Keinovaloa avuksi

Ensimmäinen lisävalo - magnesiumin salamointi

Varhaisimmat hitaat filmimateriaalit vaativat usein lisävaloa, jota saatiin aluksi magnesiumjauheella toimivalla salamalla. Se oli käytössä Suomessa 1800-luvun lopusta 1950-luvulle. Itse salamalaite oli varrellinen pieni astia, johon kaadettiin hienoksi jauhettua magnesiummetallia. Jauhe sytytettiin tupakansytyttimen tapaisella raapaisulaitteella, jolloin magnesium syttyi palamaan äkillisesti ja antoi runsaasti valoa. Laite viritettiin jousella ja laukaisuvipuun oli kytketty ohut vetonauha, ettei valokuvaaja polttaisi kättään. Vetonauhaan kytketty piikivi sai jauheen syttymään. Kuvatessaan magnesiumsalamalla valokuvaaja avasi kameran sulkimen ja väläytti salaman. Mitään salamatäsmäystä ei varhaisissa kameroissa ollut.

Magnesium-salamat olivat halpoja. Muun muassa vuoden 1928 Solion hinnastossa luonnehdittiin Agfan nikkelöityjä salamalaiteita yksinkertaisiksi ja helposti hoidettaviksi. Laite viritettiin jousella ja sytytettiin painamalla laukaisuhakaa. Ilman metallipaininta sytytettävä malli maksoi 23 €, ja sytytettävä jalalla ja metallipainimella varustetun version hinta oli 30 €. Sytytinkivien hinta oli 1,35 €. Agfan salamajauhe maksoi 10 g 3,40 €, 25 g 6 €, 50 g 8 €, 100 g 12 € ja kilon jauhetta sai 80 eurolla.

Salamalaitetta käyttäessään kuvaajalla piti olla hansikas kädessään, sillä magnesiumin palamisliekki oli puolen metrin korkuinen. Hede muistelee laitetta:

"Tetenalin magnesium paloi ja leimahti räjähdysmäisesti ja Agfan taas säyseämmin. Nopeissa tilanteissa, kuten nyrkkeilyotteluissa pantiin 1-2 lusikallista tetenalia pohjalle ja Agfan tavallista jauhetta päälle. Seoksella saattoi jopa kuvata liikkuvia aiheita ortokromaattiselle levylle. Siten saattoi saada maukkaan tilannekuvan."

Palavan magnesiumin valo levisi laajalle alueelle, ja sopivilla järjestelyillä voitiin valaista vaikka koko Tampereen Keskustori, mihin tarvittiin sata grammaa magnesiumia. Haittojakin laitteen käytössä oli: magnesiumin leimahdettua syntyi magnesiumoksidista sankka pölypilvi. Tätä tuhkaa satoi hitaasti alas, ja sisätiloissa kuvattavien hartiat, pöydät, lautaset ja lattiat olivat valkoisen pölyn peitossa. Kuvaamisen jälkeen tila piti yleensä tuulettaa, avata ovet ja ikkunat jotta savu saatiin pois. Siksi kuvaajat sopivat usein, että vain yksi laukaisee salaman ja muilla on samaan aikaan suljin auki. Näin kaikki saivat kuvan, ja tuhkaa ja savua syntyi paljon vähemmän. Joidenkin lehtien johto oli kieltänyt tällaisen yhteistoiminnan, mutta kuvaajat tekivät silti näin pitääkseen maineensa parempana. Muitakin keinoja oli. Kun Veikko Kanninen kuvasi Tampereen Teatterin näyttämöltä juhlayleisöä, esirippu suljettiin heti väläyksen jälkeen, jolloin tuhka ja savu jäivät näyttämön puolelle.

Monet kuvaajat muistelevat magnesiumin käyttöä lievällä kauhulla ja kertovat ongelmista ja onnettomuuksista. Suosittujen juhlasalien katoissa oli mustia nokilaikkuja valokuvaajien jäljiltä. Myöhemmin magnesium muuttui savuttomammaksi, mutta sekään ei auttanut. Tuhka levisi silti yleisön päälle ja lattialle. Kaartin maneesissa pidetyssä nyrkkeilyottelussa yleisö ärtyi Akseli Neittamon väläyttelemisestä niin, että uhkasi lyödä kuvaajan knallin hajalle.

