Mika Elo: Suomen Valokuvataiteen museolle kuratoimani Valokuvan paradoksit -näyttely liittyy Suomen Akatemian rahoittamaan tutkimushankkeeseen "Valokuvan post-digitaaliset epistemologiat", jossa olet mukana postdoc-tutkijana. Olet näyttelyssä tietyssä mielessä kaksoisroolissa sekä tutkijana että taiteilijana. Miten taide ja tutkimus yhdistyvät työskentelyssäsi? Mitkä ovat sinulle keskeisiä teemoja taiteilija-tutkijana?
Tuula Närhinen: Kuvataiteen tohtorin tutkimuksessani Kuvatiede ja luonnontaide – tutkielma luonnonilmiöiden kuvallisuudesta (2016) tarkastelin luonnon kuvaamista katsojan ja katseen kohteen välisenä vuorovaikutuksena. PEPI-hankkeessa (Post-digital Epistemologies of Photography) tekemäni tutkimus jatkaa väitöstyössäni esiin nousseiden kysymysten pohdintaa. Tutkimukseni keskeiset käsitteet katselulaite ja kuvan apparaatti viittaavat kuvausvälineistön kokonaisuuteen sekä siihen tapaan, jolla kuvalliset instrumentit tekevät maailmaa näkyväksi. Ne luovat (katselu)tilanteita, jotka samanaikaisesti sekä etäännyttävät että lähentävät meitä elämismaailmaan. Instrumentit luovat laajennettua ja uudenlaista visuaalista todellisuutta. Samalla ne muistuttavat siitä, ettei maailma ole meille niin välittömästi läsnä kuin arkielämä ehkä antaisi olettaa.
Vaikka nähtyä ei sellaisenaan voi esittää, uskon että kuvaamalla tai kuvien välityksellä on mahdollista jäljittää muun muassa syvyyden kokemuksen kaltaisia näköilmiöitä. Näköaistimukset syntyvät tiedostamattomasti, eikä näkeminen kysy havaitsijan tahtoa. Siksi todellisuutta jäsentävät esteettiset ja optiset hahmotusperiaatteet jäävät useimmiten tunnistamatta. Näkeminen muovaa ajatteluamme, mutta verbaaliin kieleen rinnastettuina sekä näköhavainnot että kuvalliset viestit hahmottuvat vähemmän täsmällisinä kuin kirjoitetun kielen sanat. Kuitenkin juuri esteettiset jäsennykset muodostavat maailmankuvamme perustan.
ME: Tutkit siis näkemistä kuvien avulla. Voisi myös sanoa, että tutkit kuvia kuvilla, taiteen keinoin. Entä onko sinulla joitakin hypoteeseja, jotka johdattelevat sinua tutkimuspolulla?
TN: Keskeinen tutkimushypoteesini on, että erilaisiin optisiin apuvälineisiin ja ilmiömaailmaa rekisteröiviin graafisiin tekniikoihin (kuten valokuvaamiseen) on sitoutunut kuvallista ajattelua. Lähestyn kuvan tekniikoita eräänlaisena ”maailmankuvalaitteistona”. Laitteiston visuaaliset toimintaperiaatteet saattavat auttaa meitä ymmärtämään paremmin tilaa ja aikaa jäsentäviä mielen kategorioitamme sekä erittelemään maailmaa koskevan tiedon esteettistä perustaa. Ehdotan että kuvaamista ja kuvausvälineitä voisi tarkastella fenomenoteknisinä työkaluina – ikään kuin ruumiin ulkopuolelle asetettuna irtosilmänä, kolmantena silmänä tai katseeseen verrattavissa olevana kognitiivisena ”tarttumiseleenä”, joka verbaalin kielen tapaan muistaa ja tallentaa visuaalisen rekisterin jäsennyksiä sekä muuntaa niitä graafisiksi esityksiksi. Omat silmät tuntosarvina koetan ymmärtää visuaalista käsitteenmuodostusta tarkastelemalla kuvausmetodeja sekä kuvaamisen ehtoja.
ME: Mainitsit termin "fenomenotekniikka". Kuvaamasi perusteella siinä on tietyssä mielessä kyse ilmiöiden teknisestä tuottamisesta. Miten tämä suhteutuu taiteelliseen työskentelyyn?
