Lue ääniopas Pohjoistuulen metsä -näyttelyyn

Ritva Kovalainen & Sanni Seppo: Pohjoistuulen metsä
10.6.–2.10.2022
Suomen valokuvataiteen museo, K1

 

1. Mikrokosmos  

Metsä nappaa syliinsä monenlaisilla otteilla. Joskus kuljen kuunnellen, joskus nuuhkien. Toisinaan taas aistin kehossani, askel askeleelta muuttuvan tilan ja tunnen olevani osa metsää.  

Joskus, aika useinkin, innostun tekemään löytöjä. Kurkistelen puun koloihin, tutkin runkojen pintaa ja kiepsahdan kaatuneen puun alle. Ja millaista runsautta, mitä värejä ja muotoja löydänkään.   

Metsä on täynnä maailmoja, joiden sisälle kätkeytyy aina uusia pienoismaailmoja. Koloja, joissa on kolon koloja ja niissä kolonkolonkolonkoloja. Loputtomasti. Yksi luonnonmetsän erityisyys piileekin siinä, että on valtavasti erilaisia olosuhteita, missä elämä voi hehkua.   

Kaikkia löytöjäni en tunne, mutta osalle tiedän nimen. Ne Ihastuttavat minua suuresti. Nuijanuoranen, hytyrypykkä, valkoparvipiikki, valkoludekääpä, aarninappu, rusokantokääpä, kultarypykkä… Kultarypykkä; kuinka kaunis hellittelynimi!   

Tapani kokea metsää on muuttunut tiedon kautta. Siihen tulee uusia, entistä kiehtovampia kerrostumia. Kaikki nämä ihmeellisen väriset ja muotoiset kasvustot puiden rungoilla ja maassa, ovat ilmentymä metsän ylläpitämästä monimuotoisuudesta. Se on elämää, joka on alkanut neljä miljardia vuotta sitten, monistuen ja muuttuen sukupolvelta toiselle. Ja tällaiseksi, näiksi erityisiksi olioiksi, on elämä kehittynyt ympärilläni juuri nyt.   

 

2. Metsän tiloja  

Tässä sarjassa on valokuvia luonnontilaisista metsistä, jollaisia on jäljellä enää oikeastaan vain Lapissa tai aivan itärajan tuntumassa. Olen pyrkinyt kuvaamaan metsän tilaa niin, että kuvista välittyisi kohteen ainutlaatuisuus. Kuvissa olen myös välttänyt huikeita näköaloja tai dramaattisia valaistuksia, jotta itse metsä ei jäisi sisällössä sivuosaan.   

Metsä ylipäätään on tänä päivänä monelle vieras, luonnontilaisesta metsästä puhumattakaan, jollaisesta vain ani harvalla on kokemuksia. Se on johtanut myös pohtimaan voiko silloin katsoja nähdä metsän ja kuvan, siten kuin itse sen näen, erityisenä ja ainutlaatuisena.  

Kuvien metsät, ovat luonnon omien kehityskulkujen tuloksena syntyneitä, niitä ei ole kylvetty tai istutettu, muokattu, aurattu tai ojitettu, harvennettu ja hakattu siemenpuuasentoihin. Puroja ei ole perattu, jokia ruopattu, eikä koskia padottu. Kankailla ei risteile metsäautoteitä.   

Puut kasvavat eri tavoin eri paikoissa, hitaasti, kituliaastikin, vääntyvät, sinnittelevät pystyssä joskus tuhatkin vuotta, kunnes sortuvat ja murtuvat, mutta juuri sellaisena ne samalla ylläpitävät moninaista elämää.  

On päivän selvää, että tällaisten saattaminen tehokkaaseen teollisuuspuun kasvatukseen 60–80 vuoden hakkuukierrolla, edellyttäisi valtavia mullistuksia, joka hävittäisi ne kaikki piirteet, jotka monimuotoisuutta ylläpitävät. Ja juuri näinhän on Suomessa tehtykin, väännetty väkisin vaihtelevat luonnonmetsät yksioikoisiksi puupelloiksi. Yli 90 prosenttia kaikista metsistämme on eri tavoin käsiteltyjä talousmetsiä.    

