”Tulukaa pois kotia, sipu tännee, sipu sipu sip. Tulukaa pois tänne sipu sipu sipu…"
Kuuntelin tässä eräänä päivänä netistä karjan kutsuhuutoja. Miten kiehtovaa: lehmä rientää läpi lepikoiden, kun kilometrien päässä tuttu ääni kutsuu. Mieleen tulivat I. K. Inhan (1865–1930) lehmäkuvat 1800-luvun lopusta. Museomme kokoelmissa olevaan Inhan Suomen maatalous -sarjaan kuuluu nimittäin satakunta yksilöllistä muotokuvaa lehmistä, ja lisäksi vielä puolensataa sonnikuvaa.
Lehmien ja sonnien vierellä kuvassa seisovat heidän hoitajansa tai omistajansa. Maataloussarja kuvattiin Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyyn. Näiden kuvien lehmäyksilöt edustivat aikanaan suomalaisen maatalouden kehitystä ja korkeaa laatua.
Inhan kuvatessa lehmiä ja sonneja suomalaisessa karjataloudessa elettiin käänteentekeviä aikoja. Liha- ja maitotuotteiden kulutuksen kasvu ja vilkas voin vienti Venäjälle takasivat sen, että eläimiä alettiin pitää yhä enemmän myytävien tuotteiden vuoksi, ei enää vain talon omien tarpeiden täyttämiseksi. Tuottavuuteen alettiin kiinnittää entistä enemmän huomiota. Jalostuksen tarpeisiin tuotiin valtion tuella eläimiä maailmalta. Tuontilehmien suosikki oli Skotlannissa risteytetty ruskeankirjava Ayshire. Rodun edustajilla onkin hyvin vahva edustus myös Inhan kuvissa.
I. K. Inha, sarjasta Suomen maatalous, 1899. Hopeagelatiinivedos. Suomen valokuvataiteen museo.
Vuosisataisen jalostuksen tuloksena lehmistä on tullut huippuunsa viritettyjä maitokoneita, joista tehokkaimmat tuottavat vuodessa jopa 17 000 litraa maitoa. Inhan kuvien lehmillä on vielä aika pienet utareet. Yksikään ei näytä tarvitsevan tissiliivejä, joihin puettuna olen nähnyt nyky-Mansikkeja ja Helunoita. Silloin harvoin, kun niitä nykyisin näkee.
Lapsuudessani 1980-luvulla meidänkin pienellä kylällämme Torniojokivarressa oli vielä puolenkymmentä navettaa ja lehmät laidunsivat kesäisin ulkona. Nyt navettoja on enää yksi. Minunkin mummollani oli lehmiä, kunnes astma ja ikä alkoivat vaivata. Hän oli vanhan kansan ihmisiä. Hoiti meidät lapsenlapsetkin lehmänhoidon sivussa.
I. K. Inha, sarjasta Suomen maatalous, 1899. Hopeagelatiinivedos. Suomen valokuvataiteen museo.
Automatisoiduissa navetoissa, joissa lehmät kävelevät itse lypsyrobotin käsittelyyn ja ruoka-automaatille, ei paljon karjan kutsujia tarvita. Millaiseksi ihmisen ja eläimen suhde on muuttunut, kun kotieläimistä on tullut tuotantoeläimiä?
Maalainen minussa tuntee tarvetta tarrautua katoavan kansanperinteen rippeisiin. Karjankutsunnan SM-kisat järjestetään Lapinlahdella. Jospa alkaisin treenata niihin? Eihän sitä tietenkään Helsingin kantakaupungissa voi lehmää pitää, mutta voisinhan vaikka kutsua lasta leikkipuistossa karjakkoperinteitä vaalien: ”Tulukaa pois kotia, sipu tännee, sipu sipu sip. Tulukaa pois tänne sipu sipu sipu…” Saattaisi mennä Burberry-äideillä take-away-latet väärään kurkkuun!
Maria Faarinen, kokoelma-amanuenssi, 2013
Lähteet: www.helsinki.fi/kansatiede, www.ruokatieto.fi
