1. Nelli Palomäki - René and Georgette Magritte Holding Hands Behind a Tree
Duane Michalsin muotokuvat ovat täynnä arvoituksia. Sen sijaan, että ne kertoisivat suoraan keitä me olemme, ne kysyvätkin ehkä: mitä kaikkea me olemme? Michals haastaa tapaamme tarkastella todellisuutta valokuvan kautta. Hän venyttää hetken käsitettä ja leikkii asioilla, joita näköaistimme ei arjessa rekisteröi. Seassa on myös perinteisempiä muotokuvia, jotka suoruudestaan huolimatta täyttyvät kysymyksistä.
Huomaan palaavani yhteen muotokuvaan yhä uudelleen. Tämä on teos nimeltään René and Georgette Magritte Holding Hands Behind a Tree. Kuvan jännite syntyy piilotetusta otteesta ja kuvan keskelle sommitellusta tummasta puusta.
Puu ei pelkästään pidä salaisuutta, vaan jakaa kuvan kahtia, kahdeksi erilliseksi muotokuvaksi. Tämä on muotokuva sekä pariskunnasta että heistä kummastakin yksilönä, itsenään. Puu keskellä on myös aggressiivinen, se rikkoo kuvan kahtia kuin vanhan repäistyn kuvan rakastavaisista.
Kuvittelen saman kuvan ilman puuta, henkilöt ovat nyt epäluonnollisen kaukana toisistaan. He yltävät toistensa käsiin juuri ja juuri, mutta ote on silti luonteva. Pelkästään kuvaa katsomalla on ilmiselvää, että henkilöt ovat toisilleen läheiset – ilmeissä on jotain ilkikuristakin.
Nyt kuvittelen kuvan kahtena erillisenä muotokuvana, kuvana naisesta ja kuvana miehestä. Kumpikin sellaisenaan melko tavanomainen, vailla suurempaa mysteeriä. Mutta yhdessä näin, perhekuvassa puun kanssa, muotokuva on salaperäinen.
Puu keskellä on kuin kuvan kolmas henkilö, lapsi, josta vanhempansa pitävät kiinni. Tai vanhempi, josta jo isoiksi kasvaneet lapset pyristelevät irti. Toisaalta puu taipuu myös muotokuvan päähahmoksi, jonka oksista kuvan henkilöt muodostuvat. Heidän kehonsa ja kätensä yhdessä puun rungon kanssa muodostavat M-kirjaimen, M kuin Magritte, ehkä.
Yhtä kaikki, puun takana on jotain niin arvokasta, ettei sitä kannata koko maailmalle edes esitellä.
2. Laura Malmivaara - Duane Michals: Earth Dreams (Andy Summers)
Ensin näen valtavat siivet ja miehen hahmon sen sisällä. En tunnista kohdetta. Vasta kun näen käsinkirjoitetun tekstin kuvan yläpuolella; Andy Summers, ymmärrän, että se on 80-luvulta. Kuva voisi olla vuosisadan alusta, jolloin kamerat olivat suuria ja valotusajat pitkiä. Siinä on samanlaista ajattomuuden ja iättömyyden tuntua. Perhonen on liikkeessä, se on hallitsematon ja leikkisä.
Kuva on ristivalotus, ja se on yhtä paljon mielikuva kuin muotokuva.
Duane Michaels sanoi 90-vuotiaana eräässä haastattelussa, että kutsuu itseään ekspressionistiksi. Joskus se vaatii kuvan, joskus sanoja, joskus jopa pienen tarinan. Hänelle tärkeintä on kuvata ensin ja katsoa vasta sitten mitä tapahtui.
Intuition voima viehättää minuakin, saan kiinni hänen halustaan säilyttää sattuman mahdollisuus ja vapaus ilmaista itseään eri keinoilla.
Duane Michals leikkii kuvissaan katseen rytmillä, kuka katsoo ja ketä? Kuvattava katsoo minua, heijastuksien, peilien kautta. Joskus siellä näkyy kuvaaja, joskus varpaat, kaikkea epätäydellistä ja vinoa.
Täytyy tehdä virheitä, Duane Michals on sanonut. Älä yritä olla täydellinen, kuvaa omia kuvia, älä muiden.
Sen yritän pitää mielessä. Ilon, sattuman ja ilmaisun vapauden.
3. Orlan Ohtonen - Duane Michals: David Hockney and Friend
Kuvan halkaisee viiva, kuin peili tai lasinen seinä. Toisella puolella, kuvan etualalla lepuuttaa maskuliininen henkilö ilman paitaa. Hän nojaa niskan takana oleviin käsiinsä silmät kiinni, levollisena, levällään. Hänen päänsä takana maljakossa seisoo yhtä lailla levällään leikkokukkia, kuin ne kasvaisivat lepäävän henkilön päästä.
Toisella puolella viivaa, taka-alalla, istuu tuolissa David Hockney. Hänkin nojaa taaksepäin, mutta hänen kehonkielensä poikkeaa toisen henkilön avoimuudesta. Kädet sivuillaan, vaaleassa puvussa ja rusetti kaulassa hän tuntuu katsovan lepäävää miestä. Hockneyn kasvoja hajottaa kuvassa kuitenkin kasvin heijastus - kuin puu joka kasvaisi hänen päästään ja selästään.
