1. Helsinki, Suomi, 2002
Tämä kuva on kuvattu Helsingin kaupungin taidemuseon parkkipaikalta, jossa puunlatva oli katkennut ja jäänyt keikkumaan oksanhaaraan. Keikkulaudan puu sai olla rauhassa ainakin kaksi vuotta, ennen kuin se kaadettiin. En kuvataiteen historiasta tiedä montaakaan taiteilijaa, joka ei olisi ollut kiinnostunut puista. Niin kauan kuin olen valokuvannut, puut ovat olleet tärkeässä osassa erityisesti yksilöinä. Enemmän yksilöinä kuin metsänä. Ja olen surullisena seurannut miten tässäkin näyttelyssä kaikki ne Helsingin puut kuvissani, ovat kokeneet saman kohtalon. Olisi ollut hienoa nähdä, kuten esimerkiksi Japanissa puuvanhuksia kunnioitetaan ja hellitään.
Tätä puuta palasin kuvaamaan lukemattomia kertoja samalla kun menin museoon katsomaan näyttelyä, samoin kuin muitakin lähistön eriskummallisia puuvanhuksia. Yleensä puun lähipiirissä lentelivät varikset ja saatoin tuoda niille herkkupaloja silloin tällöin houkuttimiksi. Siinä viisastuin niin paljon, että autosta ei sovi mennä ulos, jos haluaa kuvata variksisia. Ja vieläpä ettei ikkunaa sovi avata ja sammuttaa auton moottoria samanaikaisesti. Viisainta on pitää moottori pärisemässä koko kuvaussession ajan. Ja kuinka ollakaan, eräällä kerralla varikset löysivät balanssin ja minulla oli kamera laukaisuvalmiina. Onneni oli suunnaton, kun oli onni myötä.
Ylipäänsä onni on uskomattoman usein ainakin osallisena kuvan onnistumiseen. Valokuvaus on hetken taidetta ja joskus, kun on oikeaan hetkeen oikeassa paikassa, tuntee ettei ole kysymys lainkaan kuvaajan persoonasta, vaan ainoastaan onnellisesta sattumasta.
2. Varanasi, Intia, 1999
Eläinten kuvaus on kiistatta kuvataiteen vanhin aihe aina kymmenien tuhansien vuosien takaisista luolamaalauksista lähtien. Aihepiirinä eläimet ei siis ole taiteessa kovin omaperäinen, mutta se on pysyvin. Minne menenkin, huomaan että minäkin kovin mielelläni tarkkailen eläinten touhuja.
Kylmän yön jälkeen pieni koiranpentu Varanasissa Intiassa, oli löytänyt valtavan lämpimän tyynyn ja käynyt nukkumaan. Ihailin, miten sallivasti lehmä suhtautui pieneen avuttomaan koiraan. Intiassa lehmiä kohdellaan pyhyydestäkin johtuen kunnioittavasti. Ja ehkä myös se kohteli muita siksi niin hyvin. Vaikka se oli jo hyvän tovin ollut valveella, ei se halunnut herättää nukkujaa ja luultavasti yhdessä olo oli molemmista mieluisaa.
Suuressa osassa maailmaa eläimet liikkuvat vapaina, ei kytkettyinä tai ahtaasti aidattuina, kuten täällä. Varanasissa niin lehmät kuin Makaki-apinat, vuohet, koiratkin, ovat niin tottuneita ihmisiin, ettei näitä juuri hätkähdä. Valokuvaajallehan tämä on toiveiden täyttymys. Vaikken pidäkään itseäni oikeana eläinkuvaajana enkä luontokuvaajana, mutta luonto on kaikki: maaperä, floora, fauna ja ilmakehä, ja kaikki on valokuvaajalle tarjolla. Ole hyvä ja olet vapaa kuin taivaan lintu.
3. Vuokkiniemi, Karjala, Venäjä, 1991
Kun myöhäisenä kesäiltana tulin Vuokkiniemen kylään Vienan Karjalassa, sen tuhannen päissään kuski oli ajanut Mossensa lentohiekkaan, eikä saanut autoaan irti hiekasta ja matkaa jatkettua. Koirat haukkumaan ja kylän pikkupojat Mossea työntämään. Seuratessani tapahtumaa kaksi pikkutyttöä huomasi kuvaamisen ja juoksivat iloisena kuvaan mukaan. Kuva kytkeytyy myös historiaan siten, että taustalla vasemmalla näkyvä iso talo on kestikievari, jossa Elias Lönnrot yöpyi Kalevalan runonkeruumatkoillaan.
Tästä on sellainen tunne, että aikaisemmin oli helpompi kuvata ihmisiä kuin nykyään. Ihmiset olivat hyvillään ja pitivät valokuvatuksi tulemisesta jotenkin arvostuksen osoituksena. Voi tietysti olla, että kysymys on myös eri asia olla nuori kuvaaja, kuin vanha, vähän pelottavakin ukko. On esitetty, että some on vaikuttanut tähänkin ja nykyään on monenlaisia rajoituksia, kuten luvan saaminen ennen kuvaamista. Jokainen valokuvaaja tietää, ettei se ole mahdollista. Tilanne on jo siinä vaiheessa ohi ja lavastettu kuva on vähemmän tosi.
Tämä kuva on otettu panoraamakameralla, jossa objektiivi pyörähtää 140 astetta ja kuva tallentuu kaarevalle filmipinnalle. Kuvan perspektiivillä ei ole yhtä pakopistettä, kuten tavallisella kameralla on kuvaa otettaessa, vaan liikkeen muodostama pakopisteen siirtymä vaakaviivaksi, kuten meilläkin päätä käännettäessä. Sen vuoksi laidoillakin olevat ihmiset ovat kuin edestä nähtyjä. Mutta kameran pyörähtämisessä on myös ongelma. Jos kamera ei ole vatupassissa, horisontti vääntyy. Tässä kuvassa alaspäin kallistettuna horisontti taipui kuperaksi. Kuva ikään kuin sanoi, että maapallolla ollaan.
4. Helsinki, Suomi, 1967
Varmaan kaikki ikäpolveni helsinkiläiset muistavat miten vielä 60- ja 70–luvulla kodittomia, alkoholisteja ja eri lailla syrjäytyneitä ihmisiä tai kulkijoita kaupunki oli tulvillaan. Talvisin kuoli kymmeniä asunnottomia ja nämä asunnottomat oli suurimmaksi osaksi miehiä, sodan vammauttamia ja sellaisia, jotka asuntojonossa kovan asuntopulan vuoksi ei koskaan päässyt asumaan minnekään. Lisäksi joitain yömajoja oli suljettu ja tilanne oli ihan katastrofaalinen.