Kuvaaja saattoi myös polttaa itseään hehkuvalla magnesiumoksidilla. Aamulehden kuvaajat muistelevat, kuinka "ulsterista paloi hiha ja käsi kärventyi melkein luuta myöten". Seuraavana päivänä kävi toisellekin kuvaajalle samalla lailla. Tällöin lääkäri oli kysynyt, montako kuvaajaa Aamulehdessä on ja tuleeko huomennakin joku itseään sidotuttamaan.

Caj Bremer onnistui polttamaan magnesiumsalamallaan Wärtsilän juhlatilan verhot. Ottaessaan yrityksen johtokunnan ryhmäkuvaa hän oli painanut salamalaitteen ohutta verhoa vasten, joka paloi hetkessä poroksi. Valmiissa kuvassa näkyi vain huitovia käsiä ja miehiä suuta auki. Wärtsilä määräsi negatiivin tuhottavaksi. Yritys ei halunneet sellaista kuvaa johtokunnastaan.

Helge Heinonen taas sytytti Jyväskylän Valtiontalon verhot, jonka jälkeen vahtimestarit alkoivat päästää sisään vain sellaisia kuvaajia, joilla oli uudemmat salamalamput. Kaikkialla magnesiumia ei voinut käyttää. Aamulehden Veikko Kanninen sopi kappelissa kuvatessaan papin kanssa, että hän kuvaa aikavalotuksella Isä meidän -rukouksen ajan ja että pappi pitää hiekkalapiota hetken arkulla paikallaan. Kuvista tuli ihan hyviä.

Suomalaiset lehtikuvaajat turvautuivat vielä sotien jälkeen magnesiumiin, koska uudemmat salamalamput olivat kalliita ja vaikeasti saatavia. Tage Snellmanin Kamerahuolto koetti kehitellä magnesiumsalamalle synkronisointia eli järjestelyä, jossa salama laukesi siten, että salaman valo päätyi filmille, mutta se ei koskaan tullut myyntiin saakka. Sulkimissa ei vielä useinkaan ollut synkronisointia.

Akkusalamat

Salamalamput tulivat markkinoille 1930-luvulla. Ne toimivat paristolla, joka sytytti vacu-lampun. Nimi tulee Osramin ensimmäisestä salamalampusta, jonka nimi oli Vacublitz. Aluksi salamalamput olivat isoja, tavallisen hehkulampun kokoisia, mutta vähitellen niiden koko pieneni. Lamput olivat kalliita, minkä vuoksi niitä käytettiin säästeliäästi. Lisäksi ensimmäiset lamppusysteemit olivat epävarmoja, lamppu ei aina syttynyt. Lampuilla oli tapana myös räjähdellä, mikä ei lisännyt niiden suosiota valokuvaajien keskuudessa. Esimerkiksi Heden periaatteena oli, että kuvia tuli ottaa salamalla vain pari kappaletta tilaisuutta kohti, koska kalliita lamppuja ei saanut tuhlata.

Salamalamppuja monista eduista kertoo Foto Oy:n hinnasto 1937, kun se kiittelee niitä uudenaikaisiksi, tehokkaiksi, savuttomiksi, äänettömiksi ja hajuttomiksi sähkövaloiksi. "Vacublitz ei savua, ei pölyä, silmänräpäyksellinen palaminen ja vaaraton käyttää", teksti ylistää, mutta neuvoo kuitenkin varomaan käytössä, ettei sähkövirta ole pitimeen kytkettynä, kun lamppua kierretään paikoilleen. Hinnoiksi ilmoitetaan tavallisia huoneita varten tarkoitetulle I mallille 3,30 € ja suurempien huoneiden valaisemiseen II mallille 4,90 €." Hinnasto kuvailee laitteen toimintaa:

