Sodan inhimilliset kasvot

Kuva: Caj Bremer, sarjasta Falls Road, 1969 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma

Valokuva ei ole neutraali tallenne todellisuudesta. Kuva on aina tulkinta, näkökulma tai tienviitta todellisuuden tarkastelemiseen.

Näkökulmasta riippuen asia joko monimutkaistuu tai muuttuu mielenkiintoisemmaksi, kun kyse on sodan kuvaamisesta. Kumman osapuolen puolella kuva on, vai onko pyrkimys dokumentaarisuuteen tai näennäiseen neutraaliuteen sodan tallentamisessa? Kuvatako väkivaltaa ja itse konfliktia vai tarttuako sodan ja väkivallan seurauksiin; kuolemaan, suruun ja hävitykseen? 

Caj Bremerin kuvasarja Falls Road (1969) näyttää meille tapahtumat taisteluiden jälkeen. Valokuvaaja ja akateemikko Bremer tunnetaan suomalaisen reportaasikuvauksen uudistajana ja hänen tunnetuimpia sarjojaan on muun muassa vuonna 1971 kuvattu Suomalainen arkipäivä. Falls Road -reportaasin aikaan Bremer työskenteli kuvaajana sittemmin lakkautetulla Viikkosanomilla. 

Falls Road -sarja on kuvattu Pohjois-Irlannin levottomuuksien keskellä, maan pääkaupungissa Belfastissa. Levottomuudet ajoittuvat vuosille 1968–1994, jolloin brittimieliset protestantit sekä Pohjois-Irlannin liittymistä osaksi Irlantia kannattaneet katolilaiset taistelivat toisiaan vastaan. Vuosina 1969–1974 tilanne oli väkivaltaisimmillaan ja Bremer lähetettiin Belfastiin Viikkosanomien juttukeikalle kuvaamaan maan tilannetta. Bremer muistelee heinäkuussa 2021 saapumistaan sotaisaan Belfastiin:  

”Tarkoituksena oli käydä ensin Belfastissa, josta jatkettiin muualle Pohjois-Irlantiin tekemään reportaasia. Taksissa matkalla hotellille näin kadulla miehen kivääri kädessä. Käskin kuljettajaa pysäyttämään, sillä halusin kuvata tilanteen. Hän oli aivan hermona ja ilmeisesti pelkäsi, että jotakin saattaisi tapahtua. Menin kuitenkin etäisyyden päästä kuvaamaan ja palattuani kuljettaja lähti kaahaamaan hotellille turvaan. Se oli ensimmäinen kosketukseni maan tilanteeseen. Hotellille saapuessamme saimme tietää, että kaupunkiin on annettu taisteluiden vuoksi ulkonaliikkumiskielto. Tämä tarkoitti, että emme voineet illan tai yön aikana lähteä ulos kuvaamaan. Yöllä kuulimme hotellille tappeluita ja levottomuuksia, eikä ulos olisi todellakaan ollut asiaa. Ja vaikka olisikin, en välttämättä olisi viitsinyt, sillä en minä ole mikään sotakuvajaa.” 

Sarjan nimi Falls Road viittaa katuun, jolla levottomuuksien aikana käytiin useita taisteluja. Taisteluiden lisäksi katu jakoi kaupunkia protestanttiseen sekä katoliseen puoleen – itse katu oli kuitenkin ei-kenenkään maata. 

Yön jälkeen Bremer lähti Falls Roadille kuvaamaan taistelun jälkiä. Häntä kiinnosti sodan inhimillinen ulottuvuus ja se, mitä tapahtuu taisteluiden loputtua. Bremer kuvailee aamun tapahtumia Falls Road -kadulla: 

”Ihmiset lähtivät aamulla ulos kadulle kävelemään. Joka kulmassa oli sotilaita aseet kädessä, tulipaloja ja ampumisia oli yön aikana ollut paljon. Taloja oli palanut. Huomasin, että siinä kadulla tapahtuu paljon ja vietin sen päivän kuvaamassa katua. Eihän näissä kuvissa ole paljoa dramatiikkaa, mutta sen sijaan ne näyttävät ihmisten tunteet ja kärsimyksen.” 

