Lue podcast 2. Miten kuvilla muutetaan maailmaa?

Vieraina: Professori Anna-Kaisa Rastenberger sekä Valokuvataiteen museon näyttelyintendentti Tiina Rauhala.

Juontaja: Museon yleisötyön intendentti Erja Salo.

 

Erja Salo: Tämä on Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcast, jossa pidetään ääntä kuvasta. Ja tänäänhän me puhutaan siitä, miten kuvilla muutetaan ja on muutettu maailmaa. Tässä jaksossa meillä on vieraana Taideyliopiston Kuvataideakatemian esittämiskäytäntöjen professori Anna-Kaisa Rastenberger, tunnetaan myös nimellä Ankka. Onko sulla muita nimiä?

Anna-Kaisa Rastenberger: Ei.

Erja Salo: Ja sitten meillä on Valokuvataiteen museon näyttelyintendentti Tiina Rauhala joka puskee about 15 näyttelyä vuodessa ulos ilmoille.

Tiina Rauhala: Totta, totta. Ei loppua näy.

E.S: Ja minä olen Erja Salo, tunnetaan tietty yleisötyön intendenttinä, eli työkenttä on siellä jossain taiteen ja taiteen kuluttamisen ja vastaanoton puolella. Sä olet ollut Ankka nyt kolmisen vuotta professorina, ja sä tapaat varmaan ihan jatkuvasti nuoria opiskelijoita. Onko ne maailmanparantajia?

A-K.R: Opiskelijoissa on tosi paljon idealismia mikä on ihan mahtavaa, mutta on hirveän vaikea ruveta tällä hetkellä puhumaan jotenkin toisen ihmisen puolesta ja se on ehkä semmoinen haaste meille myös valokuvien kohdalla. Ja sen takia tuntuu vaikealta sanoa, kun sä kysyt että onko opiskelijat maailmanparantajia, et mä voisin vastata jotenkin kategorisesti koko opiskelijakunnan puolesta tai edes muutaman opiskelijan puolesta, koska meidän pitää jotenkin tosi tarkkaan miettiä tällä hetkellä just sitä, että voinko minä tietystä positiosta esimerkiksi akatemiaprofessorina, niin voinko mä puhua opiskelijat sitä tai tätä tai valkoiset ihmiset sitä tai miehet sitä tai naiset tätä muunsukupuoliset sitä. Että jollain tavalla se että et semmoinen tietty kategorioiden murtuminen näkyy ja se on tosi hyvä asia.

E.S: Tiina sä näet varmaan aika paljon erilaista valokuvaa työsi puolesta. Tämä nyt vähän ehkä yliolkainen kysymys, mutta sanoisitko sä, että valokuvaaja tällä hetkellä uskoo enemmän maailman muuttumiseen, muuttamiseen kuin maailmanloppuun. Onko se dystopia vai utopia tällä hetkellä?

T.R: Mä näen ne positiiviset helpommin itse tällä hetkellä. Mä jotenkin näen siellä, jos valokuvaajien hankkeessa jotakin edes pilkahdusta, niin ehkä mä poimin ne omaan näkökenttääni helpommin, että mun mielestä on sellaisia mahdollisuuden tarjoajia, mutta kyllä siellä totta kai se dystopia ja mitä maailmalla on tapahtumassa luonnolle ja mitä me tehdään. Kyllä se näkyy, että on pelko siitä.

E.S: Nyt katsotaan hei kuva. Mitäs te näette siinä? Mitä sä näet Tiina?

T.R: Täällä on talo joka on asuinkelvoton ja sen uumenissa nukkuu mies ilmeisesti ja toinen mies on tullut hänen luokseen. Tästä jää mieleen onko tämä ihminen elossa vai nukkuuko hän, mitä tässä tapahtuu. Likaiset vaatteet, likainen talo, likainen katu. Tämä on mustavalkoinen kuva, mutta silti tämä melkein niin kuin haisee läpi.

E.S: Mitä sä näet Ankka?