"Palaminen tapahtuu tavallisen sähkövalolampun muotoisessa lasikuvussa ja siksipä ei synny avotulta eikä myöskään savua. Valoleimahduksen pituus on noin 1/25 - 1/50 sekuntia. Vacublitz saadaan syttymään 4-volttisella taskulampun paristolla tai tavallisella huonevalaistusvirralla. Vacublitz-lamput valmistetaan tavallisella hehkulampun Ed.-kannalla." (Ed.-kanta tarkoittaa tavallisen hehkulampun tyyppistä E 27 -kierrettä, hehkulampun keksijän Thomas Edisonin mukaan.)

Salamalamput jatkosodan jälkeen

Jatkosodan päätyttyä lampuista tuli kaikkien tuontitavaroiden tapaan entistä kalliimpia. Esimerkiksi Kalle Kultala muistaa, että kuvaajilla oli 1947 itsenäisyyspäivän vastaanoton kuvaamisen mukana 7-10 salamalamppua. 1952 olympialaisissa kuvanneet amerikkalaiset kuvaajat tuhlasivat lamppuja suruttomasti ja suomalaiset katselivat kateellisina. Kun amerikkalaiset lähtivät, he jättivät melkoisen kasan käyttämättömiä lamppuja, mikä oli silloin arvokas lahjoitus.

Ehkä osaksi magnesiumvalojen syystä salamavaloja kohtaan oli vielä ennakkoluuloja. Esimerkiksi presidentti J. K. Paasikivi ei Caj Bremerin kokemuksen mukaan sietänyt salamavaloa. 85-vuotiskuvia otettaessa presidentti istui työhuoneessaan kirjoituspöydän takana ja poseerasi 5-10 minuuttia ilmettäkään muuttamatta ja silmät melkein koko ajan kiinni:

"Salamavalot välkkyivät yhtenään, ja silloin tällöin Paasikivi aukaisi silmänsä nähdäkseen, oliko kuvaus vielä käynnissä. Kun huomasin hänen vastenmielisyytensä salamavaloa kohtaan, vaihdoin 6x6 kamerani Leicaan. Ja vaikka otin koko 36 kuvan rullan ilman salamavaloa, hänellä on silmät auki vain kuudessa tai seitsemässä otoksessa."

Kamerahuolto kehitteli kameroihin lamppuja varten erilaisia täsmäyksiä, mutta sodan jälkeisten lamppujen teho ei riittänyt 1/500 s valotusajalle. Philips teki nopeasti uuden, tehokkaamman PF 100 lampun. Snellmanin Kamerahuollon lisäksi hienomekaanikko Kauko Tanner, uusi alalle tullut korjaaja, aloitti toimintansa rakentamalla salamatäsmäyksiä esimerkiksi Helioksen tuomiin harrastajakameroihin Ljubiteleihin.

Tehdasvalmisteisia synkronointeja alkoi ilmestyä sulkimiin vasta myöhemmin, esimerkiksi Rolleiflexiin 1951. Ensimmäinen saksalainen tehdasvalmisteinen synkronointi tuli Plaubel-tehtaan Makinaan 1949, ja samana vuonna tehdas valmisti elektronisalaman Makiblitz. Koska tehdasvalmisteisia synkronointeja ei vanhoissa kameroissa ollut, moniin kameroihin oli salamalaitteita varten asennettu jos jonkinlaisia töpseleitä.

Salamalamput muuttuivat 1950-luvulla pienemmiksi, ja värikuvauksen tultua käyttöön ne muuttuivat sinisiksi, jotta lampuista lähtenyt valo olisi ollut päivänvalofilmille sopivan väristä. Näitä lamppuja ei enää juurikaan lehtikuvauksessa käytetty, vaan kuvaajat siirtyivät käyttämään elektronisalamoita. Salamalamput jäivät amatöörien käyttöön. Salamalamppujen etuna oli pieni koko ja helppo kuljetettavuus. Myös pitkä välähdysaika auttoi joissakin kuvauksissa, lamppusalama valaisi esimerkiksi helpommin koko huoneen.