Tunteet ovatkin sarjan ydintä. Pysäyttävimpiä kuvia on kuva piikkilankojen seassa leikkivistä lapsista. Lapset kiipeilevät piikkilangan ja raunioiden päällä, hymyilevät, nauravat ja näyttävät kieltä kameralle. Kontrasti taustan piikkilankoihin ja raunioituneeseen kaupunkiin on valtava – ikään kuin lasten ja piikkilankojen ei kuuluisi edes olla samassa kuvassa. Kuva muistuttaa, miten konfliktista ja väkivallasta huolimatta lapset ovat lapsia: vaikka aikuisten maailma on väkivaltainen sekä ristiriitainen ja yhteiskunta ympärillä on kaaoksessa, on lapsuudessa jotakin viatonta ja pysyvää. Lapset antavat toivoa.  

”Huomasin, että lapset, olkoon sitten kapina tai ei, ovat aina ulkona seuraavana päivänä leikkimässä.” 

Toisaalta lapsuus yhdistyy Bremerin sarjassa myös sodan synkkään ja traagiseen puoleen. Kuva itkevästä siviilinaisesta on otettu kuolleen lapsen hautajaissaattueesta. Kuvan nainen on äiti, joka oli menettänyt lapsensa edellisen yön taisteluiden seurauksena. Bremer halusi kuvata myös hautajaissaattuetta.  

”Ajattelin heti, että kuvat hautajaissaattueesta kuuluvat tähän sarjaan. Saattueessa ei ollut pelkästään lapsen omaisia vaan mukana oli paljon ulkopuolisiakin ihmisiä. Tavallaan saattue oli hautajaisten lisäksi myös mielenosoitus, jolla haluttiin näyttää maailmalle, mitä oikein oli tapahtunut.” 

Sotakuvausta Bremer ei kokenut eikä edelleenkään koe omakseen. 

”En ajatellut, että olisin sotakuvaaja. Sotakuvaajat ja sankarit ovat ihan erilaisia: he matkustavat ympäri maailmaa etsiessään kuvattavia kohteita. Minä en todellakaan odottanut, että koska pääsisin seuraavan kerran vastaavaan tilanteeseen. En koe tarvetta juosta luotien keskellä; tähänkin juttuun otin tämän inhimillisen näkökulman.” 

Kuvatessaan Bremer liikkui mieluiten yksin, jotta hänen ei tarvinnut huolehtia itsensä lisäksi myös muista ihmisistä. Pahimmat väkivaltaisuudet Pohjois-Irlannissa laantuivat 1970-luvulla, mutta lopullinen rauhansopimus solmittiin vasta vuonna 1994. Sopimuksesta huolimatta syvältä historiasta nousevat jännitteet kytevät yhä, ja Brexitin myötä on alettu pelätä uusien levottomuuksien syntymistä. Konfliktin laajuutta ja kestoa ei Bremerin mukaan olisi 60-luvulla voinut ennustaa. 

”Ulkopuolisena sitä oli mahdotonta ymmärtää. Konfliktin juuret ovat hepreaa sellaiselle, joka ei ole itse irlantilainen.” 

 

Teksti: Vilma Malmgren, viestinnän työntekijä, 2021

Osoite
Kämp Galleria
Mikonkatu 1, 00100 Helsinki
Katso kartalla Kämp Galleria
Aukioloajat
ma–pe 11–20, la–su 11–18
Liput
16/6/0 €
Museokortti
Alle 18-vuotiaille vapaa pääsy
Osoite
Kaapelitehdas
Kaapeliaukio 3, G-rappu, 00180 Helsinki
Katso kartalla Kaapelitehdas
Aukioloajat
ti–su 11–18, ke 11–20
Liput
16/6/0 €
Museokortti
Alle 18-vuotiaille vapaa pääsy