Kuva ois kiva-podcastsarjan jakso 19. on Ruskeat Tytöt Ry:n toteuttama take over -jakso.
Ruskeat Tytöt ry:n aktiivit ja kulttuurialan toimijat, kirjoittaja ja tuottaja Fiona ’Elone, tanssija ja dj Sophia Wekesa sekä monimediataiteilija Caroline Suinner keskustelevat Prof. Sir Z. Muholin työstä taiteilijana ja yhteisön jäsenenä.
Caroline Suinner: Tämä on Kuva ois kiva -podcast. Tänään me ollaan Professori Sir Z. Muholin ZAZISE -teoskokonaisuuden äärellä keskustelemassa yhteistyöstä, tekijyydestä ja arvopohjaisesta työskentelystä. Äänessä Ruskeat Tytöt ry:n aktiivit ja kulttuurialan toimijat, kirjoittaja ja tuottaja Fiona ’Elone.
Fiona ’Elone: Hei.
C.S: Tanssija ja dj Sophia Wekesa.
Sophia Wekesa: Was good.
C.S: Sekä minä, monimediataiteilija Caroline Suinner, tervetuloa mukaan.
C.S: Ensinnäkin tervetuloa, tervetuloa.
S.W: Kiitos, Kiitos.
F.E: Kiitos, kiva olla täällä.
C.S: Mitä te näette tässä kuvassa? Me tarkastellaan kuvaa MaID III, Philadelpia, 2018.
S.W: Eka sana, mikä mulle tulee mieleen tuosta kuvasta, on mood.
C.S: Eikö niin?
S.W: Joo, toi niin kuin ilme ja energia on jotenkin semmoinen mikä resonoi muhun. Mä näen tässä kuvassa katseen ja hahmon, joka on varmaan voimakas ja jaksaa ja kaikkea näin. Mutta sitten samaan aikaan vähän sillein kyllästynyt tai vähän on semmoinen olo, että ihan kuin joku olisi kysynyt tyhmän kysymyksen ja sitten ilme on sillein, oletko sä tosissasi.
C.S: Joo ja mielettömästi toi jotenkin nuo tommoiset köydet mistä on tehty toi tommoinen rusetti ja pääasia, niin jotenkin niistä tulee semmoinen raskas ja vähän semmoinen ohjaava fiilis, että vähän tuntuu kuin joku vähän kuristaa kaulaa ja joku vähän painaa päätä. Mitäs Fiona?
F.E: Toi on hauska, että te menette heti tuohon moodiin. Ja siihen miten se resonoi jotenkin omaan fiilikseen. Et mulla lähti katse heti etsimään sellaisia tosi konkreettisia juttuja, et okei tuossa on köysiä ja vähän erimuodoissa. Ja itten tuossa on noi tuollaiset jotkut raskaat, painavat klampit niin kuin pään molemmilla puolilla tasapainottamassa sitä köysiasetelmaa pään päällä, tai sitten jotenkin just painamassa alaspäin, en tiedä. Mutta heti alkaa sillein mieli sanottamaan erilaisia tarinoita ja miettiä mitä noi on noi tekstuurit tuolla takana, että tuossa jotenkin niin kuin näkyy tuota samaa tuollaista köysimäistä muotoa tuolla Muholin takana. Ja sitten mulla tulee siitä heti tosi vahvasti sellainen puun runkko ja jotenkin sellainen ehkä ylöspäin menevä asia, mutta joo.
S.W: Ja konkreettisesti kuvassa on siis kuitenkin ihmishahmo oletettavasti musta, hänellä on köyttä sekä niin kuin pään päällä, että kaulassa vähän sellaiseen rusettimaiseen asetelmaan laitettuna, ja sitten tuossa päässä olevista köysissä roikkuu tuollaiset niin kuin klampit, mitkä on tuollaiset niin kuin sähkö, mitä mulla tulee autohommat mieleen noista.
C.S: Joo, auton kickstarttaaminen, joo kyllä.
F. E: Sama.
S.W: Onko se sitten vähän silleen aamulla laittaa tuollaiset päähän ja silleen lets start.
C.S: Joo, replokseihin tommoiset ja sitten käyntiin.
F.E: Joo ready for another day.
C.S: Joo vitsi olisi kyllä vähän niin kuin kätsy.
S.W: Kiinnostaa.
C.S: Joo välillä tarvis.
C.S: No okei, jos me hypätään saman tien tuohon observaatioon minkä Fiona tuolta heitti, että me tehdään selkeästi paljon tämmöisiä omia merkityksiä kuville ja ruvetaan tulkitsemaan niitä tämmöisten omien taustojen kautta, niin kysyttekö te koskaan itseltänne, että miksi te näette mitä te näette?
F.E: Joo, kyllä mä nykyään aika paljon teen sitä, mutta sitten se on ehkä semi uusi juttu myös. Että jotenkin tullut ehkä duunin kautta, ja sitten näiden keskustelujen kautta, tai oppinut siihen, että hei se mitä mä näen ei oikeastaan ikinä ole mitenkään neutraalia ja se ei ole millään tasolla samaa, mitä joku muu näkee. Mutta ei varmastikaan tarpeeksi, mutta ehkä enemmän nykyään.
