29. Pentti Sammallahti - Filmikuvaus ja pimiötyöskentely
Vieraina: valokuvataiteilija Pentti Sammallahti sekä valokuvataiteen museon K1:sen tuottaja, näyttelyn kuraattori ja valokuvaaja Anna Reivilä.
Juontajana: Museon yleisötyön intendentti Erja Salo.
Erja Salo: Tämä on Suomen valokuvataiteen museon podcast. Mä olen intendentti Erja Salo, ja sitten täällä studiossa on meidän museon K1:sen tuottaja, Pentti Sammallahden näyttelyn kuraattori ja sitten sä olet vielä valokuvataiteilija. Eikö vaan Anna?
Anna Reivilä: Joo moi, mä olen Anna Reivilä ja mä olen tosiaan Suomen valokuvataiteen museolla tuottajana K1:llä, eli olen tapahtuma- ja näyttelytuottajana ja tosiaan toimin myös valokuvataiteilijana. Ja mulle tämä on vähän hassu tilanne sillein, että yleensä mä olen tuolla seinän toisella puolella, koska mä tuotan myös tätä podcastia. Hassu tunne olla täällä äänityskopissa.
P.S: Okei.
E.S: Ja sieltä tuleekin jo Pentti Sammallahti ääneen, eli sä olet tänään meidän vieras. Valokuvataiteilija Pentti Sammallahti, oletko sä grand old man?
Pentti Sammallahti: Olen mä aika old man.
E.S: Mutta ihanaa saada sut tänne. Ja mä olen aikoinaan ollut mukana 2010, kun sulla oli meidän Kaapelitehtaalla retrospektiivi ja nyt tänä syksynä -23 tehdään sellaista K1:een.
P.S: Tämä nyt ei ole kattava retrospektiivi, tämä on tähän teemaan sidottu, siis ne kaksi teemaa, siis tämä mikä nyt tulee K1:een.
E.S: Joo.
P.S: Mutta on se sitten sillä lailla retrospektiivi, että vuodesta -64 tähän asti.
E.S: Mulla on täällä teille kuva, meidän museon mielettömän laajasta kokoelmasta. Tuossa on sulle Anna.
A.R: Jes.
E.S: Sulle.
P.S: Kiitos.
E.S: Voiko sua muuten sanoa Penaksi?
P.S: Saa tietenkin.
E.S: Noni. Pentti on usein Pena. No mitä sä Anna näet tässä?
A.R: No mä näen tässä pinnakkaisen, elikkä tässä on varmaan koko filmirulla valotettu yhdellä valotuksella valokuvapaperille. Eli katsotaan mitä sinne filmille on taltioitunut. Ja jos on digikuvaajia kuulolla, niin tämä on tavallaan se hetki nyt pimiössä, kun diginä otettaessa laitettaisiin usb -piuha kiinni tietokoneeseen ja tietokone avaa, että mitä siellä kamerassa on, niin tämä on sama, mutta nyt vaan pimiössä.
E.S: Mä en ihan pysynyt mukana. Sieltä tuli paljon sanoja.
P.S: Niin, että tämä on filmikuvattu. Siis ihan valottamalla pinnakkaisarkki tehty.
A.R: Kyllä.
E.S: Filmille kuvattu pinnakkaisarkki, pimiö mainittu.
P.S: Siis tämä on sitten pinnakkaisarkista tehty jäljennös. Tämä ei ole valokuvapaperi.
E.S: joo. Ei todellakaan. Tämä on tämmöiselle lerpsulle kopiopaperille meidän museon kopiokoneella otettu digitiedostosta. Mitä sä näet Pena? Kerro lisää.
P.S: Heti ensimmäiseksi tietysti nämä samat asiat, että se on filmille ja se on pinnakkainen, mutta sitten, että tämä on Lontoossa mielenosoitus.
E.S: Mistä sä näit, että tämä olisi ihan Lontoosta?
P.S: Tuolla on poliisit, että mä uskoisin, että se on Lontoon poliisi.
E.S: Joo, eli sä menit vähän syvemmälle yhteen tuommoiseen pinnakkaisruutuun.
P.S: Joo.
E.S: Onko se tuolla..?
P.S: Mutta mä en osaa sanoa, että mitä tässä on. Olisiko tässä vielä, että ei ole mitään semmoisia Vietnaminsodan tunnuksiakaan, että.
A.R: Yhdessä bannerissa lukee workers on stroll.
P.S: Joo Workers..
A.R: Joku työväen.
P.S: Niin voi olla, että tämä liittyy Thatcherin niihin mielenosoituksiin myös.
E.S: Haluatteko kuulla mitä meidän kokoelmatietokantaan on tästä on pystytty tallentamaan. No tämä on tosiaan kuuden liuskan pinnakkaisarkki. Ja senhän te molemmat pimiössä työskennelleet tai työskentelevät huomasitte. Mellakka tilanne, no mielenosoitus, mellakkatilanne Lontoossa.
P.S: Joo’o.
E.S: Hyvin bongattu ne poliisit sieltä. Vuonna 1968.
P.S: Ahaa, se on niin vanha joo.
E.S: Joo, eli tämä on sitä samaa opiskelijamielenosoituksia, joka meillä sitten huipentui marraskuussa vanhan ylioppilastalon valtaukseen.
A.R: Aivan.
P.S: Joo.
E.S: Ja kuvaaja on Kristian Runeberg.
P.S: Okei.
E.S: Onko tuttu?
P.S: On. Kristian Runeberg oli tuttu.
