Kokoelmien avaimet –opintopiirin lokakuinen asiantuntijavieras, valokuvaaja ja tutkija Leena Saraste on seuraillut Suomen valokuvataiteen museon vaiheita avajaisnäyttelystä lähtien. Varsinainen kokoelmiin tutustuminen alkoi 1980-luvulla Jukka Kukkosen kanssa yhteisiä artikkeleja työstäessä. Kameraseurojen liiton kokoelma oli ensimmäinen museon aineisto, johon Saraste paneutui. ”Muistan vieläkin ne suuret vihreät kansiot, joihin vedokset oli pakattu.”
Sarasteen näkökulma museoon on suomalaisen valokuvauksen vaiheita laajasti kartoittaneen valokuvatutkijan. Hänen vuonna 2004 valmistunut väitöstutkimuksensa käsittelee 1950-luvun suomalaisissa kameraseuroissa tuotettuja valokuvia ja niiden yhteydessä ilmeneviä taidekäsityksiä. Tutkimustyön yhteydessä Saraste kartoitti 50-luvulla kameraseurojen näyttelyissä esillä olleet valokuvat ja kävi perusteellisesti läpi noin 9000 kuvaa.
Sarasteen mittavassa tutkimushankkeessa kuvien metsästäminen johti moninaisille lähteille. Samaan aikaan Valokuvataiteen museon kokoelmiin tutustumisen kanssa Saraste perehtyi Helsingin Kameraseuran hallussa olleisiin vedoksiin, eikä jälkikäteen ole aina helppo tarkistamatta muistaa, mitkä teokset kummankin tahon kokoelmista löytyvät. Tutkijalle keskeistä on kiinnostavan aineiston paikantaminen ja siihen tutustuminen: ei varsinaisesti se, kenen hallussa aineisto on, kunhan se on saavutettavissa.
Kameraseuran aineisto on monella tapaa kuvaava esimerkki Valokuvataiteen museon kokoelman osakokoelmiin liittyvistä moninaisista näkökulmista. Valokuva-alan järjestöjen perustama museo on kartuttanut kokoelmiaan tiiviissä yhteistyössä järjestöjen kanssa. Kokoelmalla on siis rajapintoja paitsi muihin museoihin, myös museomaailman ulkopuolelle: pitkään toimineilla järjestöillä saattaa olla merkittävä oma kokoelma, josta osa voi olla lahjoitettu museolle.
Museolle päätyneeseen Kameraseurojen Liiton kokoelmaan tutustuminen paljasti Leena Sarasteelle, että museolle oli aikanaan päädytty lahjoittamaan, tutkijan sanoin, ”aika keskinkertaista aineistoa”. Sarasteen tutkimusaineiston, 50-luvun näyttelyvedosten, osalta tähän on myös olemassa selvä syy. Materiaalipula johti 50-luvulla siihen, että ainoat kappaleet parhaista vedoksista olivat koko ajan kierrossa maailmalla kilpailuissa ja näyttelyissä, eivätkä joutaneet pysyvästi seuran kokoelmaan, eivätkä näin päätyneet museoonkaan. Museolla oleva aineisto, mutta myös se, mitä museolle ei lahjoitettu, kertoo siis valokuvakulttuurin ilmiöistä ja kentän toiminnasta.
Leena Saraste lähti väitöskirjassaan selvittämään, mikä oli suomalaisen valokuvauksen 50-luvun koko kuva. Museo tarjosi lähtökohtia asian selvittämiselle, mutta tutkijan tie johti niin kuvaajien piironginlaatikoihin kuin sänkyjen alle. Osana tutkimustaan Saraste muun muassa rekonstruoi kuusi 50-luvun tärkeimmistä kotimaisista valokuvanäyttelystä. Alkuperäisissä näyttelyissä oli ollut esillä noin 600 teosta: näistä noin puolet oli mahdollista paikantaa, mutta vain pieni osa niistä oli museon kokoelmissa. Osa oli julkaistu näyttelyluetteloissa tai lehdissä. Jotkin näyttelyt olivat museolla paremmin edustettuina kuin toiset. Vuonna 2001 Saraste kuratoi Valokuvataiteen museoon kameraseuralaista kuvakäsitystä esitelleen ”Sumusta sommitteluun” –näyttelyn. Näyttelyn myötä moni kuvaaja heräsi ottamaan yhteyttä ja osa myös lahjoittamaan teoksiaan museon. Sarasteen tutkimushanke johti siis myös kokoelmien karttumiseen.
Tärkein seuraus museon ja tutkijan yhteistyöstä lienee kuitenkin molemminpuolinen tiedon karttuminen. Museoon tallennetut tutkimusaineistot ovat museon ja tutkijoiden käytettävissä ja osa myös yleisön saatavilla museon verkkosivuilla.
Opintopiirin asiantuntijavierailta on aina kalasteltu heidän omaa näkemystään kokoelmien avainkuvista tai –osakokoelmista. Opintopiirin edetessä on alkanut vaikuttaa siltä, että mitä lähempää asiantuntijamme kokoelmaa tarkastelee, sitä vaikeammalta tiettyjen kokoelman osien arvottaminen yli muiden on tuntunut. On selvää, että museossa pitkään työskennelleelle on luonnollista nähdä koko kokoelmasta huolehtiminen tasaisen arvokkaana. Toisaalta ymmärrys siitä, miten suuri osa kokoelmasta tunnetaan vielä vaillinaisesti, saa avainten määrittelyn tuntumaan ennenaikaiselta. Pieni etäisyys sen sijaan tuo vapautta ja varmuutta ottaa kantaa. Museota läheltä, mutta kuitenkin vapaan tutkijan näkökulmasta tarkastelevan Leena Saraste esitti opintopiirille ujostelematta näkemyksensä siitä, mitä teoksia museon kokoelmiin tulisi 30-, 40- ja 50-lukujen suomalaisesta valokuvaksesta ainakin kuulua. Muun muassa Per-Olov Janssonin, Otso Pietisen, P.K. Jaskarin, Matti A. Pitkäsen, Doris Allénin, Matti Halmeenpään, Bert Carpelanin ja Stig Söderblomin klassikoiksi nousseet teokset nousivat Leena Sarasteen avainlistalle. Sumusta sommitteluun –verkkonäyttelystä voi tutustua Sarasteen valinnoista muun muassa P.K. Jaskarin Lakonjohtajaan vuodelta 1952, Doris Allénin Hm - ne tytöt –teokseen vuodelta 1960 (joka museolla on vain repronegatiivista tehtynä, paljastui lähemmässä tarkastelussa. Originaali on Kameraseuralla) tai Arvi Hansteen (äskettäinkin taas Sanna Sarvan kuvatoimaan näyttelyyn Kuolemasta kuvin päätyneeseen) teokseen Raikas tuuli vuodelta 1949.
Sarasteen valintoja voisi kutsua oman aikansa suomalaisen valokuvaksen huippujen huipuiksi. Hänen listallaan ovat tunnustettujen kuvaajien jo aikalaisten arvostamista kuvista parhaiten aikaa kestäneet kultahiput. Näiden teosten puolella aika on todellakin ollut: ne eivät ole menettäneet kiinnostavuuttaan eivätkä tenhoaan, vaikka maailma ja valokuva niiden ympärillä on muuttunut.
Teksti: Anni Wallenius
