Pyhä. Paha. Metsä.

Dokumentin suomenkielinen tekstinnös

 

RITVA KOVALAINEN: Mä muistan Sannin nähneeni ensi kerran plastisen muotoilun tommosessa, klassises muotoilus, ku me tehtiin savesta jotakin veistoksia, ja sitten sinne tuli yhtäkkiä semmonen kiinnostavan näkönen nuori nainen, jol oli hirvee semmonen vauhti päällä.

SANNI SEPPO: Mä kyllä muistan sen,, ihailevani sitä sun ammattimaisuutta ja sitä sellasta että työhön panostetaan  tosissaan, ja siihen niinku heittäydytään, et me mennään niihin kohteisiin, me kuletaan pitkin maata ja me oikeesti syvennytään, ja se on intohimosta tekemistä.

RITVA KOVALAINEN: Mä luulen, et me Sannin kans varmaan sillon jo ruvettiin puhuu metsäpolitiikkaa, ku me kokoonnuttiin.

SANNI SEPPO:  Siihen aikaan se kiista, oikeestaan ihan sama, mitä, mikä nyttekin, et puhutaan siitä, et metsät on meille hirveen merkityksellisiä taloudellisesti, ja sitte toisaalta metsät on merkityksellisiä monimuotoisuuden kannalta. Mutta se ihmisen näkökulma, että mitä se merkitsee ihmisille, -

RITVA KOVALAINEN: Me istuttiin jossakin ja tota, ajateltiin, et nyt meijän täytyy tehdä jotain, et nyt täytyy tuoda joku,  kulttuurinen näkökulma tähän asiaan, et eihän tää näin voi mennä.

 

PYHÄ.

 

SANNI SEPPO: Kun tää mytologia tuli meille vähän niin ku yllätyksenä puun takaa, että, että kun me haluttiin puuttuu, puhua siitä henkisest ja kulttuurisesta merkityksestä, niin me törmättiinkin tänne se ajatus veiki meidät kauas, kauas miedän juurille, ja ei niin ku suoraan tähän päivään,

RITVA KOVALAINEN: Mutta käytännössähän tää kirja ikään kuin, ja meidän projekti kertoo luonnonuskonnosta, suomalaisesta luonnonuskonnosta, joka  vallitsi täällä ennen kristinuskoa. Ja siihen liitty sellanen ajatus, et jokaisella suvulla esimerkiks piti olla tällanen oma pyhä puu, jonka kautta voitiin pitää yhteyttä sitten, toisaalta luonnonjumaliin tuolla taivaalla, ja sit myös sukuun, jonka kautta oltiin, ikään kun suvun vainajiin puun juurien kautta, et se puu oli niinku semmonen välittäjä.

SANNI SEPPO:  Se, että meil on ollu joskus pyhiä puita, merkityksellisiä puita, joihin me ollaan luotu henkinen side, ni se ei oo katkennu täysin, vieläkään.     Että, että suomalaiset tuntee edelleen, on hirveen paljon ihmisiä, jotka tuntee niin ku semmosta henkistä yhteyttä johonkin tiettyyn puuyksilöön.

Kaikkien niitten pyhien puiden löytäminen ja kaikenlaisten tän nykypäivän puusuhteen ja metsäsuhteen kertominen, että se oli, se oli sillä tavalla  hirveen laaja ja iso työ,, että siinä tuli esille hirveen hyvin se, että miten ansiokasta on se, että tekee työn parina, koska on paljon sit semmosii asioita, joista, joista voi, se oli tärkee niin ku pohtii, että mikä täs on tärkein tie, miten tää pitäis jäsentää, että sitä ois, se ois voinu olla yksin n kauheen tuskastuttava tehtävä

Että jos sitä ei olis voinu jakaa jonkun kanssa, niin se olis ollu aika turhauttavaa niin ku tavallaan kaikki ne keskustelut, kaikki ne innostukset, ku löytää jonkun yhtäkkiä vielä olemassa olevan Tapionpöytäkuusen jostakinHämeenkyröstä, niin eihän semmost voi jakaa kenenkään muun kanssa, joka ei oo niin ku niin sekasin siinä vaiheesa siitä, niin ku innostunu ja sekasin siitä materiaalista.