E.S: Niin hän kuoli 2018, Freelancelehtikuvaaja. Kuvasi paljon Suomen Kuvalahteen, Hesariin.
P.S: Mutta aika tyypillistä niin kuin 60–70-luvun tyyliä kuvata, että hirveän laaja kulma ja se on aika tyypillistä.
E.S: Ainakin ollut kova halu mennä lähelle kohdetta.
P.S: Joo.
A.R: Mua kiehtoo aina näissä pinnakkaisissa se, että tämä on aika semmoista. Tämä on levittäytynyt populäärikulttuuriin tosi paljon. Että aika monessa niin kuin leffassa tai tv-sarjassa vieläkin, vaikka ollaankin ihan digiajassa, sitten näkee kun poliisi menee vaikka murhaajan kotiin, niin löytää tämän pinnakkaisarkin ja sieltä on merkitty joku tietty kohta ja päästään jäljille. Mun mielestä tätä vieläkin vilisee aika paljon just esimerkiksi elokuvissa ja tätä pinnakkaisia, että tämä on jotenkin jättänyt semmoisen jäljen populäärikulttuuriin.
E.S: Siinä on varmaan se idis, että tavallaan tässä on tallennettu jokin liike ja tässä on voimakkaammin ehkä se tarina kuin yhdessä kuvassa. Ja tietty semmoinen löytämisen ilo mitä tekin, nyt kun te luitte tätä kuvaa, niin harrastitte. No mutta hei pimiö mainittiin ja sehän onkin meidän aihe, filmikuvaus, pimiössä oleminen. Mistä sä tykkäät eniten Pena siinä pimiössä olemisesta?
P.S: Kai mä nautin siitä, kun mä menen sinne pieneen koppiin, joka on kylmä ja kostea ja siellä on tämmöiset hienot kemikaaliödörit ja itse työvaiheessa, kun on sellainen hämärä punainen valo ja virtaavan veden ääni, niin se on rauhoittavaa.
E.S: Missä sun pimiö sijaitsee?
P.S: Se on mun kodin kellarissa.
E.S: Onko se ainut pimiö missä sä olet koskaan eläessäsi..
P.S: Ei ole. Olen mä tehnyt vaikka kuinka monessa aikaisemmin ja joskus tehnyt muille valokuvaajille töitä niiden pimiöissä.
E.S: Mutta nyt sä juotuasi kahvin ja syötyäsi aamupalan siirryt kodin kellariin pimeään kosteaan punavaloiseen pimiöön.
P.S: Joo. Ja meillä oli aikaisemmin, kun oli hyvin vähän vettä, lapset muistaa lähinnä mut siitä, että mä olen ollut kieltämässä, että nyt ette mene suihkuun.
E.S: Kuvien tekeminen on niin kuin ensin.
P.S: Joo, ehdottomasti.
E.S: Minkälainen Anna sun suhde on pimiöön paitsi nyt työnpuolesta?
A.R: Mä olen osan mun taiteellisesta työskentelystä kuvannut filmille, ja mulle pimiö on aina kiehtonut sen takia, että tällein digiajan lapsena, niin semmoinen valokuvan taika on ehkä vähän kadonnut, tai se on mennyt tosi erilaiseksi. Että jos ihmiset on tutustunut valokuvan historiaan niin aika äkkiä tulee semmoinen laterna magica ja maagisuus siellä ihan historian alussa. Niin pimiötyöskentely ja filmikuvaaminen tuo sitä takaisin. Että mäkin kun olen kuvannut laakafilmille, mikä on semmoinen iso filmi. Yksi negatiivi mikä laitetaan semmoiseen kasettiin, mikä on kanssa aika iso ja sitten se kuvaustilanne on semmoinen, että mennään semmoisen, tämäkin on ehkä elokuvista tuttu, että mennään semmoisen ison hupun alle, kamera ihan pimeässä, katsotaan ja tarkennetaan sen hupun alla. Sitten suljetaan se suljin, että sinne ei pääse yhtään valoa, otetaan se kasetin suoja pois ja sitten painetaan nappia. Se hetki, että olet hirveästi laittanut energiaa ja keskittymistä, painat nappia ja sitten sä et tiedä yhtään mitä tapahtuu. Että tavallaan onnistuiko se kuva, saitko sä sen hetken mitä sä lähdit hakemaan, että sitten vasta kun sä olet kehittänyt sen filmin, paljastuu tämä mistä äsken puhuttiin pinnakkaisista, että mitä sinne on sitten loppujen lopuksi saatu. Ja semmoinen ehkä taikamaisuus mikä siihen tulee tai laterna magica, niin se on kiehtonut pimiötyöskentelyssä ja filmikuvaamisessa.
E.S: Mehän ollaan nyt meidän museon Kaapelitehtaan tiloihin myös tehty pimiö. On mahdollisuus käyttää ihan kaikenikäiset. Ajateltiin juuri, että se on semmoinen asia mitä ei pysty seinäteksteillä selittämään, vaan se pitää kokea, että semmoinen kokemuksellisuus. Pimiö elää ihan selvästi semmoista renessanssia, että jossain vaiheessa me tehtiin pimiömuistikeruu ja oltiin museona vähän huolissaan siitä, että pimiöt katoavat kokonaan suomesta. Ei ollut enää kiinnostusta semmoiseen tekemiseen. Tästä on jokunen vuosi, mutta nyt tilanne on ihan toinen, että oikeastaan kaikki tommoinen aidon tyyppinen autenttinen tekeminen kiinnostaa. Ollaan jonkun kokemuksen äärellä niin kuin sanoit aikaisemmin, punainen valo ja soliseva vesi pimiössä. Se ajankäyttö ehkä miten paljon siellä vietetään aikaa, ja just se magia. Onko siinä jotain nostalgiaa teidän mielestä myös? Kun usein sanotaan, että mustavalko -kuva, nostalgia, klassikko.
