaolo, myös se, kuinka helposti saavutettavaksi ne on tehty. Kun katsotaan valokuvattua historiaa, on tekijöiden kirjon ja erilaisten kuvien tarkoitusperien lisäksi siis katsottava myös kuvien elämää niiden syntymisen jälkeen. Mitkä kuvat on koettu säilömisen arvoisiksi? Miten ja mihin ne on säilötty? Kuka niihin pääsee käsiksi? Millä tavoin kuvat on luokiteltu jotta ne halutessaan voi löytää lukemattomien arkistoitujen kuvien merestä? Kuka on luokittelun ja säilömisen takana?

 

Päivi Valtonen, 1982 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma. D2010:18/3.

 

Ilmari Heikkilä, 1920 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma. D1976:23/412.

 

Kuvan ja sanan yhdistelmä historiallisessa dokumentaatiossa on tärkeä osa tiedon kulkemista. Tapaamme ajatella paitsi kuvaa, mutta myös sen luokitteluun ja arkistointiin liittyviä sanoja neutraaleina, objektiivisina todisteina. Kuitenkin totuus on toinen: jokaisen kuvaan jälkikäteen liitetyn sanan takana on ihminen, joka usein etukäteen muodostettujen kategorioiden ja luokitusten verkon ohjaamana päättää millä tavoin teksti ja kuva kuuluvat yhteen. Näin hän päätyy myös ohjaamaan katsojaa lukemaan kuvaa tietyllä tavalla.

Kuvien luokittelu esimerkiksi paikan tai aikakauden mukaan on helposti perusteltavissa, mutta kun tullaan kuviin, joissa luokiteltavana onkin ihminen, on tilanne monimutkaisempi. Identiteettiin liittyvissä kategorioissa yleistä on, että kategoria luodaan ainoastaan “toiselle”. Kun ominaisuudet kuten valkoisuus, cis-sukupuolisuus tai heteroseksuaalisuus nähdään oletusarvoisina, ei niille koeta tarpeelliseksi luoda erikseen kategorioita tai määritelmiä. Näistä poikkeava “toinen” sen sijaan saa kategorian. “Toinen” on kuitenkin usein luokittelun saavuttamattomissa, ainoastaan rivien välistä luettavissa, ja siksi jää monesti näkymättömäksi, ellei tekstin ja kuvan yhdistäjä osaa sitä nimenomaan etsiä.

“Kategorisointi ja luettelointi ovat ongelmallisia, mutta ne myös osaltaan mahdollistavat arkistokenttään käsiksi pääsyn”, kirjoittaa Lizeth Zepeda tekstissään Queering the Archive: Transforming the Archival Process. Queeriyden olemassaolo, arkistoissa tai maailmassa muuten, ei ole riippuvainen identiteettien kirjoa kuvaamaan luoduista sanoista. Monelle sana queer on nimenomaan termi, joka vastustaa luokittelua. Ajatus identiteetin mahtumisesta kategoriaan, jossa se pysyy paikallaan on edelleen normatiivisuuteen taipumista, ja queer taas on lähtökohtaisesti jotakin normatiivisuutta vastustavaa, määrittelemättömissä olevaa. Kuitenkin sanojen tärkeys korostuu, kun tietoa ja historiallisia dokumentteja säilötään ja etsitään.

 

Marjukka Vainio, 1983 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma. D1985:128/84.

 

Queer-historioita ja niiden dokumentointia katsoessa on ymmärrettävä kuinka sanat, termit ja määritelmät ovat eläväisiä, jatkuvassa muutoksessa. Ne sanat, joita käytämme kuvaamaan identiteettejämme tänä päivänä saattavat omata eri merkityksen kuin aiemmin. Moni nykypäivän termi on myös kokonaan uusi, sillä sanoja syntyy jatkuvasti lisää. Sanojen lailla myöskään identiteetit eivät ole vakaita ja pysyviä. Pitkin elämää se, miten koemme itsemme ja esimerkiksi seksuaalisuutemme saattaa muuttua. Kun yritämme määrittää ulkopuolelta käsin toisten identiteettejä, varsinkin jos tämä määrittely tapahtuu ainoastaan visuaaliseen materiaaliin pohjaten, päädymme aina epävarmoihin tuloksiin. Queer-historioita tarkastellessa on kuitenkin hyväksyttävä tämä epävarmuus, ehkä jopa vaalittava sitä.

Valitettavasti arkistojärjestelmissä ja historiankirjoissa ei usein ole tilaa sanoille mahdollisesti ja ehkä. Uusien oletusten ja arvausten etsiminen jo olemassa olevista arkistodokumenteista on usein ainoa tapa nähdä tallennettuja queer-historioita. Tämän mahdollistamiseksi on kyseenalaistettava se, millainen tieto nähdään totena, ja hyväksyttävä se, ettei tieto ole koskaan täysin objektiivista, eikä tähän myöskään tarvitse pyrkiä. “Objektiivinen” näkökulma historiaan on vain se, jonka läpi olemme tottuneet sitä tarkastelemaan. Katsomalla valokuvattua historiaa uusista näkökulmista ja kyseenalaistamalla kuviin aikaisemmin liitetyt sanat, voimme nähdä jonkun olemassaolon sen sijaan että näkisimme sen puutteen.

 


Jussi Lautu, Self portrait of Rooa Paldanius, teoskokonaisuudesta IN/Visibility, 2020 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma. D2023:11/6.

 

Yllätyn, kun Suomen valokuvataiteen museon kokoelmia selatessani “queer”-sanalla tehty haku tuottaa edes seitsemän hakutulosta. Kaikki seitsemän talletusta paljastuvat museon uusiksi kokoelmaostoiksi taiteilija Jussi Lautulta. Kuvat ovat taiteilijan ja mallin yhteistyönä tehtyjä muunsukupuolisten mallien omakuvia. On kiinnostavaa, miten juuri nyt, vuonna 2023, “queer” on saanut paikan valokuva-arkistojen kategoriana myös Suomessa. Visuaalisen kulttuurin ja tekijöiden kirjon moninaistumisen myötä representaatiota ei onneksi tarvitse enää etsiä vain pimeimmistä nurkista ja tiheimpien rivien väleistä. Siitä huolimatta toivoisin 2020-luvun kuvien rinnalle nostettavan myös historiallista dokumentointia, valokuvatodisteita, queer-elämästä. Toivoisin että kuvien rinnalle tuotaisiin myös katsetta totutusta ehkä poikkeavaan suuntaan ohjaavia sanoja, vaikka se tarkoittaisi aikaisempaa rohkeammin arvailua ja tarinoiden uudenlaista olettamista. Saatamme löytää palasia Suomen queer-historiasta arkistoissa jo valmiiksi olevista kuvista, jos vain uskallamme sanoa ehkä.

 

Vilma Myllyniemi, harjoittelija, näyttelyt
Toukokuu 2023.

Osoite
Kämp Galleria
Mikonkatu 1, 00100 Helsinki
Katso kartalla Kämp Galleria
Aukioloajat
ma–pe 11–20, la–su 11–18
Liput
16/6/0 €
Museokortti
Alle 18-vuotiaille vapaa pääsy
Osoite
Kaapelitehdas
Kaapeliaukio 3, 00180 Helsinki
Katso kartalla Kaapelitehdas
Aukioloajat
ti–su 11–18, ke 11–20
Liput
16/6/0 €
Museokortti
Alle 18-vuotiaille vapaa pääsy