S.W: Joo mä ajattelen kanssa aika paljon, että ehkä kaikesta mikä herättää ja resonoi mussa, niin kysyy aina sitä, että mikä se on se kohta mihin tämä nyt resonoi, että jos mulle tulee sellainen olo tuosta kuvasta, että sitä ihmistä vähän niin kuin kyllästyttää, tai että hänellä on joku tietty mood, niin mitä se tarkoittaa. Että okei, mulla on tänään vaikka kiire päivä ja paljon töitä ja on ollut tosi vähän vapaa aikaa ja kaikkea, niin sitten mä näen sen tietenkin tuossa kuvassa. Että kyllä mä ajattelen, että se heijastelee aina sitä omaa oloa ja sillein mä ihmisenä varmaan tässä maailmassa liikun, että mä tarkastelen, että mitä asiat herättää mussa ja miten ne resonoi mussa ja mitä informaatiota se voi antaa mulle takaisin itsestäni. Mutta sitten totta kai ehkä mä mietin tuollaisen kuvan kanssa sitä, että joskus se voi olla joku kissameemi, mikä yhtä paljon resonoi mussa. Tai voi aiheuttaa jonkun, että okei tämä kiteytti jonkun olon, tai sitten joku kuva mikä tietyllä tavalla vaatii vielä pidemmän aikaa sitä katsomista, että sieltä voi löytää niitä kerroksia, että meemit on ehkä sellaista nopeata ja sitten taas tämä kuva on semmoinen, että tätä kannattaa katsoa pitkään, niin sitten sieltä löytää vielä enemmän asioita. Mutta sitten on olemassa myös tietenkin kuvia, voi olla ihmishahmoja, jotka ei resonoi eikä herätä tietyllä tavalla semmoista peilikuvaa. Koska tämä kuva suoraan osui siihen, että miltä musta tuntuu mun elämässä.
C.S: Ja kyllä se niin kuin, toi oli mielenkiintoinen toi ajatus tuosta heijastuksesta ja jotenkin siitä, että muistettaisi aina et se on läsnä se meidän oma katse ja oma angle, kun liikutaan tuolla noiden taiteen parissa - oli se sitten Instagramin kissameemeissä tai sitten tässä Muholin näyttelyssä. Mitä te ajattelette mikä vaikuttaa siihen, miten me nähdään näitä kuvia muuten? Mitä muita tämmöisiä aspekteja on olemassa?
S.W: No kyllä mä ajattelen, että sitten aika paljon yhteiskunta vaikuttaa siihen minkälaista kuvastoa on tottunut katsomaan, minkälaista kuvastoa me ollaan nähty, vaikka ruskeista ihmisistä ja queer-ihmisistä ja sitten, että kuka on saanut rakentaa sen kuvaston, kuka on saanut käsikirjoittaa kenenkin tarinaa. Ja no tiedämme, että tässä maailmassa se ei aina mene niin, että ruskeilla ja queer-ihmisillä olisi se itsemäärittelyn valta aina. Ja sitten vaikka se olisi, sitten kun me saadaan se, niin se mennyt kaanoni, mihin me asetutaan, joka ei ole meidän itse kirjoittama, niin me silti asetutaan osaksi myös sitä kuvastoa. Että se ei ole niin kuin vaan se, että nyt mä olen tässä ja määrittelen itse itseni vaan se on myöskin se, että kaikki meidät on ohjelmoitu kuitenkin tarkastelemaan tiettyä representaatiota jonkun tietyn asian ja narratiivin kautta ja me liitytään siihen halutaan me tai ei.
C.S: Joo ja tämä on mielenkiintoinen positio jotenkin tällein suomalaisena ruskeana ihmisenä tarkastella, tulee kuitenkin niin jotenkin selkeästi länsimaisesta kontekstista ja on ollut semmoiset tietynlaiset sinivalolasit, et jotenkin valkoisuuden kautta kaikkea tarkastelee, niin mä yhdyn edelliseen.
F.E: Sitten mä mietin, kuinka mielenkiintoista se on tällaisessakin tilassa missä on omien kollegoiden ja tuttujen ja ystävien kanssa, ja sitten ehkä löytää jotakin semmoisia, niin kuin pelkästään tämän keskustelun sisällä mä huomaan, että alkaa katsomaan asioita tosi eri tavalla. Että miten myös vaikuttaa missä seurassa katsoo. Että katsooko yksin, ehkä silloin on taipuvaisempi altistumaan tai alistumaan siihen johonkin sellaiseen valkoiseen linssiin, että helposti lähtee ne opitut kelat, ja kun kuulee muiden ajatuksia samoista jutuista, niin sitten on helpompi ehkä haastaa sitä omaa positiota myös.