P.S: Mä tässä sitä suulla suuremmalla, että kaikki taide on kaipuuta. Voi sitä nimittää nostalgiaksikin, mutta se on niin kuin riemullista hommaa, se on ihmeellistä, että siinä ei väsy. Jos mä menen tietokoneen ääreen, niin mä olen heti, että ei helvetti, katsoo sitä ruutua, mutta siinä on kuitenkin valotetaan ja siinä on monimutkaisia maneereita ja siinä kokoaika liikutaan vähän ja se on niin kuin..
E.S: Sä tykkäät selvästi siitä ajankäytöstä mikä siihen liittyy.
P.S: Joo.
E.S: Verrattuna johonkin toisen tempoiseen työskentelyyn.
P.S: Joo.
E.S: Nykyäänhän tehdään paljon semmoista hybriditekemistäkin, että ollaan pimiössä, mutta sitten siirrytään digitaaliselle puolelle. Onko sulla Anna semmoisesta kokemusta?
A.R: On, ja itseasiassa mun kaikki teokset mitä mä olen filmille kuvannut, niin olen kuvannut nimenomaan, että kuvattu filmille, mutta sitten loppuprosessi on ollut digitaalinen, eli skannattu ja Photoshopin kautta sitten pigmenttivedostukseen, eli digitaaliseen tulostamiseen, eli en ole niitä teoksia mitkä olen kuvannut filmille sitten kuitenkaan ikinä pimiössä käyttänyt.
P.S: Mutta olet kuitenkin tehnyt joskus pimiössä kuvia?
A.R: Olen tehnyt kyllä. Että prosessi on tuttu, mutta sitten se on ehkä myös ollut tämä nykyvalokuvan, että olen halunnut tehdä isoa, niin sitten tavallaan se digiprosessi on siinä parempi, kun voidaan tehdä sitten filmistä 140-150 -leveetä vedosta.
P.S: Mulla on pimiö niin pieni, että mä en pysty isoja kuvia tekemäänkään. Mutta mä myös tykkään pienistä kuvista ja mun mielestä se on usein niin, että pieni on parempi. Siis sillä lailla, että monet yksinkertaiset kuvat, kun levitetään kauhean isoiksi, mä en ymmärrä ollenkaan.
E.S: Sä tykkäät tarkentaa vähän pienempään.
P.S: Niin, se on intiimikokemus myös, kun sä olet sen valokuvan kanssa.
E.S: Kuinka iso on sun isoin kuva?
P.S: Olen mä tehnyt aikanaan isoja, mutta nyt pä pystyn tekemään 30–40 on ihan maksimi.
E.S: Joo.
P.S: Mutta mulle taas, jos mä kerron tuosta prosessista niin mä en tee pinnakkaisia koskaan filmeistä, mutta mä katson, käytän valtavasti aikaa siihen, että tutkin niitä negatiiveja valopöydällä. Ja luupin avulla kaikkia pieniä yksityiskohtiakin. Paitsi, että se on se valintaprosessi, mistä ruudusta mä nyt aion tehdä ja miten mä sen rajaan. Sen mä päätän suurin piirtein siinä mutta lopullisesti sitten, kun se on suurennuskoneessa se negatiivi. Mutta se on myös mun mielestä erittäin hyvää opiskelua niin kuin sitä valokuvaamista ajatellen. Että siinä mä katson, että mikä mättää missä mä olen tehnyt virheitä. Olisiko ollut hyvä, jos mä olisin siirtynyt askeleen tuonne tai tänne tai suunnannut kameran vähän jälkeen tai olisiko kannattanut, tuo asento tuolla ihmisellä ei ole just hyvä, että olisi pitänyt ottaa se pikkusen myöhemmin tai pikkuisen aikaisemmin. Ja tällaisia niin kuin asioita tarkastelen aika tarkkaan. Itseasiassa negatiivin katseluun käytän valtavasti aikaa.
A.R: Joo toi on ehkä semmoinen mikä vähän puuttuu digikuvaamisen prosessista, että kun on se, että ei ole rajattuna, vaikka mullakin, jos on laakaa kuvannut, niin on ollut maksimissaan ihan joku kahdeksan kasettia ladattuna, eli on vaan kahdeksan mahdollisuutta ottaa kuva, niin se on tosi eri tilanne, kun sulla on digikamera missä on tuhat. Että sä voit ottaa tuhansia kuvia samasta tilanteesta, niin vähän enemmän mennään sillä, että määrä kuin laatu edellä tavallaan niin sitten toi on se mikä puuttuu.
P.S: Joo, se on erilaista se kuvaaminen sillä lailla että, silloin kun mä aloitin ja onhan se edelleen, se on aika kallista ja nuorelle se on ainakin, se on pakko ajatella, että otanko mä nyt, että käytänkö mä tämän ruudun nyt vai. Ja sitten harjoitella sitä, että milloin mä painan. Niin se on menettänyt sillä lailla merkityksensä, että luontokuvaajat nyt kun kuvaa, niin se on prrrrrrrrr ja siinä niin kuin kymmeniä kuvia heti ja sieltä sitten valitaan, että missä se asento on hyvä tai, missä joku silmävilkku näkyy tai.