Meillä pitäisi olla varaa jättää enemmän tilaa luonnolle.  

Itselleni nämä luonnonmetsät ovat kauneinta, mitä tiedän.  

 

3. Lainsuojattomat  

Ensimmäiset luonnonsuojelualueet syntyivät tarpeesta turvata jälkipolville alkuperäistä luontoa. Tuskin kukaan tuolloin, noin sata vuotta sitten, arvasi, kuinka vähäksi tuo alkuperäinen luonto tuleekaan kutistumaan ja kuinka merkityksellistä sille on lain vahvistama suoja.  

Lainsuojattomat -teossarja kertoo valtion talousmetsistä, joissa on arvokasta luontoa vielä jäljellä, mutta joita ei ole suojeltu. Eli meidän kaikkien yhteisistä metsistä. Teos havainnollistaa myös erilaisia tapoja ajatella metsää. Joku näkee metsän esimerkiksi sen tunnelman, lajiston tai historian kautta. Mutta hallitseva tapa, joka metsiimme eniten vaikuttaa, on nähdä se raaka-aine varastona.   

Yksi Lainsuojattomat -sarjan teos kertoo Häädetkeitaasta, hienosta mäntymetsästä Keski-Suomessa, jossa kävin syksyllä 2021. Vaikka vapaaehtoisten luontokartoittajien lajihavainnot ja alueen arvo oli annettu Metsähallituksen tietoon, alkoivat siellä kuitenkin hakkuut samana syksynä. Paikalle saapui aktivisteja pysäyttämään hakkuukoneet ja kiista nousi myös julkisuuteen. Metsähallituksen edustaja kertoi haastattelussa, että hakkuilla ei ole taloudellista merkitystä. Kuitenkin myöhemmin, kun aktivistit poistuivat paikalta, koneet tuotiin takaisin ja alue hakattiin.  

Häädetkeitaalla olisi säästyneenä ollut monenlaisiakin merkityksiä. Luonnonsuojelualueiden ongelmana on niiden pienuus ja eristyneisyys. Häädetkeidas on aivan kiinni viereisessä suojelualueessa ja se olisi ollut siihen arvokas laajennus.  

En kestänyt mennä katsomaan miltä paikka hakkuun jälkeen näytti. Kuvissa esitän metsän kuoleman ikään kuin mustana muistona paikasta.   

Lainsuojattomat-sarjan teokset ovat vähän kuin palapelejä. Arvokkaiden metsien löytyminen, niistä kertominen metsähallitukselle ja sen jälkeinen jännitys siitä, mitä tulee tapahtumaan, on kuin kummallista peliä, ilman järkeviä sääntöjä. Toivottavasti voisin joskus liittää teoksiin palasen, jossa kerron metsän säästyvän. Mutta voi myös olla, että jo nyt, kaikki kuvaamani metsät on hakattu.   

Suomi on sitoutunut suojelemaan kaikki luonnontilaiset ja vanhat metsät. Samanaikaisesti kun odotetaan EU:lta tarkempaa määritelmää luonnontilaiselle metsälle, Metsähallitus jatkaa arvokkaiden metsien hakkuita. Parisataavuotiaat männyt kaatuvat, lahopuut murskaantuvat moton telaketjujen alle ja lukuisten lajien koti katoaa iäksi.  

Metsän ja ihmisen aika on hyvin erilainen. Kun joku laji elää vain tuhatvuotisella, hitaasti kasvaneella kelolla, eikä seuraavaa ei ole syntymässä lähimaillakaan, on laji vain hetken turvassa. Ikään kuin pienellä luodolla sukupuuton valtamerellä.   