C.S: Ja se on mun mielestä mielenkiintoista tehdä sitä, että vaikka katsoo jotakin työtä yksin ja sen jälkeen katsoo sitä jonkun kanssa. Se dialogi on kiinnostavaa, mitä se aiheuttaa ja tavallaan ehkä myös antaa semmoisen välineen nähdä uusia kulmia. Ja meillä onkin tämmöinen tips and tricks to entry, eli sisääntulo tippi kaikille. Lähesty avoimesti ja tiedostamavana siitä, että et voi aina oman position takia ymmärtää kaikkia tasoja. Ja se on ok, vaikka ei heti pääsisi vuorovaikutukseen töiden ja keskustelun kanssa mitä nämä työt yrittävät ajaa. Työt voi toimia myös opettajana ja tukea laajempaa ymmärrystä ihmisyydestä ja erilaisista todellisuuksista.
C.S: Muholin työhön rakentuu näkyväksi tekemisen ympärille ja tämä näyttelyn nimi viittaa myös kyseiseen teemaan. Me ollaan onnekkaita, koska ollaan saatu tämä kokonaisuus Zazise näkyville K1:een, joka sisältää teoksia useista eri projekteista. Zazise, eli tehdä itsensä tunnetuksi tai hankkia tietoa, on siis kokonaisuuden nimi. Muholi keskittyy työssään dokumentoimaan ja presentoimaan ja luomaan todellisuuksia, jossa mustuuden ja queeriyden risteymä on aina läsnä riippumatta muusta maailmasta. Kyse on kuitenkin muustakin kuin kauniista ja vaikuttavista valokuvista. Yhteistyö ja taide elää symbioosissa, jonka tavoitteena on purkaa rasistisia rakenteita sekä mediassa, että taiteessa. Vastarintaa siis tuotetaan monitasoisesti, monen ihmisen toimesta ja keinoja Muholilla on monia. Henkilökohtaiset kohtaamiset ja yhdessä journalistisen sisällön tuottaminen keskusteluihin ja haastatteluihin osallistuminen, opetus ja mentorityö kuuluu Muholin työtoimenkuvaan. Useasta YouTubesta löytyvästä haastattelusta voi aistia muun muassa, että kyse on tosi raskaasta työstä ja näkökulmista, joita valkoiset instituutiot ei vielä tunnista. Tilan raivaaminen ja moniäänisyyden varjeleminen on ollut selkeästi Muholille yhtä tärkeää kuin oman tarinan kertominen. Tämä olkoon kuitenkin mun tulkinta. Tämä Muholin taiteen tekeminen toimii eri parametreillä kuin missään valkoisissa instituutioissa. Millaisia haasteita moniäänisyyden eli ruskean, mustan, queer tai muiden marginalisoitujen ihmisryhmien näkyvyyden ylläpidossa meillä teidän mielestä on kulttuuri- ja taidealalla suomessa?
S.W: Millaisia ei?
F.E: Niin, ensimmäisenä tuli vaan kaikilla.
C.S: Mä ehkä voisin nostaa täältä ensimmäiseksi sellaisen rahoituskysymyksen, että ainakin yksi semmoinen konkreettinen asia mikä on ongelma, on rahoitus ja millä perusteella rahoituksia jaetaan.
S.W: Mun mielestä toi on mielenkiintoinen kysymys ja musta tuntuu, että me kaikki kolme ollaan oltu läsnä semmoisessa keskustelussa, missä ollaan puhuttu siitä, että rahoitusmaailmassa on joku tietty semmoinen tunnelma ja paljon semmoista viestiä siitä, että etsimme uusia innovaatioita jatkuvasti. Ja sitten se on kiva tehdä uusia innovaatioita, jos sulla on perusasiat kunnossa ja perusresurssit olemassa, mutta meillä ehkä niin kuin tällaisilla ruskea- ja musta-, queer- intersektiossa, niin ei ole edes mitään sellaista peruspohjaa, mistä semmoinen normaali toiminta ja arki voisi rakentua. Että sitten on ihan niin kuin me ei ehkä tarvita mitään uusia innovaatioita, vaan me tarvittaisi rahoitusta siihen, että voitaisi tehdä sitä itse asiaa ja saada se jotenkin solidiksi ja vakaaksi. Sitten samaan aikaan on tosi raskasta olla mustana ja queer -ihmisenä niin kuin aina se uusi ja innovatiivinen joku niin kuin hahmo, mikä musta tuntuu sitten kerta tosiensa jälkeen myös, kun tulee sieltä toiseudesta niin aina saa olla se. Mutta ei tule koskaan myöskään sitä positiota siihen, että jos mä olen 33-vuotias ihminen ja syntynyt Suomeen, niin se on aika monta vuotta, että tämä ei ole enää mikään uusi juttu myöskään vaikka siinä kontekstissa missä mä elän. Niin 33 vuotta ei ole mikään uusi innovaatio.