E.S: Joo varmaan liittyy vähän aiheeseenkin, että jos kuvaa jotain toimintaa urheilua tai tämmöistä mielenosoitusta niin joku toisen tyyppinen kuvaaminen ja se kuvaajan ajankäyttö on erilaista. Mutta totta totisesti ajattelin, että esimerkiksi kännykkäkuvaamista, voihan siinäkin zoomata ja aika paljon zoomataankin nykyään ja katsotaan mikä ilme jollakin on tai näin päin pois. Mutta se ei ole sama kuin se sun luuppi siinä negatiivilla. Se ei ole samanlainen ele kuitenkaan vaan sitten otetaan 20–30 uutta kuvaa. Hei kuunnellaan tähän väliin meidän museon äänitearkistosta pieni pätkä. Eli äänessä on valokuvataiteilija Ben Kaila.
Äänitallenne
Ben Kaila: Tämä ensimmäinen kuva siis -69 tai -70, niin tässä on sen ajan tämmöistä voisiko sanoa tyylittelyä, eli tämä on edustettu jollekin aikakuvalle, paperille. Eli jyrkästi. Tämä kuvapinta on hyvin graafinen, lähes sävytön, olisiko tässä muutama sävy, jotain sitä luokkaa. Tämä on sillain aikaan sidottu, ajan tapaan tehdä, vedostaa. Mutta myös tietenkin tämmöistä tästä päätellen taitamattomuutta, että tässä ei näy minkäänlaista jälkikäsittelyä, että tämä on ihan suoraan vaan paukautettu. Ainoa mikä tässä ilmeisesti on ollut merkityksellistä, on ollut se, että tämä on suunnilleen oikealla valotusajalla tehty. Tämähän nyt ei ole ihan pikimusta eikä ihan vitivalkoinen myöskään, vaan siltä väliltä.
E.S: Eli Kailahan tässä analysoi aika neutraalisti omaa kuvaansa.
A.R: Ai tämä oli hänen oma kuvansa.
E.S: joo. Jonka hän 60-luvun lopulla oli ottanut ja haastattelu on tehty paljon myöhemmin ja puhui vedostuksesta ja jälkikäsittelystä.
P.S: No totta mitä hän puhuu, että silloin tehtiin valtavan jyrkkiä kuvia 60-luvulla.
E.S: Niin. Sä mainitsit saman tässä Kristian Runebergin kuvan kohdalla.
P.S: Joo, ja ettei esimerkiksi 50-luvulla, kun kuvat oli pehmeitä ja 60-luvulla se oli niin kuin että ekstrajyrkkä paperi ja rakeinen ja kaikki tällaiset tuli niin kuin.
E.S: Eli kuvan jyrkkyys tarkoittaa kontrasteja, niinkö?
P.S: Joo.
E.S: Ja sitten pehmeys tarkoittaa..
P.S: Sitä, että se on niin kuin pehmeäsävyinen, loiva.
E.S: Joo. Hei nyt on paperi mainittu pari kertaa, että valokuva on aika moninainen asia, eli se on aika oleellista ja tärkeää valokuvapaperi, jota käytetään. Minkälaisesta paperista sä tykkään Pena vai vaihteletko sä kuvien mukaan?
P.S: Mä tykkään niin, että siis himmeäpintaisista tai sitten puoli kiiltävistä, korkea kiiltävistä mä en tykkää yhtään. Ja sitten, että se on kuitupaperi eikä muovipaperi. Muovimuovipaperia mä en käytä lainkaan. Sitten mä en tykkää siitä, että valokuvan paperipohja on valkoinen, vaan se pitää olla joko luonnon värinen tai vähän kellertävä tai sellainen niin kuin luonnollisen paperin näköinen.
E.S: Mä ajattelen toisinpäin, eli kiiltävä muovipaperi olisi mahdollisimman kaukana.
P.S: Joo.
E.S: Sitten vielä valokuvaan kuuluu semmoinen asia, kun ollaan näyttelyn kanssa tekemisissä, että miten se kehystetään tai pohjustetaan. Mikä on sun ajatus siitä, että sitten kun se hopeagelatiinivedos on valmis sillä ihanalla himmeällä pehmeällä kuitupaperilla, niin miten sä sen esität?
P.S: Mä laitan sen itseasiassa tollaiseen niin kuin polyesterikuoreen ja sitten mä harvemmin enää, aikaisemminhan 60-luvulla oli, aina ne kuivaliimalla liimattiin kartongille ne kuvat, mutta nykyään suositellaan sitä, että siinä käytetään niin kuin pohjapahvia, johon se laitetaan kulmilla kiinni ja sitten paspartuuri siinä päällä. Helpottaa sitä, että voi laittaa hyvin erikokoisia kuvia samankokoisiin pahveihin.
E.S: Onko oikein puhua editioista mustavalkoisen hopeakelatiinivedoksen kohdalla. Minkälaisia sun editiot, sarjat?
P.S: Mulla on avoimia, mä en käytä sitä, mä pidän, että se on valokuvauksen yksi hieno piirre, että sä voit vedostaa sitä niin paljon kuin sä haluat. Harvoinhan sitä tulee valtavia määriä tehtyä.
E.S: Niin paljonko sä jaksat vedostaa?
P.S: Yleensä kun mä teen, mä teen semmoiset 5-10. Joskus vähemmän, riippuu kuinka vaikea se on ja..
E.S: Minkälainen on vaikea?