TN: Kuvataiteilijan työ tarjoaa alustan, jolla näköilmiöitä voi testata käytännössä. Kuvallisen esittämisen haasteista muodostuu monesti teosteni aiheita: rakentamani kuvausvälineet saavat usein alkunsa vastauksina kuvaamisen ongelmiin. Työn herättämät visuaaliset kysymyksenasettelut heijastuvat teosten kuvakieleen, ja ne ilmenevät myös installaatioiden tilaratkaisuissa. Tutkimusparadigmaani leimaa kokeellisuus. Teokset tuovat esiin havaitsijan ja ympäristön välisen vuorovaikutuksen: ne paljastavat havaitsevaa subjektia ilmiömaailmaan kytkeviä fyysis-materiaalisia sidoksia. Taiteilijoille kuvallinen ajattelu sekä esittämisen keinot ovat äidinkieli: ne kuuluvat arkiseen (käsi)työtaitoon ja hiljaiseen tietoon. Teoksissa erilaiset optiset apuvälineet ja kuvan tekniikat (valokuva, video, projektiivinen geometria) toimivat (luonnon)tieteeseen verrattavalla tavalla maailman hahmottamisen ja ilmenemisen omalakisina tutkimusvälineinä. Kuvausmetodeissa piilee mahdollisuus sekä yhteyteen että empatiaan.
ME: Valokuvan paradoksit -näyttelyyn rakentamasi installaatiossa tarkastelet kolmiulotteisen näkemisen reunaehtoja. Millainen ilmiö stereonäkö oikeastaan on ja miten sitä voi tutkia?
TN: Kolmiulotteisuuden kuvaileminen ei ole helppoa. Ilmiö on perustaltaan visuaalinen tavalla, joka on sidoksissa näkemisen tapahtumaan. Kolmiulotteisuus orientoi havaitsijaa ympäröivään maailmaan: stereo-optiset syvyysvihjeet viestivät kohteiden etäisyydestä samalla kun lihasaisti luo tuntuman ruumiinasennosta sekä raajojen sijainnista. Kaikille tutun ja jokapäiväisen ilmiön eritteleminen on haaste: syvyys kaihtaa (kaksiulotteista) kuvaamista ja pakenee sanallisia määritelmiä. Syvyysnäön fysiologisia premissejä (kuten silmien akselisuuntaa, keskinäistä etäisyyttä sekä linssien optista vaikutelmaa) voi lähestyä erilaisin kokeellisin tutkimusasetelmin. Myös ilmiön optis-matemaattinen perusta on jäljitettävissä. Pohjimmiltaan kysymyksessä on kuitenkin järkeilyn ohittava asia. Syvyysulottuvuutta ei voi tyhjentävästi selvittää sanoin, eikä sitä myöskään voi jäännöksettä siirtää mihinkään muuhun ilmaisumuotoon. Näkemisen tutkiminen ei onnistu ilman maailmaa molemmin silmin tarkastelevaa havaitsijaa. Vaikka jokainen näkee syvyyden yksilöllisesti hieman eri tavoin, on ilmeistä että biologisesti määrittyneenä ulottuvuutena syvyydessä on jotain ihmiseläimelle ominaista ja kulttuurisesti jaettua.
ME: Mihin syvyysnäkö oikeastaan perustuu?
TN: Syvyyden kokemus pohjaa silmien keskinäiseen yhteispeliin eli stereonäköön. Kahden silmän välinen fysiologinen näkökulmaero (parallaksi) muodostaa ihmiselle ominaisen näkökentän – ja silmien yhteen kääntyminen (konvergenssi) puolestaan saa aikaan inhimillisille olennoille tyypillisen vaikutelman syvyydestä ja tilassa olemisesta. Stereoperspektiivin vuoksi hahmotamme lähellä olevat kohteet vasemmalla ja oikealla silmällä eri kulmista. Stereonäköä ei kuitenkaan voi esittää valokuvan (tai perspektiiviesityksen) kaltaisen mono-okulaariseen eli yksisilmäiseen katsomiseen perustuvan vakiintuneen kuvallisen koodin avulla. Kahdella silmällä tarkasteltuna maailma näyttäytyy meille toisenlaisena kuin kuvan syvyys.