F.E: Joo jos mä mietin tuota just rahoituksen ja vakauden suhdetta, niin just toi mitä sanot siitä niin, että tarvitsisi rahaa siihen infrastruktuuriin, siihen, että luodaan se peruspohja ja aletaan luomaan niitä omia instituutioita tai omia toimivia kokonaisuuksia, mutta sitten kun rahoitukset tosi selkeästi kulminoituu projekteihin, että periaatteessa sä et voi hakea rahaa. Tosi harvat rahoitukset on sitä varten, että mä haluan nyt pyörittää tätä meidän olemassa olevaa mitä ikinä, että se johonkin aina yhteen projektiin. Eli toisin sanottuna se ei mahdollista sitä, että koskaan syntyisi semmoista vakaata stabiilia sinne niin kuin marginaaleihin.
C.S: Joo mä olen huomannut tuon myös ja jotenkin musta tuntuu, että tosi usein rahoitukset keskittyy sellaisiin ryhmätöihin tai uusien ihmisien tuottamiin asioihin. Siis ajattelen, että on todellakin hyvä asia, että rahoitukset jakautuu useille henkilöille, mutta olisi jotenkin kiva, että rahoitukset perustuisi agendoihin ja siihen mitä yritetään ajaa, mitä me halutaan mahdollistaa. Mutta se on niin kuin yksi aspekti, sitten on toki vielä ajatellen tätä rahoitusaspektia, niin on kyse kielikysymyksistä ja ketä pystyy saavuttamaan näitä tämmöisiä apurahasysteemiä ylipäätään. Tai missä koulussa sä olet ollut. Että usein saattaa tuntua jopa siltä, että ei ymmärretä, ei kiinnosta, ei haluta maksaa työstä ja asetetaan marginalisoituja ihmisiä semmoisiin ryhmätöihin, jotta tavallaan saadaan kaikki se näkyvä intersektionaalisuus ilman sitä, että jaetaan hirveästi rahaa sille intersektionaalisuuden ylläpitämiselle. Mutta me myös halutaan työskennellä ryhmissä. varmasti myös turvallisuuskysymyksistä ja se on usein kaksipiippoinen juttu ajatellen sitä henkilökohtaista prosessia, ja sitten samalla tavalla yhteisliitännäistä prosessia. Se, että pystyy tekemään asioita yksin jossain omassa pyhässä yksinäisyydessään on myös suuri etuoikeus. Mutta nämä on tämmöisiä nopeita ajatuksia mitä meillä nousee liittyen saavutettavuuteen ja mahdollisuuksiin.
C.S: No mitä te ajattelitte, että näille asioille voisi tehdä? Varmasti tämä on tämmöinen, että miten purkaa suuri rasismi kysymys, mutta mitä on semmoinen konkreettinen asia, mistä voitaisi lähteä?
F.E: Mulla tulee ensimmäisenä mieleen se mistä me lähdettiin, että kysykää kysymyksiä, kyseenalaistakaa. Ehkä se on se mitä pyrkii itse aktiivisesti tekemään. Ihan sama missä kontekstissa ja mitä tekee, niin aina jotenkin määrittelemään sen oman toimijuutensa, oman position, miten mä katson näitä asioita, mistä mä tulen tähän tilanteeseen, mitkä asiat siihen vaikuttaa ja hei onko erilaisia tapoja ajatella näitä asioita. Että yrittää haastaa sitä niin kuin kaikkea sitä mikä on itselle normi, ja mikä on itselle se ensimmäinen instinct toimia tiettyjen opittujen tapojen mukaan. Niin sitten jotenkin jatkuvasti vaan kysellään, että hei onko tämä nyt oikeasti todellisuus tai onko tämä joku objektiivinen fakta, vai onko tämä vaan täysin mun mielen kehittämä tarina. Mitkä asiat on vaikuttanut siihen. En tiedä onko toi liian abstrakti, mutta tuommoinen jatkuva kysely, itsensä kyseenalaistaminen ja sen kaiken neutraaliuden kyseenalaistaminen. Se on, musta tuntuu tosi tärkeä.
S.W: Niin mä ajattelen, että tietyllä tavalla, jos mietitään antirasistisia tai intersektionaalisia feministisiä kysymyksiä ja miten sitä työtä kannattaa tehdä tyyppisesti, niin ei taide ole mitenkään irrallinen mistään yhteiskunnasta tai mistään muusta ja sitten loppujenlopuksi ne samat ainakin mitä mä olen huomannut, että aivan samat kysymykset ja strategiat ja kaikki sopii tosi moneen eri paikkaan, että ei tarvitse ajatella, että nyt kun mä olen täällä taidekentällä, niin mun pitää keksiä tänne joku aivan eri. Tai että yhtä hyvin sen voi hakee jostain yritys maailmasta, tutkia, että okei miten se teki sen tuolla ja sitten vähän twiikkaa ja soveltaa johonkin taidekenttää, mutta rasismi ei ole esimerkiksi sillein loppujen lopuksi, kun se on rakeenteellinen kysymys, tuntuu välillä monimutkaiselta ja sellaiselta, että se niin kuin on kaikkialla ja jotenkin semmoista mönjää ja joka on mennyt jokaiseen kolojen väliin. Mutta sitten se on sitä samaa mönjää, että ei se sitten ole niin kummalista kuitenkaan se sen purkaminen. Että tietyt tavat ja strategiat pätee tosi moniin erilaisiin konteksteihin ja niitä on kehitetty myöskin sillein satoja vuosia. Et jos jaksaa vaan syventyä ja lukea mitä ihmiset on sanonut, ja ne tyypit, jotka on oikeasti tehnyt sitä työtä pitkään. Mitään pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan, sitä mä yritän sanoa.