P.S: Sellainen, jos siinä on hirveän monimutkainen valotus ja sitten vaikeat kontrastit, että osa kuvasta on jyrkkää ja osa on loivaa, niin siinä joutuu vaihtaa suodatuksia suurennuskoneessa ja siinä on niin kuin, että siinä on paljon töitä ja menee paljon tällaista koevedosmateriaalia ennen kuin mä pääsen sitä..
E.S: Käsityötä ja tunteja.
P.S: Joo.
E.S: Joo. Mä luulen, että vai mitä Anna, sä olet eri sukupolven edustaja kuin minä ja Penakin. Miten hyvin me tai sä digiajan kuvaajana pystyt näkemään sen käsityön määrään niin kuin minuutteina tuommoisessa hopeakelatiini vedoksessa, miten paljon se vaatii tietämystä ja omaa kokemusta, että sen näkee. Tavallaan sen pimiössä vietetyn ajan ja taidon ja tiedonkin ehkä siinä kuvassa.
A.R: No kyllähän se vaatii sen, että on itse käynyt siellä pimiössä. Että kyllä se vaatii sen, koska kyllähän digikuvaakin tosi paljon käytetään varsinkin, jos mennään ihan niin kuin että siitä digikuvasta tehdään vedos, että siitä tehdään ihan printti. Niin kyllähän siihenkin käytetään ihan valtavasti työtunteja, mutta se on paljon nopeampaa. On paljon nopeampaa vaihtaa se työkalu siinä tietokoneen ruudulla ja samoin myös semmoisen koepalan ottaminen on paljon nopeampaa ja sitten voit tosi pienellä säädöllä säätää vaikka just jyrkkyyttä eli tummuutta siinä kuvassa. Kyllä se melkein kaipaa sen, että on käynyt siellä pimiössä tai tutustunut, kerran tehnyt siellä jotain, niin sitten tajuaa, että miten. Ja samoin kuin puhuttiin äsken tästä editiosta, niin digikuvan kun olet saanut, vaikka Photoshopilla tehtyä, sitten se on tavallaan siinä. Sä voit tehdä sen edition siitä samasta tiedostosta. Sun ei tarvitse tavallaan tehdä sitä samaa mitä Pentti tekee pimiössä, että sä aloitat sen rakentamisen aina uudestaan. Että jos Pentti tekee viisi editiota tietystä kuvasta, niin se on ihan valtavan iso työmäärä jokaiseen yksittäiseen kuvaan, kun sitten taas diginähän sä teet sen yhden tiedoston ja tulostat sen viisi kertaa. Niin se ei tapahdu tavallaan pimiössä, se on ehkä semmoinen mitä ei ymmärrä ennen kuin on itse käynyt.
P.S: Mutta tietysti siinä pyrkii, että siinä ei mikään työ näkyisi. Että se olisi aivan luonnon kuva, jossa ei ole tehty mitään. Mutta kyllä mä noin luulen, että jos mä teen vaikka kymmenen vedosta jotain kuvaa, niin kyllä mulla ainakin 100 kertainen työmäärä on siihen nähden, jos mä teen kymmenen digitaalivedosta.
E.S: Joo.
P.S: Et se on niin kuin aivan toinen. Jos mä teen vain yhden, niin sitten se ei ole niin valtava se ero, mutta, kun kuvaahan ei voi edes tehdä päivässä. Että ensiksi sä teet sen ja seuraavana päivänä sä toonaat ja sitten sä annat sen kuivua ja seuraavana päivänä sä prässäät sen suoraksi, sitten sä vielä prikkaat sen jälkeen kaikki roskat pois. Ja tällä ne on kaikki tietokoneella Photoshopissa niin paljon helpompaa.
A.R: Ja nopeampaa.
P.S: Ja nopeampaa. Mä en ihmettele yhtään, että nuoret kuvaa digikameralla, tai vanhat myös. Mutta että ammattivalokuvaajaksi sä et voi enää ryhtyä niin, että sä olet filmikuvaaja. Ei mitään toimeksiantoja enää tehdä edes niin.
E.S: Hei te olette molemmat tuonut, niin kuin tapana on jonkun kuvan, josta te haluatte yhdessä täällä jutella. Mitä sulla on Anna mukana? Kännykässä selvästi.
A.R: Joo mulla on nyt tällein digisukupolvena kännykässä tämä kuva. Ja tämä on tuota..
E.S: Näytätkö sä Penalle vaikka aluksi.
A.R: Tämä on mun ottama, nimenomaan sellainen 4x5 laakakuva, eli halusin tuoda tämän sillein, että tässä on nyt se erilaisuus, että tämä on vaikka alkuprosessi on ollut analoginen filmille, niin sitten jälkiprosessi on ollut digitaalinen, eli sitten se on skannattu ja digitaalisesti sitten tehty, just jos on täytynyt kontrastia muuttaa tai tämmöistä ja sitten on myös.
P.S: Mutta tulostatko sä sen itse?
A.R: No mä olen mukana tulostamisessa, elikkä tuota mä käytän ulkopuolista tekijää tai firmaa, mutta olen aina mukana siellä itse ja tehdään koepalat ja siellä sitten viimeisimmät muutokset mitä tehdään. Ja yleensä sitten kun tehdään isompaa printtiä, niin huomataan sellaisia mitä ei ole siinä tietokoneen ruudulla huomattu, sitten siellä saattaa olla vielä joku mikä pitää poistaa tai näin.
E.S: Onko sulla sitten joku luottotulostaja?