A-K.R: No näen tästä tällaisen betonimuurin jossa on suorakaiteen muotoinen aukko, ja siellä suorakaiteen muotoisen aukon tai tunnelin sisälle on todellakin ryöminyt ihminen, vaikea sanoa onko hän mies- vai naisoletettu. Ja hänestä näkyy pelkästään jalat ja nilkat ja kengät. Ja sitten tämän muurin vieressä katse suunnattuna kohti tuonne aukkoon ja tähän aukossa makaavan ihmisen alavartaloon, seisoo nähtävästi miesoletettu, kun hänellä on parta ja hän ojentaa käsiään kohti tätä henkilöä joka siellä aukossa joko nukkuu, makaa tai ryömii. Jotain hän meinaa tehdä. Joko hän lähestyy auttaakseen tai sitten hän lähestyy työntääkseen tätä henkilöä. Hyvin vaikea sanoa mikä hänen aikeensa on. Mutta että jonkinlaiset semmoiset maltillisen katastrofin ainekset tässä kuvassa on.

T.R: Ehkä nää pikkukengät ja sukka molemmilla vie tiettyyn menneeseen aikakauteen, eli ei ole tästä päivästä kyse.

A-K.R: Ja aikakauden hahmottamista. Ehkä se liittyy ja sitä hämärtää se, että tämä on mustavalkoinen kuva, mut jotain tämmöistä vaikka tämä on aika staattinen ja pysähtynyt kuva, niin jotain liikettä tulee tästä kuvasta vasemmalla olevasta miehestä, joka siis on hattu päässä, takki päällä, likaiset housut jalassa ja hänellä on tämmöinen niin kuin toinen jalka ilmassa. Hän selvästi kiiruhtaa kohti tätä ihmistä täällä.

E.S: Tämä kuva on Valokuvataiteen museon kokoelmista, valokuvaaja on Pertti Hietanen sarjasta Kilometri keskustasta, joka ajoittuu vuoteen 1971 ja tämä seinä on Lepakon tai Liekkihotellin seinää. Rakennuksen jota ei ole enää olemassa siinä Porkkalankadun päässä Länsiväylän kupeessa. Onks tuttu paikka, liittyykö muistoja?

T.R. On. 

E.S: Ja tässä ollaan ehkä semmoisessa tilanteessa, että aika lähellä Kasarmitoria pari vuotta aikaisemmin oli purettu iso yömaja, sen seurauksena 500 asukasta oli jäänyt ihan taivasalle ja silloin tämä tämmöinen Tikkurilan maalitehtaan rakennus annettiin aika nopeasti silloisten asunnottomien alkoholistien käyttöön. Ja Pertti Hietanen oli yksi valokuvaajista joka halusi lähteä sitä dokumentoimaan ja kohdisti tällä tavalla sitten kameransa silloisen yhteiskunnan ongelmiin. Siellä on kuvia myös näistä asunnottomien aamupesuista ja yöpymispaikan etsinnöistä ja vähän viinan huuruista halauksista. Tämä on tosi vaikuttava sarja.

E.S: Te molemmat olette ollut järjestelmässä Poliittisen valokuvan festivaalia jo muutaman kerran. Mä muistan itse semmoisen hetken, kun te kutsuitte valokuvaajia mukaan jotenkin tähän tyyliin, että tiistaina 19. huhtikuuta 2016 on kulunut tasan vuosi eduskuntavaaleista, jossa Suomen kansa äänesti valtaan nykyiset poliittiset päättäjät. Mikä on Suomen henkinen ja yhteiskunnallinen tila huhtikuussa 2016, miten tätä tilannetta voisi kuvata. Ja silloin sä olit Ankka museolla näyttelyintendenttinä töissä ja tunnettiin hyvin ja mä muistan, että tämmöisen näyttelyyn liittyvän osion takia olit joutunut herää yhtenä aamuna tosi aikaisin tai koko teidän työryhmä.

A-K.R: Yhden kerran elämässä.

E.S: Ja sitten sä makasit siellä meidän museon kuluneella nahkasohvalla, meidän johtajan huoneessa pipo päässä ottamassa pieniä tirsoja.

A-K.R: Sulle tuli mieleen tämä Pertti Hietasen sarja.

E.S: Mitä te olitte silloin olleet tekemässä? Pystytkö sä muistamaan? Mikä se oli?