C.S: Jep, eli kysymys ei ole enää niinkään siitä, että tiedämmekö miten tämän voisi tehdä, vaan kiinnostaako meitä tutkia tarpeeksi syvälle ja ottaa selvää näistä kaikista jo annetuista työkaluista ja tavoista miten voimme purkaa rasismia.
S.W: Jep.
F.E: Joo ja sitten jotenkin musta tuntuu, että olen viime aikoina palannut jatkuvasti siihen, oli kysymys mikä tahansa, niin kuin oli se kysymys isompi syrjinnän muoto vai joku sillein vaikeus mun henkilökohtaisessa elämässä suhteessa muihin ihmisiin, niin rehellisyys on tosi iso juttu. Että sehän on se, mikä meillä tuottaa vaikeuksia, koska vaikea kohdata omia tunteita ja asioista syntyviä tunteita, olla rehellinen, että mistä se johtuu. Ja siis the simplicity of it ridiculous, mutta sitten kun tajuaa vaan, et hei suurin osa sosiaalisesta tilanteista tai sosiaalisista vaikeuksista liittyy siihen, että mä en nyt ole rehellinen siitä, että mitä tämä herättää mussa ja todennäköisesti toi toinenkaan ihminen ei ole rehellinen siitä, että mitä fiiliksiä asiat herättää heissä. Niin vaan se, että jos me jotenkin pystyttäisi menemään aina vaan niin kuin syvemmälle ja syvemmälle siihen, että mulle tulee tunteita asioista, mä toimin tässä maailmassa mun tunteiden perusteella. Muutkin ihmiset toimii niiden tunteiden perusteella. Et jos me voitaisi olla enemmän rehellisiä itsellemme, niin mä uskon, että se ohjaisi meitä kokoajan jotenkin terveempään.
C.S: Omasta tarpeesta, Muholi kertoo työskentelyn lähteneen omasta kivusta ja tarpeesta määritellä itseään ja historiaansa ympäristöissä, joissa hän on kokenut näkymättömyyttä ja turvattomuutta. Kuvissaan hän kuvaa yhteisön tarvetta ja omaa tarvetta olla olematta normatiivista katsetta varten, hän luo representaatiota, tiloja ja alustoja. Hänen työnsä ovat tarkasti aika- ja paikkamerkittyjä. Hän käyttää kuvissaan referensseinä perheensä jäseniä, yhteisön historiaa, hetkiä sekä tapahtumia, jotka ovat olleet merkityksellisiä. Yhteisötyö, dokumentointi ja taide. Kuulostaa tutulta, vai mitä Ruskeat Tytöt? Suomen kontekstia emme voi mutkattomasti yhdistää mihinkään apartheidin jälkeiseen elämään Etelä-Afrikassa, sen sijaan voimme keskustella tavoista miten yhteisötyön ja taiteen avulla olemme käsitelleen rakenteellista rasismia täällä suomessa. EU selvityksen mukaan 2018, Euroopan rasistisimmassa maassa. Miten yhteisötyö ja taidetyö risteää teidän elämässä?
S.W: Kaikin tavoin.
F.E: Kaikilla tavoin.
S.W: Jep.
C.S: Palatakseni ehkä tuohon aikaisempaan viittaukseen, että ei olla koskaan erotettuna siitä poliittisuudesta ja tavallaan ei taidekonteksti ole mikään omansa niin, ehkä voidaan vähän hypätä kiinni siihen.
S.W: Joo, mun mielestä se on mielenkiintoista, mä ajattelen, että ei kukaan ole irrallinen, eikä niin kuin tarvitsekaan. Mun mielestä se on kummallinen tarve niin kuin yrittää paeta jotenkin sitä tämänhetkistä maailmaa ja todellisuutta. Eriasia, jos mä haluan ottaa taukoa kaikesta ja katsoa Netflixistä jotain fantasiasarjaa ja olla vaan sillein, oo lohikäärmeet, niin kuin se on tiettyä rentoutumista varten. Mutta sitten taas se, että kyllä siinäkin ihan sama mikä se tarina on tai jotain, niin jotenkin se heijastelee sitä, niin kuin käsitellään ihmisyyttä ja käsitellään tunteita ja kaikkea. Ja sitten mun mielestä se on semmoisten valkoisten taidemiesten joku kummallinen juttu, että täytyy paeta sitä ihmisyyttä ja sitä ympäröivää yhteiskuntaa jonnekin ja keksiä jotain taidetta mikä olisi täysin irrallista. Miksi? Kun tässä ihan todellisuudessa olisi aika paljon käsittelemistä ja sitten ehkä palatakseni tähän rehellisyyteen, mistä Fiona mainitsi, niin että pitäisi olla enemmänkin rehellinen siitä, että me ollaan osa tätä kaikkea. Ja että se mitä se taide on, se on kuitenkin enemmän sillein manifestoituma meidän arvoista ja normeista. Ja sitten joko me vahvistetaan niitä normeja tai me puretaan niitä, mutta ei ole olemassa mitään irrallisuutta.
