Matti Saanio diakuvajaana

Tekstin kuvat: Matti Saanio, sarjasta "Amarylliksen neljätoista päivää", 1975. Digitoitu alkuperäisestä diapositiivista. Suomen valokuvataiteen museo.

Valokuvaaja Matti Saanio tunnetaan arktisen alueen elämän ja luonnon kuvaajana. Ulkoasultaan hänen teoksensa ovat tyypillisesti hyvin pelkistettyjä.

Leena Laakso (1999, 217) toteaa: ”useimpia Saanion kuvia hallitsee yksityiskohdat häivyttävä mustavalkoinen kontrastisuus ja siitä syntyvä dramaattinen ekspressiivisyys.” Luonnehdinta sopii erityisen hyvin valokuvaajan varhaiseen tuotantoon, jolloin Saanio itse sanoi jopa ”vihaavansa originaalikuvaa”. Myöhemmin taiteilija lievensi hieman mielipiteitään ja hyväksyi myös sävykkäämpien kuvien vedostamisen, mutta ei kuitenkaan luopunut mustavalkokuvista.

Saanio oli kuitenkin koko ”mustavalkoisen” uransa ajan myös aktiivinen värikuvaaja, vaikka näitä kuvia ei useinkaan nähty julkisuudessa. Hän kuvasi värikuvansa pääasiassa diafilmille, joita on Valokuvataiteen museon kokoelmissa kaikkiaan satoja rullia.

1930-luvulla keksitty diafilmi alkoi yleistyä Suomessa toisen maailmansodan jälkeen. Ensimmäiset Saanion ottamat diat ovatkin peräisin 1950-luvulta Inarista ja Rovaniemeltä. Mahdollisesti joukossa on muutamia vielä vanhempia opiskeluajoilta periytyviä kuvia. Diafilmin kehittäminen vaati pitkään monimutkaisen prosessin ja diakuorien merkintöjen perusteella nämä ensimmäiset Kodak Ektachrome -kuvat on kehitetty Tukholmassa Svenskt Färgfoton laboratoriossa. Hinta oli postikuluineen 625 tuolloista markkaa.

 

 

Diafilmin erityinen etu oli sen kirkkaassa ja korkealaatuisessa kuvanlaadussa. 1960-luvun lopulla Saanio kuvasi paljon arkkitehtuuri- ja taideteollisuuskuvia ammattilaisten suosimalle 6x6 koon diafilmille. Tärkeä kuvauskohde olivat tietysti Elsa Montell-Saanion värikylläiset raanut ja Raanupirtin mainoskuvat. 1970- ja 1980-luvulla Saanio käytti pääasiassa tavallista kinokoon diafilmiä, mutta hän kokeili myös mielenkiintoista puolikinoa, joka kaksinkertaisti filmirullaan mahtuvien kuvien määrän, mutta jonka tulokset olivat jo epäkäytännöllisen pienikokoisia. Filmien kehittäjänä toimi tänä aikana pääasiassa paikallinen Roifoto-liike Rovaniemellä.

Etenkin 1970-luvulla Saanio vaikuttaa liikkuneen lähes kaiken aikaa kahden kameran kanssa (tämän todistavat myös aineiston muutamat kuvat, joissa kuvaaja itse esiintyy). Tänä vuosikymmenenä syntyi kuva-aineisto mm. paikalliskuvauksiin Oulu (1972) ja Nurmijärvi (1981) sekä valokuvateoksiin Missä Golf-virta jäätyy (1972), Lähdön jäljet (1980) sekä Neljä pohjoista yhteisöä (1984; yhdessä Mikko Savolaisen kanssa). Kaikki teokset ovat pääasiassa mustavalkoisia, mutta diakuvien muodossa niistä on olemassa myös laaja värillinen rinnakkaisaineisto.

 

 

Varsinkin Kemijoen patoamista ja jokivarren kulttuurin murrosta koskeva kuvaprojekti (Lähdön jäljet) synnytti laajan dia-aineiston, jolla on arvoa jo yksistään historiallisena dokumentaationa. Saanio kuvasi patoamisen aiheuttaman vedennousun tieltä purettavia maalaistaloja ja jokimaisemia, jotka sittemmin ovat peruuttamattomasti kadonneet.
Värillinen diakuva-aineisto tarjoaa mielenkiintoisen mahdollisuuden kurkistaa, millaiselta maailma monien Saanion kuuluisimpien teosten takana näytti ”värillisessä todellisuudessa”, ennen taiteilijan pimiössä suorittamaa muokkausprosessia ja teoskuvien valintaa. Diakuvat näyttävät taiteelliselta kannalta laadultaan varsin vaatimattomilta. Juuri tämä ominaisuus tarjoaa kuitenkin katsojalle mielenkiintoisen vertailukohdan, joka konkretisoi taiteilijan työprosessia ja korostaa teosten asemaa taideteoksina. Koruttomat ja arkiset diakuvat tarjoavat pienen väläyksen siitä maailmasta ja hetkestä, josta taideteoksiksi muodostuneiden kuvien tie kerran alkoi.