A.R: On kyllä.
E.S: Että siitä voi syntyä semmoinen tärkeä suhde.
A.R: On ja varsinkin ehkä semmoinen, että molemmat tietää sen, että mitä lähdetään hakemaan heti, että ei tarvitse sitä nähdä aina alusta, että minkä tyylistä halutaan. Mulla on aika samat kuin Pentillä, että mä tykkään, että paperin pitää olla nimenomaan kuitupaperi, vähäsen kellertävä ja sitten mä rakastan mattapaperia. Eli vaikka se on hyvin tavallaan vaarallinen paperi siinä mielessä, että melkein jo puhalluksesta se mustepigmentti saattaa lähteä siitä liukenemaan, eli se on tosi herkkä. Mutta tykkään siitä, miten se tavallaan näkyy siinä paperin pinnalla.
P.S: Ja naarmuuntuu.
A.R: Kyllä joo, se on pakko saada kehyksiin saman tien.
P.S: Ilman muuta, mattapaperi, jos sulla on tuommoinen kiiltävä muovipaperi, niin sehän näyttääkin siltä, että se kuva on vaan siinä pinnassa. Siinä ohuen ohuena siinä pinnassa, mutta jo se matta, kun se on himmeä, se näyttää, että se on syvemmällä paperissa, että se on paperissa se kuva. Sellainen vaikutelma siitä tulee.
A.R: Kyllä. Ja nimenomaan se mustan syvyys mikä siitä saa, niin sitä ei kiiltävään mun mielestä oikein saa.
E.S: Joo tulee mieleen jotkut monokromaattiset maalaukset, jossa tavoitellaan sitä samaa syvyys sukellusta sinne kuvaan.
A.R: Joo on.
E.S: Minkä kokoinen toi on oikeasti toi kuva, minkä sä kännykällä näytit.
A.R: Se on 140x150, eli se on aika iso. Iso työ, siinä on kanssa just se, että se on melkein pakko diginä vedostaa.
P.S: Ehdottomasti.
A.R: Koska puhutaan jo niin isosta.
P.S: Joo.
A.R: Mutta toi oli just sellainen, että mulla oli kahdeksan filmikasettia ladattuna reppuun, kun lähdin viikoksi saaristoon ja sitten se oli, että mulla oli vaan ne mitkä mä pystyn tavallaan. Mulla oli ne kahdeksan hetkeä, kun mä voin tallentaa. Ja se oli kyllä tosi jännittävää, koska mä tiesin, että mä en ihan heti tule sinne saareen palaamaan, että nyt jos mikään ei onnistunut, niin sitten mitään ei tullut mukaan. Se on tavallaan just se valokuvan taika.
P.S: Mutta se onkin, sitten kun on kehittänyt ne. Tietysti suurin osa on aina, että voi itku. Pettymyksiä. Mutta sitten kun onnistuu, niin voi taivas mikä autuus.
A.R: On. Ja se filmirae, se on jotain mitä digikuvaan ei saa. Että se on tosi kaunista.
P.S: Saa siihenkin lisättyä sen.
A.R: No saa, saa joo.
E.S: Ihanaa intohimoa. Teillä on pashoin.
P.S: Mutta toi silloin kun mä aloitin ja silloin kun mä vielä opetin, se oli ihan selvää, että valokuvaaja tekee itse kuvansa. Että kaikki vedokset se, samalla kun se opettelee sen ammatin, se opettelee myös miten ne kuvat tehdään. Että siihen aikaan niin kuin kaikki. No silloin ei puhuttu tällaisista valokuvataiteilijoista, puhuttiin kyllä valokuvataiteesta, mutta valokuvaajat tekee valokuvataidetta, mutta ei ollut, että valokuvataiteilija nimitys tuli oikeastaan vasta nykytaiteen myötä.
E.S: Millä vuosikymmenellä sä opetit?
P.S: Mä opetin 70-luvulla ja 80-luvulla.
E.S: Joo, entisessä Taideteollisessa korkeakoulussa nykyisessä Aalto yliopistossa, joo.
P.S: joo. Mutta nykyään on hyvin yleistä, että tietysti jos koko on tollainen, niin eihän kenelläkään ole sellaisia laitteita. Mutta että, ja olihan aikaisemmin niin, että kaupallisessa valokuvaajat, siis niillä oli erikseen laboratoriohenkilökuntaa. Mutta ne ketkä teki niin sanottua valokuvataidetta niin siinä oli ihan oleellinen osa siinä, että se tekee sen itse.
E.S: Joo. Se käsityöläisyys oli siinä valokuvassa niin kuin.
P.S: Niin, se on muuttunut paljon, vaikka tavallaanhan toi Photoshop, sehän on tavallaan kuin labbis. Että siinä on vaan loputtomasti mahdollisuuksia.
E.S: Niin samoja asioita sielläkin haetaan, kontrasteja tai rajauksia.
A.R: Kyllä.
P.S: Joo. Ja siellä on niin kuin paljon eksaktimmin pystyy kaiken tekemään.
A.R: Ja nyt varsinkin, kun tekoäly on tullut enemmän ja enemmän niin sähän voit vaan tavallaan sanoa sille, että teepä tämä niin se kyllä tekee.
P.S: Hui kauheata.
E.S: Niin, että voit sanoa, että tee Pentti Sammallahti kuva.
A.R: Ei, ei vaan tarkoitin sitä, että jos pitää vaikka erotella jotain mikä olis hirveä käsityö lähteä sieltä yksin naputtelemaan, niin sehän olisi aika älykäs, että sehän sitten erottelee sulle, kun vähän näytät, että mitä pitää erotella.