A-K.R: Tota se oli sellainen ajatus, että kun Suomessa ennen näitä nykyisiä eduskuntavaaleja oli vaalit ja sitten valittiin tämä vahvasti, tota niin kuin äärioikeisto on ehkä vaikea määritellä, mutta et persut sai valtavan suosion näissä vaaleissa ja sitten me vuosi seurattiin sitä mitä Suomessa oli tapahtunut. Ja sitten todettiin seuraavana vuonna, vuosi vaalien jälkeen, että tosi moni asia. Että kyllä parlamentarismi vaikuttaa ja demokratia vaikuttaa, koska tosi moni asia, henkinen ilmapiiri oli muuttunut. Vihapuhe oli lisääntynyt. Semmoinen avoimesti ääneen puhuttu rasismi oli tullut hyväksytyksi ja semmoiset elkeet oli hyväksytty, koulutusta oli alettu leikata. Sit me kutsuttiin kymmenen valokuvaajaa kommentoimaan sitä tilannetta. Ja ajatuksena oli se, että poliittisen valokuvan festarilla, silloin kun me tehdään sitä, me tehdään sitä näyttelytiloihin ja ajatus on myös että se, että ne kuvat kohtaisi ihmisiä muissakin ympäristöissä kuin taideympäristöissä ja näyttely-ympäristöissä. Ja sitten me vuokrattiin niitä vaalijulisteständejä ympäri kaupunkia ja niihin pyydettiin sitten valokuvaajia tuottamaan tämmöisiä omia kommentteja siitä, että missä ollaan nyt vuoden kuluttua ja mehän saatiin. Me mentiin sitten siinä kyseisenä aamuna ihan järkyttävän aikaisin. Se oli jotain, ne tuli sinne joskus viiden aikaan niitä sitten ripustamaan ja todettiin, että ne oli ihan väärän kokoisia vaalijulisteita ja sit meidän piti nikkaroida niitä sinne sormet aivan jäässä räntäsateessa. Mutta se oli tosi hieno juttu, koska kuvaajat otti sen hirveen tosissaan. Niiltä tuli todella teräviä kommentteja, tuli niin kuin kasa paskaa. Tuli kommenttia rasismista, tuli kommentteja niin kuin tämmöisestä kuplautumisesta, tuli erittäin teräviä visuaalisia kommentteja siitä.

 E.S: Eli poliittinen valokuva on ilmeisesti olemassa. Onko olemassa epäpoliittinen valokuva?

T.R: Mä jotenkin ajattelen, että onko epäpoliittiset vaan sellaista, että se ei niin kun herätä mitään. Että sillä ei ole mitään tarvetta niin kun herättää kysymyksiä tai muutosta yhteisissä asioissa, tai edes pienen ryhmän. Ei kaikkien asioita, mutta jotenkin se, onko se sit vaan niin kun miellyttää esteettisesti tai antaa hyvän olon tunteita. Mutta voihan siinäkin olla jotain poliittista. Toi on vaikea kysymys.

A-K.R: Mä ajattelin että se epäpoliittisuus on poliittisinta mahdollista, koska silloin väitetään, että jollain tavalla sanoudutaan irti jonkinlaisesta yhteisestä keskustelusta. Ja mä ajattelen että tällä hetkellä, kun kuvia on niin paljon, se kuvien poliittisuus on muuttunut sillä tavalla, että on enää hyvin vaikea nostaa muutamia semmoisia ikoneita. Totta kai tulee koko ajan semmoisia ikonisia kuvia joita sitten toistetaan, kierrätetään sosiaalisessa mediassa tai online ympäristöissä ja mediassa. Mutta sit taas toisaalta entistä tarkemmin pitäisi pohtia sitä mitä asioita niillä kuvilla ajetaan, ja kuka niitä asioita ajaa ja kuka niitä kuvia osaa lukea. Se on ehkä semmoinen poliittisuuden aspekti johon pitäisi tällä hetkellä kiinnittää entistä enemmän huomiota, että kenelle tarjotaan tietynlaisen kuvan lukutaitoa, jonka avulla pystyy avaamaan sit joitain visuaalisia merkityksiä. Jos ajatellaan nykyistä digikuvaa, niin sillä ei ole oikeastaan mitään fiksattua materiaalista muotoa. Se voi olla screenillä tai se voi olla printtinä tai se voi pyöriä jossain, ihan miten vaan. Ja silloin entistä tärkeämmäksi tulee se, että missä yhteydessä se esitetään ja millä tavalla se kuva perustellaan. Joko muiden kuvien kautta tai sitten tekstin tai puheen kautta. 