F.E: Joo ja ylipäätänsä tommoinen tarve objektiivisuuteen ja tarve neutraaliuteen ja tarve just siihen irrallisuuteen niin that’s a my people bullshit niin kuin full on. Ja yleensähän se tarkoittaa just nimeen omaan sitä sellaista neutraaliutta ei ole, sitä objektiivisuutta ei ole. Ainoa asia mikä on, kielletään niin kuin se todellisuus, ei olla rehellisiä. Esitetään asiat ikään kuin ne olisi jotain neutraaleja mielipiteitä, kun todellisuudessa sinne aina sisältyy jokin arvomaailma ja jokin poliittinen päätös.
C.S: Nimenomaan ja jotenkin puhuttiin siitä katseesta tuolla aikaisemmin, niin se, että me nähdään kauniita värikkäitä perhosia lentämässä jossain, niin se on kuitenkin mun oma näkemys siitä tilanteesta, että se olisi kiva, että se otettaisiin osaksi myös sellaista yleistä asioiden käsittelyä kaikissa instituutioissa, että me ymmärretään se, että mikään ei ole objektiivista. Hyvä pointti. Onko teillä jotain esimerkkejä semmoisista vaikuttavista töistä, johon on saanut osallistua ja toteuttaa jotenkin semmoista omaa utopiaa?
S.W: No on, katsotte mua. Sain mahdollisuuden tehdä Kiasmaan kerran sellaisen esityksen ja sitten mä muistan, mä juttelin yhden mun kaverin kanssa siitä ja mä en tiedä mitä mä teen ja, et en mä niin kuin jotenkin. Ja sitten se oli, no kutsu ihmisiä mukaan, että kyllä ihmiset haluaa tulla. Sitten mä olin sillein, että okei joo, kuulostaa paljon enemmän multa. Ja sitten mä kutsuin ihmisiä mukaan ja yksi heistä olit sinä, Caroline. Me tehtiin esitys ja se oli aika selkeätä mulle se, että mä haluan tehdä esityksen ihmisten kanssa, et me eletään ja asutaan tietyissä marginaaleissa ja ehkä useammassa, että ne risteää. Mutta mä haluan käsitellä sitä, just sitä että mikä on se utopia, kun meidän ei tarvitse enää tuntea kaikkea sitä sortoa, että minkälaisia me sitten oltaisi ja meidän pitää harjoitella sitä jollakin sellaisella kehollisella tasolla, että miltä se vaan tuntuu kehossa. Ja että meidän pitää aloittaa nyt se työ siihen, että mä voin tulla myöskin lavalle vaan olemaan ilman, että mun tarvitse käsitellä sitä sortoa jatkuvasti, mikä on täysin sama, mitä Muholi käsittelee ja jotenkin niin, tässä ehkä tulee se universaali taso siitä, että näistä teemoista, että sen tunnistaa, että joo me ei olla kohdattu sitä apartheidiä, mutta sitten taas on niitä tiettyjä asioita mitkä niin kuin tässä rakenteessa kuitenkin on niitä samoja. Se oli ehkä semmoinen, mä ajattelin tosi paljon siitä työskentelyprosessista, mikä mulle oli tärkeätä, Caro sä saat itse sanoa mikä sun kokemus on, mutta ei vaan se, että me tehdään kymmenen minuutin esityspläjäys, joku extravaganza ja ollaan siellä lavalla ja ollaan vaan silleen, että terve tässä mä olen, tosi upeana, aion ottaa tosi paljon tilaa, ota säkin tosi paljon tilaa. Ja se ei ole keneltäkään pois, että kaikki ottaa tosi tosi paljon tilaa ja vaan nauttii omasta olostaan. Mutta sitten niin kuin se, että kun me tehtiin sitä juttua, niin mua kiinnosti tosi paljon se, että mitä parempi ja parantavampi se kokemus siitä työskentelystä on, niin mä uskon, että se myöskin näyttäytyy siellä lavalla. Että mun tavoite oli se, että jos me tehdään ja käsitellään jotain, mikä tietyllä tavalla on kuitenkin sitä traumatyötä, että tästä tullaan siihen rehellisyyteen, että joo on ne tietyt traumat. Että, jos me halutaan harjoitella sitä, että miltä tuntuu, kun me ollaan parannuttu niistä, niin eihän sitä voi esittää niin, että niitä ei vaan olisi, vaan enemmänkin sitä tiedustettavuutta siitä. Niin miten sitten se työskentelyprosessi on sellainen, että se on niin kuin mahdollisimman parantava ja mitä se parantava prosessi saa aikaan siinä, että sitten joku tulee katsomaan sitä esitystä ja on silleen, että vau noi on upeita ja noiden on turvallista olla tuolla ja he pystyvät nauttimaan itsestään. Ja ei ollut taas jälleen kerran mitään masseja eikä resursseja eikä mitään ihmeellistä, mutta me tehtiin se itseämme varten. Ja sitten toki kiinnostaisi, että mitä me saataisi aikaan seuraavaksi, kun meillä on tosi paljon rahaa.