P.S: Huhhuh.
A.R: Mutta tuossa oli hauska, kun alussa katsottiin tuota pinnakkaista, niin tuohan on tavallaan Adobe Bridge, jos on kuvaajia kuulolla..
P.S: Niin. Joo joo.
A.R: Adobe Bridge eli ohjelma mikä näyttää kaikki sun digiruudut yhdellä sivulla tavallaan.
P.S: Joo.
E.S: No mitä sä olet Pena tuonut?
P.S: Itseasiassa toin.
E.S: Sä olet tuonut ihan vedoksia.
P.S: Joo.
E.S: Kaivelet niitä tuommoisesta paperilaatikosta.
P.S: No mä toin Japanista tällaisen kuvan. Mä otin tämän sitä varten, koska tämä on pimiöteknisesti niin äärimmäisen vaikea.
E.S: Joo mä näen. Siinä on niin kuin erilaisia valotilanteita.
P.S: Tässä on niin kuin. Maa on itseasiassa negatiivissa niin, että just ja just näkee, että siellä on jotain. Mutta taivas on sitten taas helposti sellainen, että jos mä sen maan mukaan teen, erittäin jyrkkänä, että mä saan tämän näkyviin, niin tämä taivas on ihan valkoinen.
E.S: Ja sitten sieltä pitää saada noi linnutkin vielä näkyviin.
P.S: No linnut on, joo.
E.S: Minkälainen toi kuvaustilanne muuten oli? Tajusitko, että nyt mä otan vaikeata kuvaa?
P.S: Tajusin tietenkin, mutta mä myös tajusin, että mulla on myös mahdollisuus tehdä. Niin tiedän, miten se tehdään.
E.S: Niin. Eli haasteita kyllä.
P.S: Siis koko ajan mä huomaan katsovani sitä, että miten toi tehdään.
E.S: Niin, että samalla hetkellä se prosessi käynnistyy?
P.S: Joo. Ihan kun katson mitä vain, jos mä katson täällä tota, niin se on jotenkin niin päässä ja mukana koko ajan toi valokuvaus ja sävyt. Mä en oikein osaa katsoa sillain, mä katson usein niin kuin elokuviakin, niin mä olen aivan pihalla, kun mä katson ihan vääriä asioita. Tai katson vaan jotain rajauksia tai jotain sävyä tai jotain tällaisia asioita, että.
E.S: Mun suosikki sulta on se Staden / Kaupunki -sarja, koska siinä on Helsinkiä kuvattu ja nyt mä ymmärrän, että no Helsingissä on tosi usein, nyt varsinkin alkaa olla kohta näitä kosteita merisumuisia aamuja, ja se sarja on musta täynnä sellaisia kuvia.
P.S: Niin siinä on paljon usvaa ja loskaa.
E.S: Eli ne on vaikeita kuvia kaikki.
P.S: Ei.
E.S: Eikö?
P.S: Siis helpointa mitä on, niin on kuvata jossain usvassa.
E.S: Ai, mä luulin, että se on nyt se.
P.S: Sitten se antaa vielä mahdollisuuden siihen, että sä voit tehdä kuvasta, vaikka minkä sävyisen, niin se on aina jotenkin aito. Mutta jos sä kuvaat jossain auringonpaisteessa, niin se on postikortti ihan niin kuin melkein niin kuin vängällä, se maisema muuttuu sellaiseksi.
E.S: Onko sulla sellaisia auringonpaiste kuvia?
P.S: On mulla. Mutta yrittänyt välttää sellaista postikorttia tai matkailumainosta.
E.S: Oletko sä myös vähän niin kuin romantikko?
P.S: No en mä tiedä. Voi olla, että olen. Varmaan siinä mielessä mä olen, niin kuin työssäni kyllä mä nautin kaikista eniten siitä, kun mä voin kuvata jotain missä on onnellisuutta ja missä on niin kuin ja vaikeampaa kuvata sellaista synkkää. Jotain sotaa mä en missään nimessä haluaisi kuvata. Tai mitään tuollaisia pahempia riitoja. Mutta kuitenkin tietysti mä haluan, että se mitä niissä kuvissa näkyy, olisi niin kuin, että niihin sisältyisi koko tämä maailma.
E.S: Niin.
P.S: Jokainen valokuvaaja varmaan haluaa niin.
E.S: No nyt tätä tehtäessä, niin teillä molemmilla Anna sulla ja Penalla, niin teillä on mielessä se tuleva näyttely Me kaksi -joka jo nimensä puolesta musta kiteyttää tuon mitä sä sanoit. Oliko sulla vielä toinenkin kuva meille?
P.S: On, mutta täällä on montakin kuvaa.
E.S: Ota vielä ainakin yksi, katellaan mitä sieltä valokuvapaperilaatikosta löytyy.
P.S: Tässä on esimerkiksi teemaan se. Tämä on siis se, mikä oli tähän Me kaksi -teemaan.
E.S: Joo. Mitä sä Anna näet tässä teemakuvassa?
