Olemme muiden silmissä usein yhtä kuin taitomme. Meitä kannustetaan ensisijaisesti keskittymään asioihin, joissa olemme jo valmiiksi hyviä. Muu olisi lahjakkuuden hukkaan heittämistä.
Lahjakkuutta korostava ajattelu ohjaa keskittymään vain omiin vahvuuksiin. Kun nuori pohtii tulevaisuuttaan, häntä kannustetaan aloille, joihin todistuksen hyvä numero ohjaa.
Teemme taidoillamme rahaa tai vaikutuksen. Menestyksen tavoitteluun pohjaava ympäristö kannustaa keskittämään taitonsa.
Entä jos unohtaisit hetkeksi, missä olet hyvä? Mitä jos voisit tehdä jotakin sellaista, minkä koet tärkeäksi – vaikka et olisi siinä lainkaan taitava? Näyttäisikö elämä erilaiselta?
Kuva: Jari Silomäki, sarjasta Ihmisrakas Kalpana – Luokkanousuni tarina, 2017–2020.
Valokuvataiteilija Jari Silomäki kertoo, että uusien ihmisten kohtaaminen on ollut hänelle vaikeaa niin kameran kanssa kuin ilmankin. Siitä huolimatta Silomäki on halunnut tehdä nimenomaan henkilökuvaa.
”Kiinnostuin henkilökuvauksesta en niinkään sen vuoksi, että olisin ollut siinä hyvä, vaan nimenomaan sen vuoksi, että olin siinä kömpelö. Aloin määrätietoisesti harjoittelemaan sitä nuorena ja ottamaan siitä selvää”, Silomäki kertoo.
Silomäki kuvasi teini-ikäisenä ensin itseään. Kun teki omakuvia, ei tarvinnut jännittää toista ihmistä. Henkilökuva kiinnosti kuitenkin eniten, ja taidekouluissa Silomäki alkoi kuvata muita ihmisiä. Ensin hän kuvasi sarjan isoäidistään ja vähitellen myös muita ihmisiä.
90-luvulla Silomäki osallistui Jouko Lehtolan vetämälle henkilökuvauskurssille. Kurssilla kameran objektiivi teipattiin lyhyen polttovälin kohdalle, jotta kuva täytyisi ottaa mahdollisimman läheltä.
”Aluksi oli hankalaa pelkästään se, että pystyi kohtaamaan toisen ihmisen jännittämättä, vaikka pysäyttämään kadulla.”
Kurssi oli Silomäelle vaikea, ja siksi hän halusi tehdä harjoituksia tavallista enemmän.
“Olin kurssilla toisen kerran uudestaan ja osin ehkä kolmannenkin kerran.”
Kuva: Jari Silomäki, sarjasta Ihmisrakas Kalpana – Luokkanousuni tarina, 2017–2020.
Toisinaan voi olla varsin palkitsevaa tehdä jotakin, mitä ei osaa. Kun aloittaa aivan alusta, jokainen pienikin onnistuminen tuntuu hyvältä. On helpompaa kokeilla ja hapuilla, kun ei ole asettanut itselleen taitotason luomia odotuksia.
Luova työ pakottaa epävarmuuden ääreen. Luominen on jonkin uuden synnyttämistä, jolloin ei aina voi itsekään tarkalleen tietää, mitä tämä uusi pitää sisällään. Sama ennakoimattomuus kuuluu myös vuorovaikutukseen.
”Ihmisten kuvaamisessa kaikki tilanteet ovat erilaisia. Vaikka on koonnut itselleen työkalupakin, huomaa aina uudelleen, ettei se riitäkään. On koko ajan vähän heikoilla jäillä. Se tekee työstä haastavaa, mutta samalla mielenkiintoista.”
Silomäki on sitä mieltä, että valokuvakoulutuksessa tulisi opetella jatkuvan epävarmuuden sietämistä. Erityisesti henkilökuvauksessa on tärkeää, ettei kuvaaja jännitä liikaa, sillä jännitys tarttuu herkästi myös kuvattavaan.
“Jos kuvaaja jännittää, tulee kuvattavalle sellainen olo, että hänen tulee ottaa tämä tilanne haltuun.”
Kuva: Jari Silomäki, sarjasta Ihmisrakas Kalpana – Luokkanousuni tarina, 2017–2020.
Silomäki on päässyt tekemään uraa asiasta, jossa koki olevansa aluksi kömpelö. Vuosien työ kehittää taitoja, ja useimmiten ihmisestä tulee hyvä siinä, mihin hän aikaansa käyttää. Mutta tarvitseeko taitavuuden tavoittelun olla kuitenkaan ensisijainen motiivi?
Tekemällä jotakin, mitä ei vielä osaa, oppii kaikista eniten itsestään ja maailmasta. Oppiminen ja kokeilu voivat itsessään olla tärkeämpiä kuin se, mitä niillä saavutetaan. Paras taito, jonka voi opetella, on opettelun taito.
Jari Silomäen näyttely Tunteiden maantiede on esillä Valokuvataiteen museossa Kaapelitehtaalla 6.1.2021 saakka.
Teksti: Suvi Tuomisto, viestinnän työntekijä, Suomen valokuvataiteen museo
