Lue podcast 14. Muotikuva

Vieraina: Muotokuvaaja Marica Rosengård sekä Valokuvataiteen museon näyttelyintendentti Maria Faarinen.

Juontaja: Museon yleisötyön intendentti Erja Salo.

 

Erja Salo: Tervehdys, tämä on Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva –podcast. Ja tänään meillä on paitsi meidän iki-ihana näyttelyintendentti Maria Faarinen, niin sitten meillä on muotikuvaaja Marica Rosengård, mä muistan sut kyllä 80-luvulta mallinakin.

Marica Rosengård: Ei muisteta, oli toinen elämä, mutta joo.

E.S: Joo, ja sit sä olet opettaja ainakin Lahden Muotoiluinstituutissa ja Helsinki Design Schoolissa, eikö vaan?

M.R: Kyllä.

E.S: No nyt tulee tämmöinen ylläri. Mitäs te viestitte tänään vaatteilla? Miksi sulla on Marica tommoiset kledjut?

M.R: Aa, tämä oli todella todella jännä, että sä kysyit, koska kun mulla on tämä missä mun pitää ikään kuin olla vähän valokuvaaja ja sitten mulla on tämän jälkeen taloyhtiön vuosikokous, missä mä olen hallituksessa, niin mulla on pikkasen eri setappi. Ja sit sen jälkeen missä mun pitää olla vähän aikuisempi ikään kuin ja tänään vaatteilla mä ehkä viestin, nämä on kyllä ihan mun ikiomat ja tämä oli melkein sitä mitä mä olisin laittanut muuten päälle tänään, paitsi tämä musta nahkarotsi, joka mä ajattelen, että, mä ajattelin sitä kuvaajaa itse asiassa, joka ottaa meistä tämän jälkeen kuvia. Mä ajattelin, että tämä valkoinen on liian vaalea, että hänelle tulee ongelmia sen kanssa, niin mä ajattelin että mä laitan mustaa päälle niin sitten se vähän niin kuin mattaa sen valkoisuuden.

E.S: Ja sit se on housutkin.

M.R: Niin housut mulla on tämmöiset camouflage, mikä se on?

E.S: Maasto.

M.R: Maastohousut, joita mä olen pitkään vähän nyt välttänyt, koska mä olen halunnut välttää tämmöistä niin kuin sotaan liittyviä viestejä. Mutta jotenkin nyt oli semmoinen fiilis, että nyt voi olla vähän tämmöinen aggressiivisempi ja jotenkin mä olen ehkä semmoisessa aikuisemmassa iässä, että mä voin vaan viestittää sitä miltä tuntuu. Mitä sä viestität?

E.S: Mulla on tämmöinen kuin Marimekko ja sitten tämmöinen kuin Jokapoika. Että tässä on niin kuin poika ja Marimekko, tämä on niin kuin molempia sukupuolia. Mutta Maria mitä sulla on päällä?

Maria Faarinen: Mulla on tällainen haalari päällä, tämä on minun työhaalari. Meillä on nyt näyttelyiden ripustus tällä viikolla museolla käynnissä ja olen ollut siellä ja työhaalari on hyvä olla ripustuspäivinä, koska tässä on esimerkiksi isot taskut joihin voi työntää puhelimen ja avaimet ja rullamitan ja teippirullan ja porakoneen tarvittaessa ja. Eli tämmöinen käytännöllisyys edellä työvaate.

E.S: Nyt katsotaan meidän tämän jakson avainkuvaa. Marica mitä sulla tulee mieleen tästä? Mitä sä näet?

M.R: No mulla tuli mieleen suomalainen Designkoulun näytös, mutta sit mä näen CCCP, niin mulle tuli mieleen sen jälkeen, että onkohan tämä joku avant garde Russian juttu, tai siis venäläinen juttu vai mitä tämä on. Mä en oikein tiedä.

M.F: Se on, onkohan se Vuokko tai Marimekko jompikumpi. Jännä kontrasti tulee tuohon neuvostoliittolaiseen laitteeseen tuolla takana ja aurinkolasit päässä ja ilmeisesti muotikuvasta on kysymys kuitenkin jakson teemaan liittyen.