 

PUIDEN KANSA 1997

 

RITVA KOVALAINEN: Puiden kansa kiersi hirveen monella paikkakunnalla, oikeestaan ihan etelästä pohjoseen.

Me saatiin todella paljon niin ku semmosta palautetta, et ihmiset kerto niin ku omia kokemuksiaan metsästä ja, ja, tota, viittas siihen näyttelyyn ja sit siel saatettiin käydä jopa niin ku sellasta keskustelua,  -   ja sit sinne tuli paljon piirroksia ja kaikkee semmosta. Tämmöst ei koskaan aiemmin eikä myöhemminkään, ainakaan mulle, oo sattunu kohdalle, et meil on iso pino niit vieraskirjoja, missä on eri paikkakunnilta niitä ihmisten kommentteja

SANNI SEPPO: Siinä tuli niin ku kahtalainen viesti sitten siltä yleisöltä). Toisaalta oli tää viesti, että ihmiset ymmärsi, koki hirveen vahvasti, et ne ymmärtää, minkä takia metsät ja puut on niille tänä päivänä hirveen tärkeitä, et se johtuu tästä, että meillä on nää metsäiset juuret, meillä on tää mytologiatausta, et ikään ku se selittää sen erityislaatusen rakkauden ja suhteen, henkisen suhteen näihin puihin. Ja sit toisaalta oli tää viesti, et miten te, te luotte tämmösen illuusion tämmösestä kauniista metsäkansasta, et katsokaa ympärille, miltä tää, miltä nää metsät näyttää.

 

PAHA.

 

RITVA KOVALAINEN: Ja myös me käytiin tosi paljon sitte niin ku esitelmöimässä eri puolilla hyvinki erilaisille yleisöille, ja siellä, siellä tuli tämä tämmönen suru (S: Joo) hirveen usein. Ja sit tilaisuuden jälkeen, niin ihmiset saatto tulla itkien kertomaan siitä järkytyksestään, niin kun, kun heidän, tota, kotimetsä oli hakattu ja mökkimetsät on hakattu, ja. Niin se oli, se oli aika traagista. (S: Joo)

SANNI SEPPO: Miten se tapahtu, miten se pysty tapahtumaan, missä vaiheessa ja minkälaisilla menetelmillä, että tää, tää kansa, jolla oli niitä pyhiä lehtoja ja pyhiä metsiä, niin yhtäkkiä on ruvennu näkemään sen niin ku puukuutioina sen saman asian, mitä on tapahtunu? Et, et sit se niin ku vaati sitä, et meijän pitää jatkaa tätä työtä.

RITVA KOVALAINEN:  Toiset väittää, että puuta on enemmän ku koskaan ja siitä syntyy semmonen mielikuva, että metsää ja luontoa on enemmän ku koskaan.

Me ajateltiin, että otetaanpa nyt sitten selvää, että miltä se maisema oikein näyttää, et ku tämmöstä niin ku, et onko se nyt näin vai onko se näin? Ja aika sillai niin ku viattomasti ja puhtaalta pöydältä ajateltiin, että me valokuvataan yks iso metsäalue, joka, joka, tota, mielletään niin ku semmoseks hyvin erämaiseksi, ja tota, rajataan se, ja valokuvataan siitä suurin piirtein jokainen sentti, mikäli vaan mahdollista. Ja nykyään, kun metsäautotieverkostot ulottuu joka paikkaan, ni sehän on hyvinki mahdollista

SANNI SEPPO: Meillähän oli ensimmäinen, muistat sä, meil oli ensimmäinen nimi sille Metsää etsimässä, ku, koska meillä oli niin ku semmonen olo, olo, että tota, me etsitään sitä tosissaan, sitä metsää.

Ja me saatiin Metsäntutkimuslaitokselta kartta, jossa näky sillä alueella, että missä siel on niinku vanhempaa metsää, ja mis on, mis on, tota, aukkoo ja mis on taimikkoo ja mis on mitäki.