 

4. Virtaava metsä   

 

Kun me puhutaan metsästä, me lähestytään sitä erilaisin termein, otetaan se ikään kuin haltuun. Suomalaisessa kulttuurissa metsä on vähintäänkin puoli vuosisataa ollut ennen kaikkea teollisuuden raaka-ainekasvattamo ja tapamme puhua metsästä on sen mukaista.  

 

Koska ensisijaista on puiden kasvattaminen ja metsän hakkaaminen, argumentteja sen säilyttämiseen on täytynyt kaivaa kiven kolosta.   

Halusin tehdä teoksen, joka perustelisi kokemuksellisella tavalla metsän suuruutta.  

Virtaava metsä videoteos on teoksena sekä dokumentaarinen, että vertauskuvallinen. Se on kuvattu Värriön luonnonpuistossa ja se kiteyttää nähtäväksi tämän yhden koskemattoman metsän tilojen vaihtelevuutta.   

Vertauskuvallinen taso tavoittelee kokemusta metsästä elämän ylläpitäjänä, joka ravitsee meitäkin, paitsi fyysisesti myös henkisesti. Metsän näkymättömät prosessit hiilen sitojana, hapen ja aerosolien tuottajana, veden virtauksen ja sen puhtauden ylläpitäjänä ravitsee koko ekosysteemiä, luonnon monimuotoisuutta ja myös sen lempeässä syleilyssä nukkuvia ihmisiä.   

Läpi teoksen virtaa ylöspäin kohoava sade, metsän vuo ja teosta kuljettaa Arvo Pärtin minimalistinen sävellys Spiegel im Spiegel, sekin päättymättömän virran tavoin. Tomas Tranströmerin runot metsästä asettavat puolestaan turhat tärkeytemme oikeisiin mittasuhteisiin.   

Niin lempeä on metsä.  

 

5. Hiili  

Hiili -kuvasarjassa haluan kertoa hiilen kierrosta luonnonmetsässä. Ajattelen sitä jonkinlaisena erityisenä voimana, jota on aikojen saatossa kertynyt metsään. Oikeastihan hiilen kierto on näkymätöntä ja ihan mahdotonta kuvata. Mutta se on kiehtovaa. On jännittävää ajatella, että hiili on tähtipölyä ja tuli maapallolle kauan, kauan sitten supernovien räjähdyksessä. Ja nyt se on täällä meillä, osana kaikkea elävää.   

Mutta hiilestä on tullut myös pelottava asia. Aine, jota pitää karttaa, koska sitä on liikaa ilmakehässä ja siksi maapallo kuumenee.  

Jotta voisi ymmärtää hiiltä täytyy ymmärtää aikaa. Sitä minne hiili kulkee ja minne se jää. Vanha metsä ilmentää hyvin jotain olennaista hiilen kierrosta. Sitä, kuinka hiili sitoutuu ilmakehästä kasvillisuuteen ja varastoituu. Vuosisatojen aikana metsä on imenyt ilmasta hiiltä puiden neulasten, lehtien ja kaiken muun metsän vihreän avulla. Siis yhteyttämällä.   

Ja metsästä on tullut valtava hiilivarasto. Kaikki kihisevä ja kuhiseva monimuotoisuus on hiiltä ja kierrättää hiiltä. Vanhakin metsä kasvattaa myös hiilivarastoaan koko ajan.   

Nuori nopeasi kasvava talousmetsä totta kai sitoo myös paljon hiiltä, mutta varastoa ei ehdi juurikaan kertyä, kun metsä jo uudelleen hakataan. Usein aivan liian nuorena. Ja metsän sitoma hiili saattaa olla jo parissa vuodessa takaisin ilmakehässä, jos siitä tulee sellua tai se poltetaan energiana.   