E.S: Tämä oli tosiaan kuva meidän Valokuvataiteen museon kokoelmista ja valokuvaaja on Ulla Finnilä, kuva oli vuodelta -73, aikoinaan julkaistu lehdessä Uusi Maailma, semmoisen artikkelin alla kun Avaruusajan nainen ja kosminen muoti. Ulla Finnilä opiskeli 60-luvun alussa Taideteollisen oppilaitoksen kamerataiteen linjalla, lähti sitten 60 -luvun alussa Lontooseen hakemaan vähän lisäoppia ja toi melkeinpä ekana tämmöisen värivalokuvauksen muotikuvaukseen ja sitten hän hiljalleen vähän liukeni mainoskuvaukseen ja tuotekuvaukseen ja muuhun. Eli tänään tosiaan puhutaan muodista ja muotikuvauksista ennen kaikkea, kun meillä on tämä valokuva tässä kokoajan mukana. Muotikuvaus on varmaan aika paljon informaatiota ja mielikuvia ihan varmasti. Vaatteet on viesti, mutta mitä muuta muotikuvaus susta tällä hetkellä on Marica?

M.R: No tällä hetkellä se on ehkä vähän jossain uudessa kehityksessä. Koska itse semmoinen, joka liittyy siihen, että kunnon tämmöisiä isoihin produktioihin ei ole ehkä tällä hetkellä ollut varaa muilla kun niillä, jotka kuvaa mainoksia, mä sanoisin. Ja siis muotikuva nykyään, mikä on myös mielenkiintoinen on se, että ne semmoinen niin kuin perus muotikuva on aika paljon nämä bloggarit ja nämä ihmiset jotka ottaa itsestään ne kuvat, on myös muotikuvaus. Et itseasiassa koko muotikuvauksen historia alkoi siitä, että katumuodista, nyt älä kysy multa mitä, mä olen luennoinut tästä, mutta en muista miten se meni. Mutta mä muistan, että se on ikään kuin mennyt kadulle jossain vaiheessa ja sitten mennyt takaisin studioon ja vähän niin kuin sekoitettu semmoisessa niin kuin dokumentarismin ja kaikkea jossakin vaiheessa. Että muotikuva, nykyäänhän se koostuu just näistä bloggareiden kuvista ja blogikuvaajien kuvista ja sit se koostuu myös mainoskuvista. Että kun te mietitte niin kuin esimerkiksi jotkut Guccin mainokset, nehän on tosi hienoja muotikuvia, mutta sit kun sä mietit välillä jonkun lehden kuvat, eli sanotaan nyt ihan keskitason muotilehdet, niin ne on enemmän tuote- ja palvelukuvia kuin, et ne olisi tarinallisia ja kertoisi pitkiä tarinoita ja tällä hetkellä myös ihmiset ei kerro vaatteilla niin pitkiä tarinoita, vaan se on se yksi kuva ja se ei ole välttämättä aina semmoinen kuva joka jäisi jotenkin mieleen, koska se on vähän semmoinen kulutuskuva. Nykyinen muotikuva on vähän hankala, koska siellä on myös se laatu. Jos sulla on niin kuin muotibloggaajan tai muotikuvaajan, se on tietyllä tavalla nopeasti tehty eikä ole välttämättä, mä inhoon sanoa teknisesti laadukas. Mutta näin se on, että ja se liittyy siihen, että sun pitää saada se kestämään sen ajan ja jos se on laadukkaampi, niin se kestää sen ajan paremmin kuin se, että nopeasti joku filtteri päälle ja dap dap dap. Ja mä en sano, et ne on huonoja kuvia nekään, mutta enemmän aikaa kestäviä kuvia saisi olla ehkä.

E.S: Maria minkälainen asema muotikuvalla on, muotivalokuvalla meidän kokoelmissa?

M.F: Meillä on meidän laajoissa kokoelmissa myös muotikuvaa, mutta se ei ole sieltä mitenkään helposti välttämättä poimittavissa, koska hyvin pitkään ne kuvaajat jotka kuvasivat muotia, niin kuvas kaikkea muutakin. Et se valokuvaajien erikoistuminen on tapahtunut vasta suhteellisen myöhäisessä vaiheessa, eli meidän historian näkökulmasta 60-luku on mulle se suhteellisen myöhäinen vaihe. Että vasta silloin 60-70-luvun aikana on Suomessa ollut niin paljon lehtiä ja niin paljon muotiteollisuutta ja tilausta, että on kannattanut erikoistua siihen muodin kuvaamiseen. Mutta että esimerkiksi 50-luvulla, niin kuvajournalistit kuvasi muun työnsä lisäksi myös muotia, esimerkiksi Caj Bremer, Kalle Kultala jota meiltä löytyy kokoelmista ja Seppo Saves ja sitten taas silloin vielä aikaisemmin ennen sotia, niin sitten ne muotikuvaajat oli valokuvaamoja jotka kuvasi esimerkiksi teollisuutta. Ne saattoi kuvata ne samat kuvaajat jotain niin kuin paperikoneita ja kemianteollisuuden laitoksia ja sitten ne kuvasi studiossa muotia. Et muotikuvaajan rooli sellaisena kun me nyt sitä ajatellaan, niin se syntyi aika suhteellisen myöhäisessä vaiheessa, joten meidän kokoelmat, kun siellä on se niin kuin historiallinen perspektiivi, niin siellä ne muotikuvat on sellaisia palasia sen niin kuin kuvaajien muun tuotannon yhteydessä ja sitten meillä on ehkä suhteellisen vähän sitä 80- ja 90-luvun valokuvausta, koska ne ei ole vielä ikään kun tulleet museoikään. Niitä ei ole meille vielä kantautunut. Että sieltä ne valtavat kokoelmat, niin ne löytyy sitten noilta lehdiltä ja kuvapalveluilta sieltä kuvatoimistoista, että niitä ei ole meillä museossa.