E.S: Eli nämä vaikuttamisen keinot on tämmöinen iso kimppu. Nyt tuntuu et ollaan ihan eri tyyppisessä ajatuksessa vaikuttamisesta kun Pertti Hietanen silloin -71 suunnatessaan katseen suoraan näihin asunnottomiin alkoholisteihin.

A-K.R: No mä olen ehdottomasti sitä mieltä. Mä en usko enää siihen, että ihmiset automaattisesti lukee jotkut kuvat tietyllä tavalla.

T.R: Se on hyvä pointti.

A-K.R: Sitä meidän pitäisi jotenkin, jotka nyt ollaan opettamisen tai pedagogian tai näyttelyiden tekemisen kanssa tekemisissä, niin meidän pitäisi entistä tarkemmin kiinnittää huomiota siihen, että miten tietyt kuvat ohjaa niiden lukemista. Tai millaisiin paikkoihin me asetetaan ne, että ne tarjoaa esimerkiksi toisille orientaatioo, toiset samastuu ja toiset ei. Mä olen sitä mieltä, että ei se vaan ole niin, että puhukoon kuvat puolestaan.

T.R: Ei, näyttelyitä kun tehdään ja sitten kuvat on tilassa, niin sitten se vasta lähtee niiden meidän oppaiden ja keskustelutilaisuuksien ja kommenttien kautta, se vaikuttavuus. Että ei voi luottaa siihen että me ollaan kirjoitettu hyvät seinätekstit ja kaikkihan on siellä. Että on erityisen tärkeää museollakin meidän oppaiden läsnäolo. Välillä on sääli, että siellä ei voi olla koko ajan läsnä.

E.S: Eli sama kuva vaikuttaa ihan eri tavalla, jos on JCDecaux mainostaulussa ratikkapysäkillä, kuin esimerkiksi Valokuvataiteen museon näyttelyssä.

A-K.R: No se on mun mielestä mahdollista, että se vaikuttaa eri tavalla, eikä se välttämättä tarkoita sitä, että se näyttely tai että sinne tehtäisi tämmöinen arvottava, että näyttelyssä parempi ja mainostaulussa huonompi, vaan että me ollaan ehkä vähän liian paljon oltu fokusoituja vaan siihen kuvan sisätilaan, minkä se kuva on rajannut sisälle ja yritetty sitä tulkita ja niin kuin semmoinen käännös mikä tapahtuu tämän online kuvien, ja kuvien valtavan kierron myöten oli se, että ihmiset ymmärsivät että kuvat toimii ja me toimitaan kuvien kautta. Me lähetetään kuvia ihan muissa tarkoituksissa kuin, että ne esittävät jotain tiettyä asiaa. Mutta me ei voida unohtaa sitä niiden esittävää aspektia, vaan että meidän pitäisi pyrkiä yhdistämään ja ymmärtämään se että miten ne toimii, ja miten ne esittää toimiessaan ja tämä on hirveen poliittista minkä tahansa kuvan kohdalla. Jos me mietitään nyt esimerkiksi sitä, nyt meillä on muodostettu hallitus ja me mietitään sitä minkälaista kuvastoa siitä tulee, jos mä otan tämmöisen oikein parlamentaarisen poliittisen esimerkin esimerkiksi, että mitä ihonväriä meidän hallitus edustaa tai meidän eduskunta. Meidän pitäisi olla vaan niin kuin ymmärtää miten kuvat toimii ja mitä ne esittää tai miten ne esittää.

E.S: Mä tiedän Tiina, et sä olet tuonut mukanasi vähän post-itteja. Ja ne ei ole tyhjiä, vaan ne on täynnä vastaanottoa, mielipiteitä ja kommentteja ja huutomerkkejä teidän yhdestä Poliittisen kuvan festivaali –näyttelystä. Lukisitko sä muutaman ääneen ja mikä festarikokonaisuus se olikaan? 