C.S: Ja siis kyllä mä ajattelen, että toi on just siinä mikä mullekin on tärkeätä yhteisötyössä ja taiteen tekemisessä yhdessä, että erikseen näissä samoissa keskusteluissa ja lähtökohdissa niin on se niin kuin läpileikkaavuus ja se miten asiat oikeasti reflektoituu sitten kun tavallaan ajattelen, että kaikki taide on tavallaan kuitenkin loppupeleissä kiinni resonoinnista ja peilaavuudesta, niin sitten jotenkin kyllä ajattelen, että Ementy Companyn kanssa onnistuttiin siinä hyvin, ja se on ollut niin kuin yksi mieluisampia tapoja työskennellä. Toki sitten on ollut se myös vapaus missä on päässyt suoraan näiden omiin intersektioihin kiinni ja käsitellä niitä sellaisia omia kipukohtia versus yhtiskunnan vaikutukset niihin, niin toi Pehmeä Kollektiivin toiminta on ollut mulle tosi tärkeätä samoin Ruskeat Tytöt, että on myös huomannut miten on päässyt vahvasti kiinni semmoisiin identiteettikysymysien kautta tämmöiseen revolutionary niin kuin vallankumoukselliseen ajatteluun ja sitä kautta haluan sanoa heeling tervehtymiseen ja vapautumiseen jotenkin siitä semmoisesta sorrosta, mutta kuten sanottu, niin tämä kaikki utopiaa ja kiitos antakaa meille ne massit, niin voidaan tehdä teille jotain ihan himmeetä.
F.E: Niin Next level utopian on se, kun sä saat kuvitella asioita ja se sun utopia on sillein, että sä saat siitä myös rahaa.
C.S: Joo. Ja tavallaan myös ajattelen, että se on myös yksi sorronmuoto ylläpitää näitä tämmöisiä ryhmiä, jotka tekee omasta identiteetistä ja ruskeudesta ja kivuista ja traumoista erilaisia teoksia ja sitten niistä ei saada kunnolla palkkaa. Että sen täytyy ehdottomasti muuttua. Kiva olla esimerkiksi juttelemassa täällä tänään näistä asioista.
F.E: Todellakin.
C.S: Palkallisesti.
S.W: Jep.
F.E: Important addition.
C.S: Kyllä todellakin.
C.S: Muholi viittaa keskusteluissa usein siihen, että miten hankalaa pioneerityö on ja miten hankalaa sitä on navigoida. 2013 annetussa haastattelussa Muholi toteaa, että hän tekisi aktivistityötään ihan riippumatta siitä, että saako hän rahoitusta tai ei. 2020 annetussa haastattelussa hän mainitsee siitä, että hän ei tiedä mitä on selfcare ja miten tästä eteenpäin ja miten hän jaksaa. Miten te jaksatte tämän työn äärellä?
F.E: Vau, iso kysymys. vaihtelevasti. Vaihtelevasti, mutta toi mitä sä tuossa kuvaat, että mikä se muutos on tapahtunut jotenkin tuossa Muholin asenteessa tai siinä miten se on sanonut tai puhunut asioista, niin mun mielestä on semmoinen, tai se on tosi samaistuttava kela, et musta tuntuu, että se oma lähestyminen näihin aiheisiin on myös lähtenyt sieltä semmoisesta, että hei mä teen ihan mitä tahansa, koska tämä on niin tärkeä juttu ja pakko päästä purkamaan. Ja sitten kun on oppinut enemmän, ollut yhteistyössä erilaisten ihmisten kanssa, jotka tietää paremmin, ja kuunnellut ihmisiä, jotka on tehnyt tätä pidempään niin tajunnut sen, että aivan tämä on osa sitä isompaa ongelmaa. Että niin kauan kuin ollaan valmiita tekemään kaikki aina sieltä omasta traumasta tai omasta jostain marginaalipositiosta, jotta vaan jollakulla seuraavalla olisi parempi olla, niin me ollaan vieläkin niiden samojen jotenkin niin kuin lainalaisuuksien armoilla. Että se on just seuraava, niin kuin utopia 2.0 on se että me tehdään sitä työtä silleen, että me samaan aikaan saadaan se kompensaatio mikä me tarvitaan. Ja toi on ehkä ollut sellainen iso revelaatio, sitten jossain vaiheessa, kun on osannut päästää irti siitä ajatuksesta, että kaikki on pakko tehdä, koska tämä on niin tärkeätä duunia, niin sitten on päässyt siihen, että joo tämä on tärkeätä tehdä, mutta teenkö mä sen, että millä spekseillä mä teen sen ja se, että jos mä omalla esimerkilläni näytän, että mä en ole esimerkiksi valmis tekemään niin kuin minkä tahansa yhteistyötahojen kanssa ilmaiseksi, niin se on ehkä paljon merkittävämpää kuin se yksittäinen lopputulos mikä jostain vois tulla vaan sen takia, että suostuisi johonkin mistä ei saisi kompensaatiota. Ja tässä tulee taas sillein, että mikä on. Että on eriasia tehdä frendien kanssa yhdessä jotain semmoista mikä on niin kuin turvallista ja omien arvojen mukaista kuin sitten johonkin ulkopuoliselle taholle sitä samaa ilmaiseksi.