M.R: Olen mä kuvannut kaikennäköistä myös, mutta se meni vähän päinvastoin itse asiassa. Että kun mä kuvasin muotia, niin sit yhtäkkiä mua pyydettiin kuvaamaan autoja ja voipaketteja, koska ne halusi erilainen näkemys siihen, koska siis kaikki oli, jos puhutaan taas tekniikasta, siis nämä tavalliset miesaivolliset alueethan oli just autot ja ruoka jostain syystä, koska ne piti hiplata ja piplata niin hirveästi näitten kiiltojen kanssa ja säätää ja sitä sun tätä. Mutta sit yhtäkkiä ne halusi jotain niin kuin ikään kuin tuoda joku lapsi studioon joka leikkii eikä välitä kiiltääkö siellä tai näkyykö toi, tai et se oli mielenkiintoista. Ja sitten Ulla Finnilähän oli yksi nainen, mutta olisinkohan mä ollut sitten seuraava, joka vähän teki enemmän muotia. Mä en muista kuka se olisi ollut ennen Ulla Finnilää.

M.F: Salme Simanainen kuvasi jonkun verran. Hän oli tuolla Tenhovaaran kuvaamossa, eli se on ollut siinä jo 30-40-luvulla.

M.R: Joo ja sitten oli tämä potrait photographer tämä..

M.F: Ja sitten vielä kauemmin, Emmi Fock oli ihan niitä ensimmäisiä. Jo niin kuin 20-luvulla ja 30-luvulla Turussa Atelier Irmelin, jossa Emmi Fock kuvasi ja meillä on niitä jonkun verran museon kokoelmassa, mutta se on jännä, että kun niistä ei aina välttämättä tiedä, että onko kysymyksessä muotokuva vai ei, koska jos ne tilaajatiedot ei ole säilyneet. Koska he kuvasivat Atelier Irmelinissä, he kuvasivat myös potretteja esimerkiksi, että jos on joku turkulainen seurapiirinainen joka on halunnut itsestään potretin siinä uudessa upeassa muotiluomuksessa, niin silloinhan se on muotokuva eikä varsinaisesti muotikuva. Että ei niitä tiedetä sitten jos se kuvan tilaaja on ollut se muotisalonki joka sen mekon on valmistanut, niin sitten se on ollut muotikuva. Mutta että nämähän on vain silkkaa semantiikkaa käytännössä että.

M.R: Niin se on mielenkiintoista tuo, että sä sanot noin, koska siis hyvä muotikuva on myös hyvä muotokuva.

E.S: Joo ja sit siitä tulee mieleen myös semmoinen asia, että niin kuin sä Maria sanoit, että se turkulainen ylemmän keskiluokan rouva joskus oli pystynyt ostamaan sen jonkun asun missä hänet sitten ikuistettiin. Eli muoti ei ollut kaikkien ulottuvilla, nyt se taitaa aika lailla olla, jos pikamuodista puhutaan, jos se nyt muotia onkaan. Ja toisaalta meillä museolla me paljon tutkitaan ja puhutaan siitä miten kaikki nykyään myös valokuvaa. Valokuvaaminenkin on nyt kaikkien ulottuvilla, niin onko tämä just jotenkin heijastunut sitten myös muotivalokuvaukseen? Että muoti on kaikkien ulottuvilla nykyään toisella tapaa kuin nyt vaikka 50-60-luvulla jopa?

M.R: On se. Siis sehän on niin kuin sanotaan näin pikakuvausta. Ja pikamuoti on myös kommunikointi, mutta sehän on niin kuin sanotaan, se on vähän niin kuin one-liners. Et jos sä mietit, klassinen muotikuvaushan, sehän on tarina. Elikkä se koostuu monesta eri vaatteesta ja monista eri tilanteista ja sä kerrot jonkun tarinan pitkälle ja samallahan se stylisti siinä kuvauksessakin joka tekee stylen ja hakee vaatteet, niin se on toinen level, taso siinä itse kuvatarinassa joka koostuu myös näistä vaatteista. Että se voi olla just se, että mikä. Onko siellä ikään kuin punainen lanka, et onko sulla niin kuin nyt materiaalit vai onko sulla niin kuin ruudut ja raidat vai mitä sä sekoitat. Et se on niin kuin toinen semmoinen alitarina siinä.