Vanhassa metsässä hiili on hyvässä tallessa. Puiden runkoa pitkin hiiltä on kulkeutunut juurille ja sieltä maaperään erilaisille sienirihmastoille, jotka kuljettavat sitä edelleen ja varastoivat maahan hyvin, hyvin pitkäsi aikaa. Ja siellä, maaperässä, mykoritsojen maanalaisessa maailmassa, onkin se varsinainen pohjoisten havumetsien hiilivarasto. Tärkeitä hiilivarastoja ovat myös lahopuut, jotka hitaasti kasvaneena kuolevat hitaasti ja lahotessaankin vapauttavat hiilen hyvin hitaasti.   

Tiedämme, että muinaisen hiilen, vaikkapa öljyn, kivihiilen tai turpeen kaivaminen maasta ja päästäminen ilmakehään on haitallista. Mutta myös luonnonmetsä on täynnä hiiltä. Ja monimuotoisuutta. Luonnonmetsä on suuri voima. Ja siihen voimaan ei saa kajota. 

 

6. Vesi  

Luonnontilaisessa metsässä vesi on kiehtova elementti, joka on läsnä kaikkialla: lähteikköinä, tihkupintoina, noroina, puroina, koskina, virtoina, lampareina ja lampina.  Vesi on olennainen osa metsäluontoa ja metsä on olennainen vedenkierron, sen puhtauden, kulkeutumisen ja kosteuden säilymisen kannalta.   

Näyttelyssä on muutamia vesiaiheisia teoksia: videoinstallaatio luonnonpuiston luonnollisista vesireiteistä ja niiden rinnalla erilaisia dokumentaatioita vedestä ja ihmisen vaikutuksesta siihen.   

Eräänlainen jokimuotokuva esittää Ii-joen yli 14000 neliökilometrin alalle levittäytyvän valuma-alueen kokonaisuudessaan. Kuusamosta Perämerelle ulottuva alue on entistä erämaata, metsää ja suota, mutta kuvassa näkyvät vain luonnonvedet ja myös ihmisen kaivamat uomat ja ojat. Kuva kertoo vesien reiteistä, niiden kytköksistä toisiinsa ja miten ihminen on niitä muokannut.   

Vaikka metsissämme risteilee satoihin tuhansiin kilometreihin ulottuva pienten purojen ja jokien verkosto, ei luonnontilaisia pieniä virtavesiä ole enää juuri lainkaan, varsinkaan Etelä -Suomessa. Iijoen puroista vain 2 % osoittautui tutkimuksissa luonnontilaisiksi. Vastaavassa koko maan kattavassa selvityksessä luonnontilaisen kaltaisiksi todettiin pienvesistä vain 1–2 %.   

Metsäojitus, jonka vaikutus pienvesiin on ihmisen toimista suurin, on huonontanut veden laatua ja myös muuttanut niitä elinympäristöinä. Kuivattamista varten virtavedet on usein myös suoristettu ja perattu kivistä ja puista, jotka luonnollisesti kuuluisivat monimuotoisiin vesiin.    

Ojitetun maan vesi virtaa näin nopeasti aina merelle saakka, mukanaan maata, typpeä ja fosforia ja myös metyylielohopeaa, joita se ripottelee matkan varren vesistöihin. Myös avohakkuut maanmuokkauksineen lisäävät tätä huuhtoutumaa. Kalojen kutusoraikot tukkeutuvat, vedet rehevöityvät, taimenet, harjukset ja siiat katoavat, mutta sinilevien elinolosuhteen paranevat.  

On myös ilmennyt, että puoli vuosisataa sitten ojitetuilta soilta ravinteita valuu kaksi tai kolme kertaa enemmän kuin parinkymmenen vuoden takaisista ojituksista, turpeen maatuessa yhä syvemmältä. Ravinnekuormitus on samaa luokkaa maatalouden päästöjen kanssa.  

Iijoen muotokuvaa voi tutkailla pohtien, millainen on luonnolle jätetty tila, millaista on kulkea tuossa maisemassa, millaisia ovat metsät ja suot, miten kattavasta asiasta on kyse ja voisiko luontoa ennallistaa elpymään.