Sitte se olikin niin ku, se, kartassa se näytti, että se on vanhaa metsää, ja sit ku mentiin sinne paikalle, niin se oliki hakattu jo. Ja sit suurinpiirtein seuraava kohde, nii ihan samalla tavalla, että se näytti, et siellä piti olla jotain sata viiva kakssataavuotiasta metsää, ja se oliki hakattu jo.

Sit meil oli semmonen nimi sille projektille, ku Sateenkaaren pää, koska tun-, tuli semmonen olo, ku kulkee siellä Pohjois-Karjalan kiemuraisia (33:31) maisemia, että se metsä niin ku, et tuol on sitä metsää, ja tuolla se, siintää niin ku tummempana horisontissa, ja ajetaan sinne, halutaan nähdä metsää. Ja sit, ku päästään sinne, se onki semmonen kahdessa minuutissa läpikuljettava alue, että, et se samalla tavalla, kun sateenkaaren pää, aina, ku siel on se aarre, kun sä lähestyt sitä, niin se aarre häviää, ja se sateenkaaren pää muuttuuki, siirtyyki aina kauemmaks jonnekin, niin samalla tavalla me epätoivosesti etsittiin sitä metsää.

No, me ruvettiin mittaamaan metsiä minuuteissa, koska hehtaarit on kaupunkilaisille kuitenki vaikeempi, tai neliökilometrit vaikeempi hahmottaa, että mitä se oikeen tarkottaa, mutta se aika on semmonen, mikä me ymmärretään paremmin, että jos sä niin ku hakkuun laidalla astut metsään, kauanko kestää, että sä kävelet sen metsän poikki, että sä oot taas seuraavan hakkuun laidalla, niin tää oli se meidän tapa mitata, kun sä kävelet rauhallisesti. Ni sit me löydettiin niin ku kahden minuutin metsiä ja viiden minuutin metsiä ja kymmenen minuutin metsiä.

RITVA KOVALAINEN: Ja siellä sitten hetken pyörittyämme, tai ehkä muutaman vuodenki kuvattuamme niin ku niitä paikkoja, niin sit heräs semmonen, itse asias se kysymys, mikä meitä niin ku sillon alkuunkin oli askarruttanu, et miten ihmiset niin ku suhtautuu tähän?

 

SATEENKAAREN PÄÄ 2007 (elokuvakatkelmassa englanninkielinen teksti)

 

SANNI SEPPO: Sitä surua, mitä, mitä ihmiset kokee sen ympäristön tuhoutumisesta, niin sille ei oo niin ku ollu tilaa, eikä sille ei oo ollu, se ei oo niin ku oikeutettua, että myöskin monille, ihmiset, jotka kerto meille niist suruista, niin pohti myös sitä, et onks tää oikeutettua, onks mulla oikeus tuntee näin? Onks mul oikeus tuntee tätä surua, ku kaikki mun rakkaat paikat on tuhottu?

Mutta se oli myös hirveen tärkee projekti myöski itse syventyä siihen, että, että, tota, miten tää on tapahtunu, miten on mahollista, et tällä tavalla on käyny, minkälainen niinku pakko, sotilaallinen, lähes sotilaallinen pakkokoneisto on tehty sotien jälkeen, tai oikeestaan ennen jo, että ollaan saatu niin ku kaikki metsät haltuun ja ei oo todellakaan ihmisiltä kysytty, et mitä te haluatte. Et se ei oo ollu missään, missään määrin niin ku demokraattista, tai johonkin tutkimukseen perustuvaa, mitä näille metsille tapahtuu.

 

METSÄNHOIDOLLISIA TOIMENPITEITÄ 2009 (kirja)

 

RITVA KOVALAINEN:  Hirveen monet ihmiset tuli sanomaan, että tää on vähän niinku tämmönen kuningas ilman vaatteita, tää, tää koko metsäkuvio ja -syndrooma, et nythän te sanotte sen ääneen, minkä kaikki tietää. Ja tota, jotku motokuskit saatto tulla sanomaan kirjamessuilla, että kyllä, minähän se syyllinen oon, että kyllä täytyy sanoo, että kyllä näppi tutisee, ku hienoa metsää menee hakkaamaan.

 

METSÄ.