M.F: Silloin kun puhutaan editorial-muotikuvista, niin onko silloin kysymys nimenomaan tämmöisestä niin kuin sarjasta, joka on tarinallinen aina?

M.R: Joo.

E.S: Hei nyt tähän väliin me kuunnellaan arkistopätkä meidän museon kokoelmista.

Äänitallenne:
 Vuokko Nurmesniemi: Niin K-G Roos, mä tutustuin tähän kauniiseen nuoreen, komeeseen nuoreen valokuvaajamieheen 50-luvulla, joka osoittautui sitten todella niin kuin lahjakkaaksi kuvaajaksi, kun hän ryhtyi työhön. Ja se että hän, siis minusta se kaikkein hienoin puoli siitä, että hän nyt oli komea, niin tuota oli se, että hän myös oli ajatuksissaan aika komea. Että hän löysi sen oleellisen niistä vaatteista ja kuvasi sitä, että ne ei ollut, niin kuin niillä ei ollut sitä esikuvaa niin kuin vaateteollisuudessa siihen aikaan oli, että oltiin maha pystyssä ja oltiin niin keinotekoisia, kun voi ihminen olla, tämmöisiä kiiltokuvaihmisiä, niin hän omaksui sen sanoman mikä mulla oli sanottavana. Eli ne oli normaalin ihmisen vaatteita, mutta tai normaalia normaali, mutta siis ne oli ihmiselle tehtyjä vaatteita, eikä niin kuin lavastusvaatteita alusta lähtien. Niistä oli liiat saumat otettu pois ja tai liiat kulmat, kureliiviä ei meillä tehty siihen aikaan vaan Marimekko otti pois kaiken tämän, tai Marimekko tai minä otin vaatteista pois ne kaikki ylimääräiset epäoleelliset asiat. Ja ne kertoi enemmän sen ihmisen elämäntavasta kun sitä, että ne olisi ollut kiiltokuvia ja kauniita, yksinomaan kauniita kuvia niin kuin K-G Roosin, tietysti nämä kuvat oli kauniita myöskin. Mutta et hän omaksui sen linjan jota mä edustin hienolla tavalla ja tietysti tämä Eskimotyttö, joka on hänen suuri mallinsa tai jota hän, siis joka esitti näitä Marimekkoja, niin hän oli myöskin K-G:n näköinen, mutta oli ihan muuta. Mutta kuitenkin, että hän oli, hänestä voi nähdä sen elämäntavan mitä nämä vaatteetkin edusti, että minusta hän oli graafisesti ja kuvauksellisesti äärimmäisen hieno kuvaaja.

 

E.S: No tässä tietenkin grand old lady Vuokko Nurmesniemi muistelee tai tulkitsee valokuvaaja K-G Roosin kuvia. Olen itse aikoinani vuonna 2012, niin Vuokko Nurmesniemeä haastatellut tässä hänen kodissaan Kulosaaressa meidän museon silloiseen näyttelyyn. Sä tiedät Maria aika paljonkin K-G Roosista ja itse tästä tilanteesta mistä Vuokko Nurmesniemi puhui.

M.F: Joo meillä oli 2012 K-G Roos näyttely, jossa oli esillä myös muotikuvia joita hän kuvasi Marimekolle 58-59, Vuokko Nurmesniemen suunnittelemia mekkoja. Ja ennen tätä meidän näyttelyä museolla, niin minä olin siis käynyt läpi meidän K-G Roos arkiston kokoelman, kaikki negatiivit ja vedokset ja tämä Eskimotyttö jonka Vuokko tässä nauhalla mainitsi, niin hän on Marianne Winquist nimeltänsä. Kun tätä K-G Roos arkistoa kävin läpi, niin en tiennyt tämän tytön nimeä eikä kukaan muukaan tiennyt. Täytyy sanoa, että olin siis täysin ihastunut tähän hahmoon jolla oli siis semmoinen todella graafisesti leikattu lyhyt tumma tukka, jotain ihan muuta kuin niissä 50-luvun puolivälin kuvissa yleensä näki ja hän oli jotenkin todella äärimmäisen tyylikäs sellainen niin kuin IT-tytön 50-luvun versio ja olin kovin ihastunut. Ja sitten kirjoitin meidän museon kokoelmanostot sarjaan hänestä sellaisen jutun, Maailman kaunein Marityttö ja kysyin, että jos kukaan osaa mulle kertoo, että kuka tämä tyttö näissä kuvissa on, niin haluaisin tosi kovasti tietää. Enkä uskonut, että kukaan sitä sieltä bongaa ja häntä tunnistaa, mutta niin vaan minuun otettiin yhteyttä ja sain tietää, että tosiaan Marianne Winquist nimisestä naisesta on kysymys ja sitten me itseasiassa tavattiin. Hän oli hyvin yllättynyt, että häneen otettiin 50 vuotta myöhemmin yhteyttä, koska hän oli sitten tehnyt urallaan ihan kaikkea muuta tämän niin kuin lyhyen mallinuran jälkeen ja sitten yllättäen, niin joku halusi kuulla, että minkälaista oli työskennellä K-G Roosin mallina. Niin häntä myös silloin 2012 haastateltiin sitten K-G Roos kirjaa varten.