T.R: Tosiaan tässä on viimeisimmästä Mahdollisuus -festivaalin näyttelystä keväältä 2019. Nyt on kerätty sitten kokoon. Meillä on näyttelytilassa tämmöinen seinä, mihin post-it- lapuilla ihmiset voi jättää spontaanisti kommentteja. Me ollaan huomattu, että se toimii hyvin. Tunteiden tulvaa.  

E.S: Onko tämä jo otsikko? Onko siellä tarina tulossa?

T.R: Tämä on jätetty viesti.

E.S: Aa, tunteiden tulvaa.

T.R: "Miten paljon opin uutta", nimimerkki nainen 49 vuotta.
"En ole koskaan aiemmin itkenyt näyttelyssä. On Abortion oli niin vahva, hirveä ja tärkeä. Heikotti ja ahdisti. Sydän tykyttää vieläkin. Miksi maailma on niin julma."
"Metsästä voimaa, palstalta iloa. Kiitos, hyvä näyttely."
"Jos pidettäisiin politiikka politiikkana ja valokuvat ihan vaan valokuvina."
"Rohkeutta on ottaa vaikeita asioita esiin."
"Upea näyttely. Pieni sisäinen valokuvaajani itkee ilosta ja surusta."

E.S: Mitä teidän suunnitelmat on jatkossa? Mihin suuntaan te olette viemässä Poliittisen valokuvan festivaalia ja ehkä just sitä mistä Ankka sä puhuit, että et miten sillä festarilla tai yksittäisillä valokuvilla tai sarjoilla voi vaikuttaa, liittyen siihen esittämisen tapaan ja kontekstiin.

T.R: Jos tässä nyt vertaa lyhyesti edelliseen festivaaliin, joka oli Post-Food, ruokateollisuuden taustoja avaava. Ja siihen saatuun palautteeseen, niin silloin palaute oli ehkä vielä ahdistuneempaa. Eli silloinhan tätä festivaaliteemaa ajateltaessa oli meillä aika voimakkaasti ajatus, että halutaan näyttää mahdollisuuksia ja ehkä ilon tunteita ja voimaantumisen kokemuksia kävijöille. Sitäkin on tässä palautteessa. Silti vielä ne kaikista voimakkaimmin ja kaikista eniten vaikutusta tehneet kokonaisuudet on niitä kaikista rankimpia mitä meillä oli tuossakin esillä.

A-K.R: Toi Laia Abrilin On Abortion -kokonaisuus, joka käsittelee sekä historiallisesti että nykypäivänä niitä seurauksia, kun naiset eivät ole saaneet tai saa mahdollisuutta raskaudenkeskeytykseen. Sehän on järkyttävä kokonaisuus, se on kirjallinen, se on rankka kokonaisuus, mutta me haluttiin se siihen sen takia että yleisö, ja myös me itse pystyttäisi ymmärtämään, että meidän pitää myös olla onnellisia niistä asioista jotka on hyvin. Että me ei saada pitää asioita itsestään selvinä, vaan myös jatkuvasti pitää yllä sitä ääntä ja puhetta siitä, että saavutetuista oikeuksista ja saavutetuista mahdollisuuksista täytyy pitää huolta. Meidän täytyy pitää huolta koulutuksesta ja tämän tyyppisistä perusasioista. Mutta tietyllä tavalla ajattelen, että se on hirveän arvokasta nimenomaan näyttelytiloissa se, että kun ihmiset näkee sen vaivan että tulee sinne. Ne antavat aikaa niille kuville usein enemmän kuin lehdessä tai netissä. Silloin ei oikeastaan haittaa negatiiviset ja ahdistuneetkaan tunteet, jos ne käynnistää jotain liikettä eteenpäin.

E.S: Varmaan kuraattoreina Poliittisen valokuvan festivaalin yhteydessä tai Tiina ylipäätään ja taiteellisena johtajana Poliittisen valokuvan festarissa, te olette varmaan joutunut sellaisten tilanteiden eteen, jossa olette joutunut pohtimaan eettisiä asioita. Tuleeko mieleen jotain semmoisia sarjoja, missä on tavallaan halunnut olla mahdollistamassa sitä, että ne nähdään tai sitten toisaalta ehkä sitä, että tämä saa painua pöytälaatikon pimeimpään nurkkaan, että minä en ole mukana tekemässä tälle mitään.