Koska lamppuja oli vaikea saada sodan jälkeen, markkinoille ilmestyi uusi salamatyyppi: akulla toimiva elektronisalama. Aluksi laitteet olivat isoja ja ne painoivat jopa 16,5 kg. Suuresta koosta oli hyötyäkin, urheilukuvaaja saattoi istua laatikon päällä ottelun ajan. Kuten Nasa muistelee: "Minulla oli semmoinen Portaflash, ensimmäisiä elektronisalamia 15–16 kiloa painava tammilaatikko. Laitoin siihen vielä lisää korkeutta, että sain mahtumaan lisää akkuja. Kaverit kertoivat, että he olivat kateellisia, koska minulla oli oma penkki mukana. Istuin sen päällä kuvausten välillä."

Ensimmäiset elektronisalamat hankittiin Ruotsista, suomalaista maahantuontia ei tuontirajoitusten vuoksi ollut. Paavo Poutiainen ja Hede hankkivat Ever-Flash-nimiset laitteet ilman lisenssiviranomaisten lupaa, joten ne oli salakuljetettava Suomeen. Studioissa käytettiin verkkokäyttöisiä laitteita, joiden välähdysaika oli huomattavan lyhyt, 1/50 000 s. Näin lyhyellä valotusajalla otettuja kuvia esitteli muun muassa Hede, jonka kuvissa vasara löi hehkulamppuun ja sirut leijuivat ilmassa tai vesihanasta tuli syöksyvä ryöpsähdys. Näillä kuvilla haluttiin korostaan laitteen erikoisuutta ja uutuutta. Samalla saatiin kaivattua mainosta ja julkisuutta.

Kalle Kultala muistelee Valokuvalehdessä 1/1979 jutussaan 1/50 000 s, kuinka hän kuvasi balettikuvia Poutiaisen uudella ihmesalamalla. Tanssijoiden liikkeen lyhyt valotusaika kyllä pysäytti, mutta tanssijat olivat kuviin tyytymättömiä. Kuvat oli aiemmin otettu valonheittimillä ja tanssijat olivat olleet liikkumattomia suunnitelluissa aseinnoissaan. Nyt kaikki virheet näkyivät, sormet harittivat, harsot olivat väärin päällä tai asennot muuten vain huonoja. "Julma 1/50 000 s oli pysäyttänyt kaiken. Joka rihman, joka ilmeen ja varpaan kipristyksen. Baletti ja sen tanssijat olivat kohdanneet puolueettoman ja ehdottomasti rehellisen ja aina oikeassa olevan arvostelijan - valon 1/50 000 s", Kultala kirjoittaa.

Kuvista saatiin kokemuksen lisääntyessä parempia. Ensin kuvattiin liikeradasta vain tarvittava pätkä lyhentämällä liikettä ennen kuvausta. Seuraavassa vaiheessa tanssijat hyppäsivätkin pöydältä ja putosivat lattialle. Kultala kuvailee: "Uljas asento pöydällä, ujuttautuminen ilmaan samassa asennossa - ja romahdus lattiaan!" Vähitellen kuvaaminen helpottui laitteiden pienentyessä ja välähdysajan pidetessä.

Elektronisalamat kehittyivät ja pienenivät ja muuttuivat olkapäällä kannettaviksi. Ensimmäiset kannettavat salamat painoivat yhdeksän kiloa. Kun sellaista oli nyrkkeilyottelun ajan kantanut, tuli kuvaaja kotiin kylki vääränä. Akku oli autonakkujen tapaan rikkihappotäytteinen, ja akkukotelo roikkui kuvaajan kyljellä. Rikkihappoakku oli vaarallinen, ja 1950-luvulla oli yleinen sanonta, että lehtikuvaajan erotti myös vapaa-ajalla: popliinitakin vasemmassa kyljessä oli akkuhapon syövyttämä reikä. Myös painoa niillä oli edelleen kohtalaisesti. Esimerkiksi Multiblitz-tehtaalla oli kaksi ammattimallia, jotka painoivat 3,9 kg ja 5,9 kg. Molemmissa oli lisälampun käyttömahdollisuus, jollaista kuvaajan oli muun laitteiston lisäksi kannettava mukanaan.