E.S: Joo mä tiedän kanssa ne kuvat, niin siinä ollaan jo niin kuin vähän tuossa samassa meiningissä, kun toi nainen ja avaruusajan, nainen ja kosminen muoti, että malli liikkui hyvin vapaasti.

M.F: Joo.

E.S: Oli ikään kuin luonnollisissa asennoissa kallion rannalla tai kaislikon seassa, sen tyyppistä tarinan kerrontaa.

M.F: Niin siinä taustalla se 30-40-luvun studiomuotikuvaus missä on tosiaan semmoisia niin kuin Vuokko tuossa nauhalla puhui näistä asennoista, että ne on semmoisia pikkurilliä myöten suunniteltuja, että sitten siirrettiin rysäyksellä semmoiseen luonnolliseen mennään kaupungille ja kuvataan vallitsevassa valossa ja ihan vaan kuvaaja ja malli, kevyin kantamuksin liikkuvat kahdestaan.

E.S: No se oli niin kuin tommoinen arkistokeissi historian hämäristä. Olisiko sulla Marica meille joku vähän tuoreempi kuvauskeissi? Minkälaisia tarinoita sä rakennat tai miten? Tai tulisiko mieleen joku sun uran varrelta?

M.R: No siis toi oli mielenkiintoista kuulla just kun sä sanoit, että studiosta kadulle. Ja siis kun mä rupesin kuvaamaan, niin sehän oli semmoista vähän joka kerta kun oli kuvaus, niin sehän oli vähän kun olisi niin kuin joku guerrillasota alkanut, koska me ei niin hirveästi mietitty, että suunniteltu et mitä tehdään. Niin kuin silloin -80, mikä tämä nyt oli 90-luvulla ehkä. Vaan se oli niin kuin mä olin siellä ja sit niin kuin okei, nyt mennään ja sit mentiin ja sitten kun joku tulee ja haluaa, että me mennään pois jostain ravintolan edestä tai jos me ollaan saatu mennä johonkin ravintolaan sisään ja ottaa siellä yhden kuvan. Niin mä olen, että kaikki pysyy paikallaan kukaan ei ole vielä kuollut ja sit me niin kuin, se oli semmoista niin kuin adrenaliinia, semmoista riskinottoa ja kaikkea. Että sitten kun sä kuvaat ympäri maailmaa, niin sit sä joudut vähän opettelemaan, että näitä täytyy vähän enemmän suunnitella kyllä. Että jos sä menet Jenkkeihin kuvaan jotain, niin sulla pitää olla lupa ja sun pitää maksaa tästä luvasta. Ja sun pitää, nykyään se on aika semmoista, että kun sä suunnittelet jotain, sä et edes saa mallia ellei sulla ole moodboardia ja ideaa ja kuka tekee sitä ja kuka tekee tota. Ja sun viimeiset kymmenen vuoden duunit sun pitää näyttää suunnilleen, että muuten sä et saa mallia ylipäätänsä. Ja sitten et se oli, se oli erilaista silloin kun mä aloitin ja sit ihan mun alku oli näin, et mähän tein mun ekan, mallina mä olin vielä ja matkustin mun suomalaisten mallikavereitten kanssa ympäri Eurooppaa ja ympäri maailmaa ja mulla oli kyllä aina kamera mukana. Et mähän aloitin silleen, et mä otin niistä kuvia koko ajan. Nyt kaikki vaatteet pois ja mene istumaan tuonne ammeeseen ja sit tietysti äh, stop stop ja nyt tehdään tämä Milanossa kadulla jotain, niin kuin sillan alla jotain, hirveästi meikkiä laitetaan ja mehän tehtiin kaikki itse. Ja sitten mä tulin kotiin käymään Suomeen ja mun silloisen poikaystävän, myöhemmin ex-miehen kanssa. Hän oli perustanut ihmisten kanssa City-lehden ja sitten.