A-K.R: Me kokoajan tasapainotellaan sen välillä, että näytetäänkö me vaan epäkohtia. Onko meillä oikeus ruveta näyttämään epäkohtia jotka esimerkiksi on meidän pohjoismaisen yhteiskunnan ulkopuolella ja sitten luoda se mahdollisuus, että yleisö ja me itse pöyristellään sitä, että voi kauheata että Afrikassa näin ja Aasiassa näin ja se on se klassinen tapa miten valokuva on pitkälti toiminut. Että se on ollut tapa myös että länsimaiset kuvaajat menee muihin kulttuureihin ja maihin ja näyttää sitten, että täällä tämmöistä hyvässä ja pahassa ja sitten täällä länsimaisen ”sivistyksen kehdossa” niitä sitten prosessoidaan näitä asioita ja itseämme sitä kautta. Haasteisimmat kysymykset on mun mielestä ollut aina sitä, että voidaanko me näyttää, vaikka valokuvaaja on tehnyt sen työn, niin ikään kuin jatkaa sitä ketjua näyttämällä tietty asia, joku epäkohta joka liittyy ihmisiin ja heidän kasvonsa, heidän toimintansa. Niin kun täysin olematta varmoja, että ne ihmiset ymmärtää missä yhteydessä ne kuvat näytetään ja mitä asiaa niillä kuvilla ajetaan.

T.R: Kyllä toi on toi miten me luotetaan sen valokuvaajan tarinaan ja motiiveihin.

A-K.R: Niin.

T.R: Ja suhteeseen niihin kuvattaviin.

A-K.R: Ja se on ollut koko tämän Poliittisen valokuvan festarin historian ajan, mutta että ehkä vielä enemmän parin semmoisen vähän haasteisemman projektin jälkeen me jotenkin tosi paljon luotetaan niihin kuvaajiin ja keskustellaan niiden kanssa, että tämä on tärkeä asia meille ja ollaanko me samalla kartalla tässä heidän kanssa ja sen takia suositaan pitkäkestoisia hankkeita. Ei ole kyse semmoisesta, että lennetään jonnekin kuvaamaan ja sitten tullaan takaisin. Vaikka olisi kuin hyviä kuvia niin suositaan sitä, että kuvaaja on työskennellyt pitkään, mielellään vuosia jonkun tietyn hankkeen kanssa.

T.R: Ja se on aina jotenkin palkitsevaa sit, jos nämä kuvissa esiintyvät ihmiset tulee avajaisiin.

A-K.R: Niin on.

T.R: Tapahtui myös tässä Mahdollisuus –näyttelyssä, mutta museolla on tapahtunut aikaisemminkin, niin siinä jotenkin lopullisesti ainakin tulee semmoinen luottamus, että kuvaajalla on heihin suhde.

Äänitallenne:
Reijo Porkka:
Kuinka paljon lehtikuvaajien piireissä, kun en itse ole päässyt seuraamaan, niin keskustellaan yleensä sun käsityksen mukaan valokuvaajan vastuusta ja tällaisista asioista, että minne mennään kuvaamaan ja mitä ei tehdä ehdottomasti. Pohditaanko näitä asioita?

Yrjö Lintunen: Mun täytyy sanoa, että mähän olen ollut nyt siis niin kuin varsinaisesti aktiivisesta työstä pois.

R.P: Niin, mutta silloin sinun aikana.

Y.L: Mun täytyy ihmetellä sitä, että lehtivalokuvaajien vastuukenttä tuntuu olevan hyvin pieni omasta mielestä. Eikä sillä ole halua syventyä ja se on yllättävää. Sen takia sillä on halu ehkä olla vasemmistolainen. Sillä on halu puhua siitä vasemmistolaisuudesta. Sillä on halu olla vasemmistolainen kuvaaja, mutta kun sen pitäisi näyttää konkreettisesti se siis kameralle, että hän on vasemmistolainen kuvaaja, niin eihän se nappi painu alas silloin eikä filmi luistele. Sieltä ei tullut mitään silloin. Se on kerta kaikkiaan, että se on enempikin semmoista, kun saa sanoa, että istuttaisi olutlasin ääressä tuolla kapakassa ja siellä keskustellaan ja seuraavana päivänä heräät, että ohhoh, mitähän tuli eilen sanottua. Mä en ainakaan ole kuullut semmoista, että kovinkaan suurta vastuuta kannettaisi siitä mitä tehdään ja miten tehdään. Kannetaan enempikin vastuuta siitä, että kilpailu on kova markkinoilla. Kannetaan enempikin vastuuta siitä kuinka saa pidettyä se työpaikka.