Elektronisalamassa oli monia etuja: välähdysaika oli erittäin lyhyt, aluksi 1/15 000 s mutta se piteni vähitellen 1/1000 s paikkeille. Näin lyhyt välähdysaika pysäytti nopeankin liikkeen, mutta valaisi silti hyvin värikuvan, jonka värit saattoivat muuttua liian lyhyestä välähdysajasta. Lisäksi salaman välähdyspään heijastinosa oli liemikauhamainen, jolloin valo levisi kauniisti. Erityisen suosittu oli juuri näistä ominaisuuksista johtuen Braun Hobby Automatic, jollainen näkyy melkein jokaisella lehtikuvaajalla 1950-luvulla otetuissa kuvissa. Akkuosa oli painava laukku valokuvaajan kyljellä, ja siinä olevan rikkihappoakun varausta tarkkailtiin akun kylkeen asennetuilla muoviputkilla, joissa olevien kuulien korkeudesta akun tilan saattoi päätellä. Caj Bremer muistelee 1955:

"Työvuoroni on päättynyt. Tunnen elektronisalamalaitteen vähitellen kasvattavan ruston olkapäähäni. Henkilökohtaisesti noudatan mieluummin sitä periaatetta, että käytän salamavaloa vain silloin, kun se on ehdottoman välttämätöntä. Salamavalo ”liimaa” helposti sisäkuvissa henkilöt seinälle tai tekee aavemaisia varjoja. Usein käy myös niin, että henkilöiden kasvot jähmettyvät mitä oudoimpiin asentoihin 1:800 sekunnilla. Kuvan katsojassa se voi herättää hilpeyttä, mutta ei asianomaisessa kuvattavassa, kun hän aamulla avaa lehtensä."

Tauno Lautamatti muistelee akkusalamojen isoa kokoa ja suurta painoa ja kuvailee laitteita hirvittäviksi vehkeiksi: "Kylki vääränä niitä sai kantaa ja tehoa oli mitättömän vähän. Muistan nauttineeni, kun pystyin painikilpailussa kuvaamaan heitot ihan salaman avulla. Oli se lehdissäkin uutta, koska sellaisia kuvia ei ennen ollut.

1970-luvulla salamalaite muuttui, rikkihappoakku katosi ja tilalle tulivat salaman kondensaattorin nopeammin lataavat ja vaarattomat kuivat nikkelikadmiumakut tai suljetut lyijyakut. Laitteet myös pienenivät ja salaman teho lisääntyi. Tehoa lisättiin myös tekemällä välähdyspäästä syvempi, jolloin valokeila kapeni kynämäiseksi ja keskittyi vain kuvattavan kohteen sisään. Salamoista tuli myös automaattisia. Kun kuvaajan ennen oli säädettävä objektiivin aukko etäisyyden mukaan, mittasi salama nyt itse kohteesta heijastuvan valon ja sääti tehoaan.

Ammattikäyttöön tehtiin 1970-luvulla elektronisalamoita kahta tyyppiä. Toisissa oli akut tai paristot salaman varressa ja toisessa voimaosa oli edelleen erillinen laukku kuvaajan kyljellä. 1980-luvulla moniin salamoihin saattoi liittää johdon, jonka avulla kameran elektroniikka sääti salaman tehoa ja joissakin tapauksissa jopa välähdyksen kulmaa kameran zoomin polttovälin muuttuessa. Laitteet kehittyivät kameroiden mukana, ja salamalaite tuli kiinteäksi osaksi kameraa, ammattimalleihin saattoi liittää tehokkaamman lisäosan. Salamassa oli myös moottori, jolloin välähdysalue muuttui zoom-objektiivia säädettäessä.