E.S: Eli me ollaan. Milläs vuosikymmenellä me nyt ollaan?

M.R: Mikä tämä on nyt sitten, ollaanko me 80-luvun loppupuolella. -86.

E.S: -86 Helsingissä.

M.R: About, about. No kuitenkin mä sitten tulen maailmalta, palaan turhautuneena mallina, ja istun ja odotan, kun tämä poikaystävä tekee duunia. Mä katoin näitä lehtiä, mä sanon: Tämä on ihan hirveen näköistä, ei tämmöistä voi tehdä, miten teillä on tämmöistä muotia, ei sen pitäisi näyttää tuolta. Ja sitten nehän kyllästyi mun touhuihin siellä ja sitten päätoimittaja sanoi: että no, mutta jos sä noin valitat, niin tee sitten itse, jos osaat paremmin. Sitten sanoin okei, okei no sitten. Sitten mä sanoin mun mallikaverille Maarit Oravalalle, että nyt me mennään New Yorkiin, me oltiin menossa New Yorkiin jostain syystä matkalle. Me tehdään siellä muotijuttu, mä sanoin.

E.S: Eli oliko toi se kun muotivalokuvaus ammattimaistui Suomessa toi hetki, kun sulle sanottiin, että..?

M.R: Se oli näin.

E.S: Tämä kuulostaa aivan siltä.

M.R: Se oli vissiin näin ja sitten me oltiin ihan niin kuin silleen, sitten mä sanoin Maaritille, että sä stylaat, sä tiedät hyvin tuon muotijutun ja sä olet myös mallina, eikö näin. Ja sitten me mentiin sinne ja sitten me käveltiin yhteen mallitoimistoon ja sanottiin, että me ollaan tekemässä muotijuttu, että me halutaan yksi poika, kun me tehtiin semmoinen pariskuntamuotijuttu. Ja sit piti näyttää New Yorkia ja mitä siellä tehdään, semmoista niin kuin arkielämää. Ja sitten oli kaikki nämä paikat mistä mä tykkäsin, oli niin kuin toi Upper West Side, oli fruit stand ja sitten oli, niin kuin piti näkyä toi skyline ja sitten piti olla joku romance, oli kivannäköinen ranskalainen miesmalli. Sitten mä keksin sen, että me tarvitaan joku eläin, että hankitaanko joku vaikka kissa niin kuin edellisenä päivänä tai jotain. Sit me käveltiin ohi yksi eläinlääkärin paikka ja sit mä kävelin tai musta tuntuu, että olin ehkä minä joka kävin, että hei, saadaanko me lainata yhtä kissaa niin kuin Upper West Sidella, ja sit hän on niin kuin Maarit seisoi siinä, joka oli silloin aika blondi, vähän söpömpi kuin minä ja hän rullaa vähän hiuksia siinä ja sitten se eläinlääkäri antaa meille jonkun asiakkaan kissan niin kuin kuvaukseen, tähän meidän ekaan muotikuvaukseen.

E.S: Silloin kaikki oli paljon yksinkertaisempaa.

M.R: Mutta eihän se lopu siihen. Sitten kun päivä on ohi, niin kissa on hävinnyt ja me ollaan ihan, että missä hemmetissä se kissa on. No meni muutama tunti, kun me oltiin vähän hysteerisenä siinä, mutta sitten se löytyy kirjahyllyn takaa. Oikeasti. No joo, mutta näin sitä tehtiin vähän silleen niin kuin terrori-iskuna, niin kuin let’s go and do it.

E.S: Jatkuvaa ongelmanratkaisua.

M.R: Joo juuri näin. Se on niin kuin second plan B, plan C, plan D, anything plan.

M.F: Et siinä isossa työryhmässä ja assareissa on ainakin se hyvä puoli, että joku ehtii vahtia kissaa.

E.S: Hei nyt meillä on käsillä se hetki, että katsotaan mitä kuvia te olette tuoneet muotivalokuvaukseen liittyen. Mitä sulla on Maria mukana?

M.F: Tämä on Sanna Lehdon Morphologies-sarjasta, musta se on todella hieno sarja kokonaisuudessaan. Mietin useamman kuvan välillä minkä toisin ja lopulta valitsin tämän. Tässä on siis kuvattu tämmöinen hieno vintage korvakoru korvassa, joka kasvaa vähän karvaa. Ja tässä näkyy myös parran sänkeä ja tommoista harmaantunutta tukkaa ja lähikuva otettu ja sit kaiken lisäksi jotain tahmean näköistä nestettä valuu sieltä korvan takaa. Ja valitsin tämän kuvan siksi, että minusta tuntuu, että tässä yhdistyy niin monta asiaa joita normaalisti ikinä ei näy muotikuvassa. Ja tämä on palkittu, tämä sarja 2018 Ranskassa, siellä nuorten suunnittelijoiden ja valokuvaajien kilpailussa jonka nimi Ranskaksi on ehkä jeer, tai jotain sellaista mutta siis ihan.