1800-luvun aistifysiologia osoitti, että näkeminen perustui havaitsijan ja häntä ympäröivän maailman vuorovaikutukseen. Näkevää ruumiista tarkasteltiin optisena instrumenttina, eräänlaisena katselulaitteena, jonka ärsykkeitä suodattavaa ja valikoivaa toimintamekanismia pyrittiin mallintamaan mekaanisesti. Monet alun perin (aisti)fysiologian tarpeisiin suunnitellut kokeelliset välineet ja -menetelmät (kuten stereoskooppi, fenakistiskooppi tai mutoskooppi) tuottivat graafisin keinoin jäsenneltyä ja instrumentaalisesti rakennettua kuvamaailmaa. Samalla ne tekivät näkyviksi ilmiöitä, jotka muuten olisivat jääneet aistiemme ulottumattomiin. Ihmiskatsetta ja näkyvää maailmaa voitiin lähestyä (foto)graafisin sekä optis-geometrisin keinoin ikään kuin ihmisen itsensä ulkopuolelta.
ME: Millaisia keinoja tai "fenomenotekniikoita" olet päätynyt käyttämään tässä projektissa?
TN: Valokuvakameran lähtökohtaisesta yksisilmäisyydestä huolimatta aistifysiologiset instrumentit tarjoavat keinoja kurkistaa näkemisen prosessiin: niiden avulla voi tarkastella maailmaa vähemmän itsestään selvänä tai etukäteen tiedettynä. Stereokuvainstallaatio Silmien välissä luotaa kaksisilmäisen havaitsemisen perusteita muuntelemalla stereokuvaparin keskinäistä etäisyyttä siten että teoksessa syvyysulottuvuus näyttäytyy katsojille uudesta, ihmiselle epätyypillisestä perspektiivistä. Miltä tuntuisi tarkastella maailmaa silmillä jotka viiden sentin asemesta olisivatkin muutaman millimetrin, 15 cm tai jopa usean metrin etäisyydellä toisistaan? Stereokatselulaitteista koostuva installaatio toimii näyttelyssä avoimena tutkimusjärjestelynä jonka puitteissa jokin toistaiseksi tuntematon tulee katsojalle todeksi visuaalisena kokemuksena: (asiain)tilana, joka tulee ymmärrettäväksi suoraan näköaistin välityksellä.
Taiteellisen tutkimuksen palveluksessa stereoskooppi auttaa kartoittamaan näkemisen fyysisiä reunaehtoja ja valaisemaan kuvallisen ajattelun suhdetta tiedonmuodostukseen. Teoksessa stereoskooppi toimii arkikatsomisesta vieraannuttavana proteettisena ja poeettisena näköelimenä: se rakentaa ja purkaa syvyysilluusiota kyseenalaistaen (tilallisen) hahmottamisen itsestäänselvyyttä. Stereoskooppi on väline, joka tarjoaa mahdollisuuden ottaa ”silmä käteen” – laitteen avulla voimme tarkastella oman näköaistimme toimintaa näkevän ruumiin ulkopuolelta.
ME: Teoksesi nimi Silmien välissä viittaa paitsi näköhavainnon ruumiillisuuteen myös siihen, että näyttelyvieras joutuu aktiivisesti täydentämään katsottavaksi tarjolla olevaa materiaalia. Teos on rakenteeltaan avoin, eräänlainen koejärjestely, johon katsoja osallistuu.
TN: Kyllä. Ajatus teoksesta avoimena tutkimusjärjestelynä muistuttaa mahdollisuudesta haastaa näkyvää ja tavoitella katseen ulottumattomissa olevaa tuntematonta luomalla tilanteita, joissa jokin ei-inhimillinen, tiedostamaton (tunne/halu) – tai mikä tahansa ”vieras” ilmenee kuvana, älyllisenä oivalluksena tai ymmärryksen kokemuksena. Maailma esittäytyy tai "re-presentoituu" meille läsnä olevana omien silmiemme (ja korviemme) väliin rakentuneessa aistien todellisuudessa.