 

E.S: Näin me saatiin taas nauttia Valokuvataiteen museon arkistojen aarteista. Tässä Reijo Porkka haastatteli valokuvaaja Yrjö Lintusta 1979 Helsingissä. Nyt täytyy vähän taustoittaa, että Lintunen oli kuvaaja joka kuvasi muun muassa Kansan uutisille eli hyvin vasemmistolainen. Mitäs ajatuksia teille Ankka ja Tiina heräsi tästä pikku nauhasta jossa filmi ei oikein lähtenyt luistamaan?

T.R: Ei nappi painu, eikä filmi luista. No jotenkin toi ajatus, että ei otettu vastuuta tuntuu hurjalta. Tai mitä hän tarkoitti tuolla vastuun ottamisella. Tarkoittiko hän juuri sitä mistä äsken keskusteltiin, että vastuu suhteessa kuvattaviin ja mitä viestii.

A-K.R: Mä luulen, että toi siis -79 keskustelu siitä valokuvasta ja vastuusta on, että se on myös vähän niin kuin se painopiste muuttunut sillä tavalla, että jos ajatellaan että jossain vaiheessa siitä valokuvaajan vastuusta puhuttiin niin, että mitä hän näyttää, ja että miten hän näyttää, ketä hän kuvaa ja miten hän kuvaa ketäkin. Jos puhutaan esimerkiksi tuosta Pertti Hietasen Kilometri keskustasta -hankkeesta, joka on ollut hyvin hyvin tärkeää hankkia, vaikuttanut paljon. Niin tällä hetkellä musta tuntuu aika naiivilta, ainakin jos mun oma ammattikunta puhuu, että joo katsotaan näitä kuvia Afrikasta niin me tiedetään, ymmärretään mitä Afrikka on ja ymmärretään paremmin Afrikkaa. Koska ei siinä niin käy, vaan meidän pitäisi niin kuin pitää huoli siitä, että me ymmärretään ne olosuhteet, jotka mahdollisti niiden kuvaajien kuvaamisen siellä Afrikassa ja ne tilanteet ja se koko historiallinen, koko kolonialismin historia joka mahdollisti sen, että länsimaiset kuvaajat menee Afrikkaan ja kuvaa sen siten kun se on aina kuvattu tai sitten muuttaa sitä kuvaamisen tapaa. Että tuossa vaiheessa toi vastuukysymys ehkä nähtiin paljon yksiulotteisempana, mutta myös semmoisena, että kenen asiaa niillä kuvilla ajetaan.

T.R: Ja tämä puoluepoliittisuus tuli voimakkaasti tässä myös että ehkä myös just se, että oli niin ne on niin erit avalla ehkä vastakkaiset ollut.

A-K.R: Ja sitten tietysti heti kiinnitti huomiota toi sukupuolittuneisuus, että siinä kaksi miesoletettua keskustelee lehtikuvaajien, että kyllä sekin, että tämä ammattikunta on monimuotoistunut, ni varmaan on vaikuttanut myös tosi vahvasti siihen miten se vastuu ja roolit ymmärretään.

E.S: Onko teillä mielessä joku semmoinen kuva, joka olisi jollain tavalla muuttanut teidän omaa elämää ja saanut teidät toimimaan jollain tavalla toisin?