Uusi ammatti: studiokuvaaja

Suurin osa lehtikuvista on tilannekuvia, mutta aikakauslehdet tarvitsivat myös studioissa tai sisällä otettuja kuvia. Näitä kohteita valaistiin ns. kuumilla lampuilla. Lamppuja oli erilaisia, ja niihin oli hankittu tai tehty erilaisia varjostimia ja rajaajia, joilla valoa voitiin ohjata ja säätää. Lasse Holmström muistelee Jussi Pohjakalliota: "Hän oli oman tiensä kulkija. Kerran hän tuli käymään Lehtikuvan studiolle ja ihmetteli, kun käytän vain neljää lamppua. Hän ei koskaan käyttänyt vähempää kuin yhdeksää lamppua. Kysyin, kuinka monta aurinkoa käytät ulkokuvissa."

Vielä 1970–1980-lukujen lehtikuvaajilla oli toisinaan mukanaan valaisimia, kuumia lamppuja, joilla saattoi valaista haastateltavaa koko ajan, ilman että salaman välähdykset häiritsivät haastattelijaa tai kuvattavaa. Suosiota sai erityisesti ns. punapää. Kuumien valojen käyttö väheni, kun kameramallisto alkoi muuttua.

Vaate- ja muotikuvauksissa lehdet käyttivät alkuaikoina muiden ammattikuvaajien ottamia kuvia, mutta kuvamäärän lisääntyessä moni lehtitalo rakensi itselleen omat studiotilat. Yhtyneitten Kuvalehtien ensimmäisenä studiona 1947 toimi ruokailuhuoneen nurkka. Avussa ensimmäinen studio oli kellarissa ja sen huonekorkeus alle kaksi metriä. Lehtikuvan studiossa kuvattiin paljon asetelmia ja ruokakuvauksia muun muassa Me Naisiin ja Kodin Kuvalehteen.

Studiokuvauksen myötä syntyi lehtimaailmaan uusi ammatti, studiokuvaaja, joka kuvasi toimituspolitiikan mukaisia kuvia. Lehtitalojen studiokuvaamot toimivat samoilla markkinoilla kuin muutkin kuvaamot. Niissä otettiin kuvia omien lehtien lisäksi muille lehdille ja myös ulkopuolisille tilaajille. Näin henkilökunnan koko kapasiteetti oli käytössä, eikä tyhjäkäyntiä ollut.

Aluksi studioihin hankittiin niukasti välineitä. Valaistus tehtiin kuumilla lampuilla, joihin kehiteltiin valoa rajaamaan ja suuntaamaan erilaisia tötteröitä ja "ladonovia". Kuvakysynnän ollessa pääasiallisesti mustavalkoista kuumat valot riittivät hyvin. Ne jäivät vähemmälle käytölle värikuvien tullessa ensin aikakausilehtiin ja sitten päivälehtiin. Lehtien vaatimuksien kasvaessa ja värikuvien käytön lisääntyessä välineistöä oli täydennettävä. Studioihin hankittiin voimakkaat elektronisalamat, joista saatiin oikean väristä valoa päivänvalolle tehtyä värifilmiä varten. Tämä elektronisalaman käyttö muutti jonkin verran kuvaamista. Kun kuvaaja aikaisemmin oli nähnyt kohteessa valot ja varjot, hänen piti nyt osata asetella kohteet niin, että elektronisalaman 1/5000 s:n aikana tapahtuva väläys olisi yhtä tasainen kuin hehkulampullakin kuvatessa.

Studioiden rakentaminen kiihtyi 1970-luvun lopulla. Kun Avussa kalustoa ei aluksi ollut juuri lainkaan, myöhemmin käytettiin studiokuvauksissa Hasselblad-kalustoa. Kari Haavisto ja Arto Hallakorpi rakensivat tuolloin A-lehdissä omat studiot miljoonavälineineen. Lehtikuvan studio oli kuvanveistäjä Kalervo Kallion entisessä studiossa Helsingissä osoitteessa Bulevardi 19. Siellä käytettiin Hasselbladia ja palkkikamera Sinaria.

Teksti: Ossi Asikainen