 

SANNI SEPPO: Meil on tän taiteen avulla halu tavallaan tuoda ihmisille, semmonen tunne, että sä voit olla hetken ikään kuin metsässä, sä näät sen metsän moninaisuuden, ja sä ymmärrät sen, siitä metsästä jotakin.

RITVA KOVALAINEN: Haluan taiteellani myös vaikuttaa asioihin, ja kyllä se on semmonen niin ku kimmoke siellä taustalla. Mutta (S: Kyllähän sitä tarvi-...) en mä oikeestaan, ainakaan sillai oo ollu aktivisti, et mä oisin ollu pahemmin pysäyttelemässä metsäkoneita.

SANNI SEPPO: No mitä nyt pari, pari tässä muutaman viime vuoden aikana, mutta, mutta tota (nauraa), kyl, en mä osaa sitä hirveesti, mä en henkilökohtasesti kauheesti osaa tehä eroo sille. Että miten sen aktivistin määrittelee ja miten sen mun taiteen määrittelee. Et kyl mä, mä ajattelen, että ne lomittuu niin toisiinsa, että tarpeen vaatiessa teen näyttelyä, ja tarpeen vaatiessa meen, otan yhteyttä päättäjiin, ja tarpeen vaatiessa meen pysäyttämään metsäkoneen, että riippuu tilanteesta.

RITVA KOVALAINEN:  Sen mä voin sanoo tohon, että mä oon ollu neljätoistavuotiaasta asti niin kun luonnonsuojelija ja toiminu aktiivisesti luonnonsuojeluliikkeessä, alkuun Luontoliitossa ja sitten myöhemmin Luonnonsuojeluliitossa,

Tällainen metsä, monimuotoinen metsä, joka ylläpitää kenties kymmeniä tuhansia lajeja, satojatuhansia vuorovaikutusverkostoja, et sen kehittyminen kestää satoja, ellei tuhansia vuosia. Ja jos hävitetään sellanen metsä, joka on, on jääkauden jälkeen tuonne syntynyt, niin se, että se palautuu ennalleen, että ne kelot ehtii tuhatvuotisiksi, niin siihen menee se tuhat vuotta. Elikä se, vaikka se, tota, sanotaan, että kyllä se metsä uudistuu, kymmenen vuoden kuluttua  se on jo takasin tässä, niin se ei pidä paikkaansa, se luonto ei palaa.

SANNI SEPPO: Suomi on sitoutunu siihen, et me suojellaan jäljellä olevat luonnonmetsät ja vanhat metsät, mutta ikään kun odotetaan sitä tarkkaa määritelmää, että mitä meidän pitää suojella, minkälainen se on, se vanha metsä. Onko tää nyt  luonnontilanen metsä, vai ei?

RITVA KOVALAINEN: Lähestulkoon täysin koskematonta luonnontilaista metsää on jäljellä noin yks prosentti eurooppalaisten tällasten tutkimusten mukaan. Ja sit tällasta metsää, jota voidaan sanoa niin ku luonnonmetsäksi, niin sitä on jäljellä ehkä joku viidestä seitsemään prosenttia.

SANNI SEPPO: On vaikee sanoo, että onko, tai siis, ei oo vaikee sanoo, on ollu ihan hirveen hienoo, että on päässy kuvaamaan näitä viimesiä luonnonmetsiä Suomessa, jotka on niin käsittämättömän hienoja ja ainutlaatusta ja on niin ku semmonen maailma, jota ei oo oikeestaan tajunnu olevan olemassakaan, kun niitä ei oo osannu varta vasten etsiä, nimenomaan näitä luonnonmetsiä. Mut samalla se on niinkun kun oikeestaan vielä suurempi suru, kun, kun koskaan aikasemmin, ymmärtää, että toisaalta, että miten vähän niitä on, ja toisaalta, miten niitä edelleen, muun muassa Suomen valtio hakkaa koko ajan.

RITVA KOVALAINEN: Meil ei oo hirveesti aikaa, et aina, ku hakataan tommonen yli satavuotias metsä, niin, niin me ei saada sitä takaisin, ja meil on tällä hetkellä aivan liian vähän tilaa luonnolle, jotta se vois säilyy hengissä niin ku tässä tulevaisuudessa. Että täytyy toimia nyt.