 

Diakuva ilmaisukeinona

Muistiinpano-ominaisuuden lisäksi diakuvalla oli Matti Saaniolle merkitystä myös itsenäisenä ilmaisukeinona. Diaprojektorit mahdollistivat uudenlaisen tavan esittää valokuvia ja kierrättää kuvaesityksiä. Suuria pakkauslaatikoita ja kuljetusjärjestelyitä ei tarvittu, kun esimerkiksi arktista luontoa kuvaavat Oodi-sarjat kiersivät Erik Kruskopfin toimesta ympäri Pohjoismaita. Kodak Carousel -kiekoille koottujen esitysten mukana seurasi Saanion kirjallinen selostus. Taideteollisessa korkeakoulussa Saanio hyödynsi diaa opetustyössään. Hän myös reprokuvasi mustavalkoisia näyttelytöitään diaesityksiksi.

 

 

Diaprojektorilla tapahtuvat esitykset tarjosivat Saaniolle myös mahdollisuuden kokeilla elokuvallista ilmaisua, joka oli kiinnostanut häntä jo lapsesta saakka. Useissa valokuvakirjoissaan Saanio hyödynsi kuvien sommittelussa elokuvamontaasin tekniikkaa ja elokuvallista rytmiä. 1960-luvulla hän toteutti myös kaksi mykkäelokuvaa Jäämerentien kahdet kasvot (1963) sekä Mika ja lampaat (1964). Diaesitysten rakentaminen vaati suhteellisen vähän resursseja verrattuna elokuvan tekoon, mutta parhaimmillaan tunnelma esityksissä oli kuin pienoiselokuvateatterissa. Hämärä valaistus ja suuret yksittäiset kuvat loivat tunnelmaa. Lisäksi sellaiset tavallisissa taidenäyttelyissä keskittymistä vaivaavat häiriötekijät kuin melu, ihmisten liikkuminen ja sekalainen valaistus oli mahdollista sulkea pois.

Saanio kokeili ainakin kerran myös multivisiota, jossa diaesitykseen yhdistettiin ääntä tai useiden projektoreiden yhtäaikaista kuvaa. Parhaimmillaan multivisiotaiteessa saavutettiin Suomessakin varsin korkeita saavutuksia, mutta Saanio luopui pian kokeilusta ja säilytti diaesityksensä varsin yksinkertaisina kuvasarjoina. Kuvaaja itse toimi tavallisesti esitysten selostajana.

 

 

Matti Saanio oli mustavalkoisen kuva taitaja, eikä hän koskaan täysin omaksunut värillisen diakuvan vaatimaa tekniikkaa. Diakuvaus oli oma ammattilajinsa, johon lisähaasteen toi värien huono säilyvyys. Erään taideteollisuuskuvia sisältävän laatikon päälle turhautunut valokuvaaja onkin kirjoittanut: ”Pilassa - värit hiipuu. Se värimetkuista Saanion Matti”. Saanion diatuotannosta taiteellisesti onnistuneimmaksi ja mielenkiintoisimmaksi osoittautuu yllättävä kukkakuvien sarja. Sekä aihepiiriltään, että toteutustavaltaan teos on Saanion tuotannolle aivan poikkeuksellinen. Sitä ei liene koskaan nähty julkisuudessa siitä huolimatta, että taiteilijalle itselleen kyseessä vaikuttaa olevan merkittävä teos, jonka työstämiseen kului ainakin viisi rullallista filmiä.

”Amarylliksen neljätoista päivää” kuvaa nimensä mukaisesti kukan syntymää ja kuolemaa eräänä talvisaikana Oikaraisessa. Taiteilijan signeeraamalla aloituskuvalla alkava diasarja on dramaattinen tarina, josta olisi helppo keksiä myös vertauskuvallisia ulottuvuuksia. Vaikka osa Saanion dioista on varustettu heikoilla kontekstitiedoilla, on kuvaaja itse liittänyt tämän esityksen yhteyteen selostuksen, joka valottaa hieman näiden kukkakuvien merkitystä. Carousel-kotelon päälle on tekstattu: ”Äidilläni oli Amaryllis. Otin kuvan -45, sitä ei edes arvosteltu Hesan kameraseurassa”. Tasan kolmekymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1975, elämänsä keskipäivässä ja jo arvostettuna kuvaajana, Saanio päätti selvittää tämän vaivaamaan jääneen vääryyden.

 

Eemeli Hakoköngäs, harjoittelija

Lähteet:
Laakso, Leena (1999). Matti Saanio, teosten aatteita ja taustoja. Teoksessa Jukka Kukkonen & Tuomo-Juhani Vuorenmaa (toim.), Varjosta, tutkielmia suomalaisen valokuvan historiasta. Suomen valokuvataiteen museo: Helsinki, s.216–221.
Krohn, Leena Elina (2008). Valokuvateokset näkyvän ja näkymättömän tulkkina – Elämää ja taidetta Matti Saanion teoksissa. Teoksessa Tuomo-Juhani Vuorenmaa (toim.). Matti Saanio, yhteinen elämä. Suomen valokuvataiteen museo & Musta taide: Helsinki.
Puhelinkeskustelu: Maria Colliander-Saanio, 4.12.2013.

 

 

Muualla verkossa

Osoite
Kämp Galleria
Mikonkatu 1, 00100 Helsinki
Katso kartalla Kämp Galleria
Aukioloajat
ma–pe 11–20, la–su 11–18
Liput
12/6/0 €
Museokortti
Alle 18-vuotiaille vapaa pääsy
Osoite
Kaapelitehdas
Kaapeliaukio 3, G-rappu, 00180 Helsinki
Katso kartalla Kaapelitehdas
Aukioloajat
ti–su 11–18, ke 11–20
Liput
12/6/0 €
Museokortti
Alle 18-vuotiaille vapaa pääsy