A.R: No tässä tulee mun mielestä heti toi mistä Erja äsken puhui, sumuinen Helsinki. Ja sitä se on mulle tosi vahvasti. No mä tietenkin tiedän nyt kuvan taustat jo paremmin, kun ollaan Pentin kanssa juteltu ja näin, ja tulee olemaan myös varmaan katukuvassa, sitten kun näyttely aukeaa, yleisöllekin näkyvissä markkinointi mielessä, mutta kyllä toi on mulle nimenomaan tuossa kiteytyy se Me kaksi eli kahden olennon tässä tapauksessa kahden ihmisen tämmöinen ohikiitävä hetki, minkä Pentti on vanginnut, mutta kyllä noi puut ja katukivetys ja toi sumu niin mulle kertoo Helsingistä. Ja kuvahan on tosi ajaton, että tiedän kyllä itse milloin se on kuvattu, mutta se vois olla eilen.
P.S: 40 vuotta sitten jo tosiaan, mutta kaikesta on kulunut 40 vuotta.
E.S: Mulle kaikesta on kulunut 20 vuotta. Tämä on ikäsidonnaista.
P.S: Joo niin on.
E.S: Minkälainen tämä kuvaustilanne, tässä on kuitenkin ihmisiä.
P.S: Se oli sellainen, että toi on Tähtitorninmäellä ja mä huomasin, että siellä on tällainen halaileva pariskunta, onnelliset ihmiset, niin mä lähdin sitten kulkemaan heitä kohti, mutta eivät he kiinnittäneet mitään huomiota, oli keskittyneet toisiinsa. Sitten mä vaan kävelin siihen niin kuin tämän pojan tai nuoren miehen taakse ja klik ja jatkoin matkaa. Siis sellainen ei ole mun mielestä siis nykyään ihmisten kuvaaminen on, mä luulen vaikeampaa kuin ennen. Kun pitäisi pyytää lupaa ja tämmöistä. Ja lapsia ei saa kuvata monissa maissa ilman vanhempien lupaa. Niin mitä mä teen. Jos mä pyydän lupaa, niin se tilanne on jo ohi ja sitten mä en halua ollenkaan, että tulee sellaisia pönöttäviä kuvia, jossa ei ole totuuden kanssa mitään tekemistä vaan sitten tilanne on tehty. Mieluiten mä haluan, että se tilanne olisi aito tai ainakin, että siitä välittyisi. Kyllähän mäkin joskus ohjaan, mutta mä haluan, että se näyttää siltä tosiaan, että se on aito.
A.R: Musta tuntuu, että nykyään kun kaikilla on jo hyvä kamera kännykässä, meistä on tullut aika tietoisia siitä miltä me näytetään kuvassa.
P.S: Joo.
A.R: Niin ehkä se on kanssa se mikä ihmisissä on nykyään, että halutaan, että mulla on aina se ilme, näytä se. Tai että tulee semmoinen kauhean tietoinen minkä näköinen mä olen siellä kuvassa, eikä niinkään se, että…
P.S: Sitten vielä se, että niin kuin se on ihan totta toi. Ja sitten tämä some on varmaan just, siis tämä somevaikutus mutta myös se, että monessa paikassa, kun mä olen matkustanut, niin mä olen ollut hämmästynyt siitä, että miten helppo on lähestyä ihmisiä, ja jos kuvaa, niin he kokevat sen niin kuin sellaisena kunnioituksena, että minä olen niin arvokas, että minusta otetaan valokuva. Ja sellainenhan on kokonaan kadonnut nykyaikana. Että kaikki kuvaa.
E.S: Joo ja se tie julkaisuun on nykyään niin helppo juuri sosiaalisessa mediassa, siinä on varmasti yksi.
P.S: Nimenomaan, joo joo.
E.S: Ei ole, että se kuva pelkästään otettiin vaan mihinkähän tämä päätyy ja missä kontekstissa.
P.S: Joo.
A.R: Kyllä.
P.S: Siinä mä yritän aina olla varovainen, että mikään semmoinen missä ihminen olisi nolossa tilanteessa tai naurettava, sellaisia kuvia mä en koskaan tee.
E.S: Ihana ajatus jos nyt tänä syksynä -23 tämä pariskunta tai jompikumpi heistä vierailisi sun näyttelyssä ja tunnistaisi tämän..
A.R: Se olisi kyllä ihana.
E.S: Kuvan, joka on otettu nyt sitten 80-luvulla.
P.S: Joo. Just 40 vuotta sitten. Olisi kaverin kanssa, voisi olla että se olisi kalju ja sitten se olisi niin kuin...
E.S: Me voitaisi miettiä jotain palkintoa sille.
A.R: Oliko näin, että he oli turisteja?
P.S: Joo, mulla on sellainen käsitys, että ne oli turisteja, mutta en mä varma ole. En mä mitään niiden kanssa jutellut. Mutta mulla oli tuolla Virossa näyttely, jotka oli ollut just 40 vuotta aikaisemmin kuvattu, kun mä kuvasin virolaisia se Andante -sarja, niin siellä oli moni, joka tunnisti ne kuvat, että mä olen tuossa. Ne kertoi sieltä museosta.
E.S: Ihanaa.
P.S: Joo.
E.S: Hei kiitos teille Pentti Sammallahti ja Anna Reivilä museolta.
P.S: Kiitos.
A.R: Kiitos.
E.S: Ja mä olin intendentti Erja Salo. Ja sinähän kuuntelit Suomen valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcastia. Tämän jakson ja muut melkein 30 jaksoa voit kuunnella Spotifysta tai sitten Applen podcasteita. Ja nämä kuvat, joista me juteltiin on siellä meidän museon omilla sivuilla www.valokuvataiteenmuseo.fi ja siellä on myös muita linkkejä ja kuvia jakson aiheisiin eli pimiötyöskentelyyn. Kuulemisiin ja moikat.