Kuvan nimi, ’David Hockney ja ystävä’ pysäytti itseni sen äärelle. Jäin pohtimaan, millainen intiimiltä vaikuttava hetki on näiden ystävien välillä menossa. Miksi heidän asunsa ovat niin erilaiset, ja miksi toinen katsoo toista, joka on sulkeutunut omaan mieleensä? Näen kuvan halkaisevan viivan olennaisena sen kertomalle tarinalle, koska kuvittelen hahmojen olevan emotionaalisesti jonkinlaisessa ristiriidassa.
Olen myöhemmin nähnyt saman kuvan myös esitettynä eri nimellä: ’David Hockney rakastuneena’. Kuva on osa sarjaa, joka on helppo tulkita queerinä, ehkä yksipuolisena rakkaustarinana. Pohdin syitä kahteen eri nimeen kyseisen kuvan kohdalla.
Vaikka Michalsin tuotannossa on avoimen homoeroottisia kuvia, käsittelee hän suurimmaksi osin queeriyttä sitä lainkaan alleviivaamatta. Useimmiten hän lähestyy aihetta teorian tai tarinankerronnan takaa, visuaalisilla vihjeillä, joita ymmärtää parhaiten - ja joskus ehkä ainoastaan – queerin kokemuksen kautta. On helppoa ajatella tämän liittyvän siihen, että Michals on tehnyt kuvia jo aikakautena, kun homoseksuaalisuus oli määritetty rikolliseksi kaikissa USA:n osavaltioissa. Tämä ajatus synnyttää kuvaan ja sen nimeen jännitteen, joka on jäänyt vahvasti mieleeni.
Myös kuvan yhtäaikainen levollisuus ja ristiriitaisuus saavat minut palaamaan toistamiseen sen pariin – ehkä siksi, että ne kuvaavat mielestäni täydellisesti intiimien ihmissuhteiden kompleksisuutta. Hetki yhdessä voi olla täynnä rauhaa, vaikka sen molemmin puolin olisi vaikeaa. Toisen välinpitämättömyys voi olla juuri se, joka hänessä vetää puoleensa. Rakkaudessa voi kasvaa varjoja ja rehevyyttä. Olkoon se täynnä ystävyyttä, rakkautta, tai jotain muuta, Hockneyn lehtien rikkoma katse tuo mieleeni kaikki nämä suhteiden moninaiset ominaisuudet.
4. Sergei Pavlov - ajatuksia näyttelystä
Toisena valokuvaajana tunnistan katseen, jonka koen hakevan jotain arkista elämää suurempaa. Duane Michals on kuvannut suuria persoonia, jotka eivät taatusti kyllästyttäisi tavallisempaa valokuvaajaa. Kuitenkin muotokuvan keskeisin elementti, toisen ihmisen kasvot, näyttävät olevan sinällään poikkeuksellisen pienessä osassa suurimmassa osassa Michalsin kuvatuotantoa.
Kuvissa onkin lukemattomia peilejä, tärähdyksiä, heijastuksia, päällekäisvalotuksia, metatasoisia-omakuvia, pinnakkaisia, kollaaseja sekä monia muita vaihtoehtoisia tekniikoita. Kuvien perusteella tuntuu siltä, että arkinen ja näkyvä todellisuus, ei ole se mikä kiinnosti Michalsia. Mutta mikä on lopulta, näkyvä ja arkinen todellisuus? Vaikka kuvat eivät minulle näytä sitä, ne vievät elokuvalliseen ja hahmojen kautta muodostuvaan maailmaan. Siihen ulottuvuuteen, joka näyttää arkisuuden sijasta mahdollisen kokemuksen arjen takana.
Michalsin kuvat tuntuvat tähtäävän pois todentuntuisuudesta, mutta ne ovat silti suuresti samaistuttavia. Ne tuovat esiin paitsi häntä tekijänä ne myös näyttävät aikaamme läntisessä populaarikulttuurin sävyttämästää maailmasta, missä kenties iso osa meistä on muodostaa mielikuvan itsestänsä ei vain näkyvän todellisuuden kautta, vaan myös alitajuisten mielikuvien, elokuvallisten haaveiden ja abstraktien heijastusten kautta. Vaikka Michalsin tyyli tuntuu olleen teatraalinen, kuvissa tuntuu olevan kuitenkin myös paljon kommunikaatiota ja luottamusta. Hänen kanssaan ihmiset ovat saaneet tuoda itsensä tai hahmon itsestään esille. Tähän hahmoon Michals on vastannut myös itse kuvataitelijana jotain henkilökohtaista ja sanatonta, sillä kaikissa kuvissa tuntuu olevan tunteellisesti jotain kovin samaistuttavaa. Tämän vuoksi kuvat tuntuvat tasapainoiselta tanssilta ja leikiltä, jossa kuvattava on ehkä saanut unohtaa liiallisen vakavuuden ja sen sijasta muistaa: olemme paljon enemmän muutakin kuin vain oman itsemme mielikuva - ei itseään täten välttämättä tarvitse ottaa aina liian vakavasti.