T.R: Palaan vielä siihen meidän Post-Food festivaaliin. Jotenkin siitä lähtien tehtiin siinä yhteistyötä eläinoikeusjärjestöjen Oikeutta Eläimille ja Animalian kanssa, niin siitä lähtien mä olen seurannut esimerkiksi Instagramissa eläinsuojelukeskus Tuulispään kuvia. Siis tämä paikka, en ole itse käynyt täällä, mutta on tuotantoeläinten, kotieläinten tämmöinen eläkekoti, missä eläimet saavat elää sitten oikeasti hyvää elämää loppuelämänsä. Täällä on kuvia esimerkiksi hymyilevistä lehmistä joita ihmiset halaa niin kuin kädet sen lehmän ympärillä ja se lehmä hymyilee sen ihmisen alla ja se ihminen näyttää todella onnelliselta. Ja aina on ajatellut et ajaa eläinoikeuksien asioita, on eläinten puolella, mutta sitten jotenkin ehkä herättänyt mut, että olenhan mä sitä possua syönyt ja nämä kuvat on tehnyt muhun ja tuntuu purevan koko ajan.

E.S: Noi kuvat sai sussa aikaan semmoisen reaktion, että sä teit jotain muutoksia elämässä?

T.R: Se olisi festivaalin jälkeen, en ole ryhtynyt vegaaniksi. Meillä silloin festivaaliporukassa aika moni ennenkin tuota on ja en oo siihen ryhtynyt vielä, mutta siis kyllä se suunta muuttui ihan selvästi omasta ruokailutottumuksissa ja kulutuskäytöksessä.

E.S: Onko sulla Ankka tämmöistä jotain omaa kokemusta vastaavaa? Joku kuva saanut ajattelemaan toisin?

A-K.R: Mulla on semmoinen päinvastainen kokemus ja se liittyy nimenomaan tähän meidän festivaaliin ja siihen, että mä olen ymmärtänyt myös sen, että miten mua on ruvennut vähän jopa pelottamaan semmoiset ikoniset vahvat kuvat. Olen tajunnut, että kaikki semmoiset meidän tämän hetken maailman haasteet jotka on isoja, niin ne on hirven abstrakteja ja niiden kuvittaminen yhdellä tai kahdella kuvalla on pelottavaa. Ne on niin monimutkaisia juttuja, että se visuaalinen materiaali joka niihin kytkeytyy, niin se ei ole, eikä se voi olla yksiulotteista. Mutta että mä sanon kyllä, että jos mun pitää nyt nostaa mulle tärkeitä kuvia, niin mulle on ollut viime vuosina tosi tärkeitä kuvia, kuvat joita esimerkiksi tämä meidän festivaalin toinen taiteellinen johtaja Sanni Seppo ja hänen työparinsa Ritva Kovalainen on tuottanut suomalaisista metsistä. Ja se on ollut aika iso muutos, kun mä rakastan ihmisten kuvia ja musta ihminen on loputtoman kiinnostava. Katsoa miten ihmisiä on kuvattu, niin se että miten esimerkiksi suomalainen metsä on visuaalinen myytti. Me kuvitellaan, että suomalainen metsä on semmoinen aarnimetsä jossa näkyy erilaiset kerrostumat, mutta suurin osa suomalaisesta metsästä on puupeltoa, hyvin tasaikäistä, tasalaatuista metsää, joka kasvatetaan taloustarkoituksiin tai sitten hakataan. Ja ne Sannin ja Ritvan kuvat näistä valtavista hakkuualueista ja pikkuruisista metsäplänteistä siellä keskellä on ollut mulle tosi vahvaa ja vaikuttavaa kuvastoa.

E.S: Kiitokset teille Anna-Kaisa "Ankka" Rastenberger ja Tiina Rauhala. Tämä oli Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcast. Löydät tämän ja muut jaksot osoitteesta www.valokuvataiteenmuseo.fi/podcast ja Spotifysta ja Apple Podcastista. Hei kiva, kun kuuntelit.

Osoite
Kämp Galleria
Mikonkatu 1, 00100 Helsinki
Katso kartalla Kämp Galleria
Aukioloajat
ma–pe 11–20, la–su 11–18
Liput
16/6/0 €
Museokortti
Alle 18-vuotiaille vapaa pääsy
Osoite
Kaapelitehdas
Kaapeliaukio 3, G-rappu, 00180 Helsinki
Katso kartalla Kaapelitehdas
Aukioloajat
ti–su 11–18, ke 11–20
Liput
16/6/0 €
Museokortti
Alle 18-vuotiaille vapaa pääsy