M.R: Hyères.

M.F: Hyeres härmäläisittäin lausuttuna.

E.S: Mä kuulin ekaa kertaa muuten sen ranskaksi.

M.R: Sanos uudestaan, niin mäkin voin oppia.

M.F: Siis en osaa ranskaa ollenkaan, minun piti googlata, että miten ranskalaiset sen lausuu.

M.R: Miten ne lausuu?

M.F: Jeer. Ehkä, tai jotain sinnepäin.

M.R: Jeer.

E.S: Jeerissä palkittu, noni.

M.F: Niin, tämä kuvasarja oli siis loppukilpailussa ja voitti yleisöpalkinnon 2018.

E.S: Aika laaja toi muotivalokuvan käsite. Onko toi semmoista muotivalokuvaa mitä sä Maria haluisit enemmän nähdä tai?

M.F: Joo minusta muotikuvissa kaikkein kiinnostavinta, siinä on monta kiinnostavaa näkökulmaa, mutta aina kaikista kiinnostavinta on kuitenkin se, että miten vaatteet ja asusteet tulee niin ihmisen keholle, se niin kuin kehollisuus. Ja senpä takia haluaisin nähdä laajempaa kirjoa siinä, että minkälaisten kehojen yhteydessä sitä kuvissa esitetään. Ehkä sellaisissa, et jos on tämmöisiä niin kuin editorial muotikuvauksia jossa on ikään kuin korkeat taiteelliset tavoitteet, ne voi olla ihan superhienoja kuvia, mutta tuntuu et sieltä on hirveän vaikea löytää kuvista malleja, jotka ei olisi teini-ikäisiä ja painoindeksi alkaa ykkösellä, että tuntuu, että sinne mahtuisi paljon paljon enemmän vaihtelua. Että ehkä semmoisessa niin kuin kaupallisemmassa kuvastossa, mainoksissa ja muussa, jossa halutaan että on enemmän samaistumispintaa niille potentiaalisille ostajille, niin siellä nykyään näkee paljon enemmän sellaista niin kuin iän ja kehon suhteen niin kuin kirjoa, mutta se semmoinen niin kuin taiteellisella painotuksella tehty muotikuvaus, niin tuntuu, että se on ehkä juuttunut vähän turhan paljon siihen nuoruuteen ja hoikkuuteen minun mielestä. Siksi toin tämän vanhemman miehen korvan.

M.R: Ehkä mun eka reaktio siihen oli niin kuin yök. Just limaa ja niin kuin taidekuvahan on semmoinen joka pitää mikä tahansa reaktio on se mihin pyritään, että jos sä, if you feel something it’s working. Mutta muotikuvahan on sellainen, nyt ei saa unohtaa, että muotikuva suurimman osan on kaupallinen ja sitten sulla on rajat, sulla on joku joka maksaa ja sulla on se joka maksaa sun tuotanto ja sun pitää myydä sitä vaatetta, tästä lähdetään. Ja sitten jos me halutaan, jos yhtäkkiä niin kuin lima ja karvainen korva myy sun vaatteet kymmenelle ihmiselle ja joku on valmis maksamaan siitä, niin sehän on ihana asia. Sitten muotikuva, muoti on myös unelmoimistakin, elikkä jos sä olet, no nythän se vähän muuttuu, mutta sorry to say, mä en osta sitä Britti-Vogueta, missä on tämä Britti vanha näyttelijä, se ei vaan kiinnosta mua. Mä haluun nähdä jotain muuta kun vaan, että on poimittu siihen, koska se on, niin kuin ei ole ikinä ennen Voguen historiassa ollut häntä siinä. Sitten unelmoinnistahan se on kiinni ja sit niin kauan, kun meillä on, no siis sehän on se jos mä olen kuvaaja, niin mähän kuvaan semmoista mistä mä tykkään tai mä yritän kuvata semmoista mistä tykkään. Okei I love lima myös, että mieluummin mä laittaisin rasvaa lattialle ja lähtisin pyörimään siihen niin kuin värikasaan tai mikä vaan, että musta se on ihana, mutta kuka maksaa sen.