S.W: Joo tuossa oli monta asiaa mitä jotenkin allekirjoitan ja ajattelen, että ensinnäkin just toi, että patriarkaatti on voittanut, jos meille tulee burnout, koska koko systeemin tarkoitus on uuvuttaa meidät, mutta sitten ehkä kanssa toi yhdessä tekeminen, niin se on myös tehokkuuskysymys. En mä jaksa joka päivä jumppaa sen mun lähimmän työkaverin kanssa siitä, että onko mulla ihmisoikeuksia vai ei. Tai, että miten tämä olisi paras tehdä, vaan mieluummin mä teen niiden ihmisten kassa keillä ne perustietyt asiat on ihan selkeitä ja sitten me voidaan keskittyä siihen sellaiseen niin kuin niihin yksityiskohtiin ja siihen laajaan ja kaikkeen. Tässä on ihan tarpeeksi muuta jumpattavaa kuin se, että onko tämä hyvä vai huono idea. Että se on vaan tosi epätehokasta. Pitää mennä sinne missä tulee se olo, että okei nyt kun mä teen tätä niin mä oikeasti saan tästä itse jotain, että samalla tapahtuu sitä omaa parantumista sitten jotenkin tämä työn tempo ja joku vaikuttavuus on tarpeeksi tyydyttävää mulle. Sitten jos ei se ole, mä olen esimerkiksi vaihtanut kokonaan alaa sosiaalialalta vähän tällaiseen ihme freelancer-juttuun, mutta myöskin vaikka kouluttamiseen, koska mä tajusin, että ei mua kiinnosta tehdä nuorten kanssa töitä ja hoitaa tietyllä tavalla sitä oiretta, vaan mä haluan tehdä vaikka opettajien kanssa koulutuksia, jotka näkee niitä nuoria joka päivä, että missä kohtaa sitä rakennetta mä haluan tietyllä tavalla vaikuttaa tai käydä jotain julkista keskustelua ja tavoittaa mahdollisimman monia ihmisiä samaan aikaan, koska jälleen kerran niin kuin en enää ikinä jumppaa missään niin kuin sosiaalisessa mediassa vaikka jonkun yksittäisen ihmisen kanssa siitä jostain tietystä aisasta. Vaan mä jumppaan sitten niin kuin koko kansan kanssa kerralla, niin sitten se on tehty. Että tietyllä tavalla se, että missä kohtaa sitä myöskin tekee, että tulee semmoista tunnetta, että okei tästä oli jotain hyötyä ja sitten jos ei ollut mitään muuta hyötyä, niin ainakin mä saisin palkkaa, että voin sitten mennä terapiaan tai tehdä jotain kivaa itseni kanssa.
C.S: Kyllä mä ainakin ajattelen, että mulle semmoiset isommat asiat mitkä auttaa mua jaksamaan on ehdottomasti se, että pystyy toimimaan omaehtoisesti siellä niin kuin jotenkin näiden omien intersektioiden kanssa, että kukaan ei ulkopuolelta määrittele sitä, että mistä kivusta mun täytyy tänään purkaa ja kyllä se on suuri asia, että on ystäviä ja yhteisö minkä on saanut rakentaa ympärilleen, joiden kanssa voi siis pelata Shanghaita, käydä mökillä, syödä hyvää ruokaa, tanssia ja olla vaan. Että kyllä mä ajattelen, että niistä ihmisistä, että vaikka mä rakastan tehdä töitä mun ystävien kanssa ja rakastan jotenkin käydä keskusteluja ja purkaa rakenteita yhteisellä agendalla, niin kyllä mä ajattelen, että se voima myös löytyy niistä ihmisistä ympärillä.
S.C: Mutta kiitos teille tästä hetkestä.
F.E: Kiitos.
S.W: Kiitos.
S.C: Ihanaa, että oltiin täällä yhdessä jutskaamassa ja vielä haluan sanoa kaikki ihanat ihmiset, kun menette katsomaan näyttelyä, niin muistakaa se meidän tuolta alusta semmoinen tipsi, että avoimin sydämin ja ymmärtäen, että kaikki ei ole aina meitä varten rakennettu, mutta me voimme saada niistä silti paljon. Kiitos.