M.F: Niin ymmärrän tuon täysin. Siis on olemassa tietyt realiteetit, kun toimitaan kaupallisella kentällä jossa on myös esimerkiksi kova kilpailu, niin sitten on vaan niin kuin pakko tehdä sitä mikä myy. Mutta samalla olen ehkä semmoinen naiivi utopisti sen suhteen, että musta tuntuu että, tai ehkä vaan haluan uskoa, että ihmiset olisi valmiita ottamaan iloiten vastaan myös sen niin kuin, unelmoimaan sen runsaamman kehollisuuden kanssa johon mahtuisi ne erilaiset eri-ikäiset ja -kokoiset ihmiset.

M.R: Onhan se muuttunut aika paljon.

M.F: Niin, mutta ehkä maailma ei ole vielä siihen valitettavasti valmis.

M.R: Mutta se on ihan sama niin kun se näyttelee tai sanotaan vaikka, halutaan niin kun nainen 50, niin se nainen 50, kun sä etsit sitä, niin se on näyttelyikä. On sitten se voi olla näyttelyikä, mutta se itse ihminen voi olla 30 tai 60, elikkä se on ihmisestä kiinni myös.

E.S: Tämä on varmaan ihan mielettömän laaja. Jos me uskotaan siihen, että muoti jotenkin heijastelee yhteiskuntaa ja vallitsevia arvoja, niin pakkohan silloin sen on jotenkin heijastuu sinne muotivalokuvaukseen. Jos ihmisten kulutuskäyttäytyminen on muuttunut siihen, että valinnat tehdään uudestaan ja uudestaan.

E.S: Hei nyt tota palataan muodista takaisin valokuvaan. Mitäs Marica sulla on mukana?

M.R: Täytyy kattoa, löydänkö mä sen.

E.S: Onko toi sun oma kuva?

M.R: On mun oma kuva.

E.S: Kerro vähän siitä.

M.R: No se on malli joka, kun hän tuli meille meikkaukseen, niin me ei oikein tiedetty, että onko hän tyttö vai poika. Ja sitten kun me kuitenkin, se mitä me tehtiin oli vähän semmoinen naisellisempi juttu, niin me sitten saatiin hänet enemmän siihen niin kuin työnnettyä siitä tomboysta, I love tomboys, mutta tässä piti olla Max Marat ja kaikki nämä tämmöiset Italian Fashion. Niin meidän piti saada hänet vähän niin kuin liikkumaan, olemaan, näyttämään fiiliksiä ja näin poispäin. No hän ei suostunut nauramaan yhtään ja mun piti ottaa kovat otteet jossain vaiheessa. Ei kun oikeasti, hän istuu siinä, me ollaan lennätetty hänet Pariisista Milanoon ja hän ei suostu nauramaan. Ja mä en halua, että on niin kuin ankea fiilis, koska mä haluan, et on onnellisuutta. Mä haluan, että me kuvataan jotain mikä on ihanaa ja elämä on ihanaa ja fiiliksiä.  Noni, tämä on malli joka seisoo hedelmäkaupassa, jossa on myös kaksi miestä mukana ja hänellä on kädessä samppanjapullo ja onkohan siellä meloni tai jotain vastaavaa. Ja tämä on viimeinen kuva tästä koko sarjasta, joka hän on luopunut siitä hänen omasta niin kuin myrtsiydestä ja tämä on, niin kuin tässä kuvassa on hänen fantastinen, ihana hymy, jota hän on pantannut koko päivän ja tässä hän hymyilee, koska hän ei voi enää ylläpitää sitä hänen tämmöinen niin kuin myrtsiä, I just want to do some really.

E.S: Hei nyt mä sanon tähän loppuun, että muotivalokuvaus on aivan selvästi tarinan kerrontaa. Hei kiitos Maria ja Marica. Tämä oli Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva –podcast. Tämän jakson, ja paljon muitakin voit kuunnella meidän museon nettisivuilta www.valokuvataiteenmuseo.fi. Siellä on kaikki nämä kuvat joista me juteltiin ja paljon muita kuvia ja linkkejä ja sitten tämä löytyy myös Spotifysta ja Applen podcasteista. Kiitos ja moi.

M.F: Moi moi.

Osoite
Kämp Galleria
Mikonkatu 1, 00100 Helsinki
Katso kartalla Kämp Galleria
Aukioloajat
ma–pe 11–20, la–su 11–18
Liput
12/6/0 €
Museokortti
Alle 18-vuotiaille vapaa pääsy
Osoite
Kaapelitehdas
Kaapeliaukio 3, G-rappu, 00180 Helsinki
Katso kartalla Kaapelitehdas
Aukioloajat
ti–su 11–18, ke 11–20
Liput
12/6/0 €
Museokortti
Alle 18-vuotiaille vapaa pääsy