Mitkä kuvat muodostavat sen kuvaston, joka kuuluu osaksi Suomen historiankirjoitusta? Entä mitä kuvia on jätetty pois tai unohdettu? Valokuvan luoma todellisuusilluusio voi hämätä, mutta se kätkee aina taakseen valintoja ja vallankäyttöä.
Itsenäisyyspäivän aikaan sanomalehdet ja televisio täyttyvät taas kuvista, jotka muistuttavat suomalaisia yhteisestä menneisyydestä ja kansakunnan kohtalonhetkistä. Hetki, jolloin puoli miljoona ihmistä kokoontuu kuvaruutujen taakse kertaamaan jatkosodan vaiheita Tuntemattoman sotilaan kautta, on voimakas teko: tämän jaetun hetken ja näiden yhteisten kuvien kautta voimme kokea olevamme osa samaa ryhmää, kansakuntaa. Itsenäisyyspäivän aikaan on myös kiinnostavaa miettiä sitä, millaisista kuvista käsityksemme menneisyydestä oikeastaan rakentuu ja mitkä kuvat nousevat mieleen kun ajattelemme Suomen historiaa.
Käsityksemme menneestä, niiltä ajoilta joita emme itse ole kokeneet, perustuvat kertomuksiin. Valokuva on erityisen voimakas kertomus, kuten Markku Koski kirjoittaa artikkelissaan Todellisuuden kuvia, kuvia todellisuudesta (Valoa, 1999, s.12): ”Sillä mitä me oikeastaan tiedämme maamme historiasta ja kehityksestä mitä emme tiedä valokuvista? Tai jos otetaan vastaesimerkki: millaisia olisivat uskonnolliset käsityksemme jos meillä olisi valokuva Jeesuksesta”. Valokuva vakuuttaa katsojalle, että kameran tallentama hetki on tapahtunut, on ollut totta. Siksi kuvat ovatkin käytännöllinen ja käytetty tapa havainnollistaa ja elävöittää historiaa. Ne kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.
Voimakkuudessaan kuvat voivat olla myös vaarallisia. Niiden vilpittömän oloinen todellisuusvaikutelma kätkee taakseen kuvan illuusion, valinnan ja vallankäytön. Joku on ottanut kuvan, toinen valinnut sen säilytettäväksi ja kolmas on päättänyt esittää sen. Suomen kuva-arkistoissa on miljoonia kuvia, miljoonia vaihtoehtoja. Silti samat otokset ja aiheet toistuvat kerrasta toiseen. Kuvat, jotka Suomen historiaa ajatellessamme nousevat mieleen, voivat tuntua ilmiselviltä: mahdollisesti Taistelevat metsot, kaskenpolttajat, Mannerheim, Kekkonen, talvisodan lumipukuiset miehet, Helsingin olympialaiset?
Kaikki edellä mainitut aiheet kuuluvat varmasti Suomen historiaan ja niillä on siten kiistämätön oikeutuksensa esiintyä. Mutta kun asiaa tarkemmin miettii, on selvää, ettei historia voi koostua pelkästään näistä aiheista. Mitkä kuvat puuttuvat, mitä me emme muista, mitä emme tule edes ajatelleeksi? Kysymys puuttuvasta on haastava, sillä suomalaiseen kulttuuriin kasvaneina meidän on vaikea havaita arkitietomme rajoja. Ne teemat, joihin yhteisö, erityisesti koulujärjestelmän kautta, on meidät sosiaalistanut, vaikuttavat luonnollisilta, emmekä ole tottuneet ajattelemaan epäluonnollista.
Tämänkaltaisella naturalisoitumisella on oma funktionsa, se helpottaa elämää; näemme tuttuja kuvia tutuissa yhteyksissä, osaamme odottaa niitä emmekä hämmästy, pahastu tai joudu ymmällemme. Naturalisoitumisessa on myös vaaransa: tietyt ilmiöt ja aiheet voivat jäädä kokonaan todellisuuskäsityksemme ulkopuolelle.
Tiedon rajojen kartoittaminen on häiritsevää, sillä se horjuttaa käsitystämme vankkumattomasta ja yksiselitteisesti rajattavissa olevasta todellisuudesta. Samalla se on kuitenkin tärkeää, sillä mustavalkoisilla historiakäsityksillä on liian usein perusteltu huonoja päätöksiä. Käsitykset menneisyydestä, vaikuttavat käsityksiimme nykyisyydestä ja tulevaisuudesta ja saavat siten aikaan konkreettisia seurauksia arkipäivän toiminnassamme.
Monet valokuvaajat ja valokuvatutkijat ovat tehneet arvokasta työtä pyrkiessään löytämään laajempia sävyjä historian näennäisen neutraaliin mutta samalla jyrkkään yleiskuvaan. Itsenäisyyspäivän aikaan on hyvä hetki kaivaa hyllystä pari tällaisen työn tulosta, selailla niitä ja syventyä ihmettelemään, hämmentymään ja laajentamaan omaa käsitystä Suomen kuvasta. Alla on muutama katselu- ja lukuehdotus:
Jukka Kukkosen arkistoaineistoon perustuva teos Jään ja sisun suurvalta (Otava, 1987) kartoittaa sitä, kuinka Suomea kuvattiin vuosina 1917–1939. Osa tuolloisista kuvateemoista on säilynyt halki vuosien, mutta moni tarina on myös kadonnut. Rinnastamalla kuvia säilyneistä ja kadonneista tarinoista tekijä havainnollistaa sitä kuinka kansallinen kertomus on aina valinnan tulos. Kirja herättää myös pohtimaan, miksi osaa kuvista ei ole koettu tarpeellisiksi tai sopiviksi esittää 1930-luvun jälkeen. Mitä sellaista ne kertovat, joka ei ehkä sovi nykyiseen käsitykseemme kansakunnasta?
K.G. Roosin ja Jörn Donnerin Ihmisten Helsinki (WSOY, 1961) luo läpivalaisevan kamerakatseen Suomen pääkaupungin ja sen ihmisten elämään. 1960-luvun kantaaottavaa reportaasityyliä edustava teos tarjoaa monitasoisen näkymän erään aikakauden sosiaaliseen järjestykseen akateemisista juhlakulkueista ja politiikan saleista maitokauppoihin, työmaille ja siltojen alle.
Mikko Savolaisen ja Ismo Höltön Suomea tämäkin -teoksessa (Gummerus, 1970) jo nimi kertoo oleellisen tekijöiden tavoitteesta. 1970-luvun yhteiskuntakriittisen ilmapiirin innoittamina tekijät kartoittavat onnen ja surun hetkiä syrjäseuduilla ja maalaiskylissä, alueilla, joiden olemassaolon virallinen Suomi-kuva mieluusti unohtaa. Savolaisen ja Höltön sanoma ei ole hienovarainen, vaan se huutaa: muista, Suomea tämäkin!
Näiden kirjojen kuvissa on sävyjä, ne liikkuvat virallisen ja stereotyyppisen suomikuvan laidoilla ja sen ulkopuolella. Näiden kuvien avulla voimme nähdä enemmän ja ymmärtää enemmän. Nämä kuvat muistuttavat piiloon jääneistä tarinoista, sivupoluista ja juonenpätkistä, joilla kuitenkin on oikeutuksensa ja roolinsa osana suurta kansallista tarinaa. Samalla nämäkuvat panevat miettimään, millainen on Suomen kuva tänään.
Teksti: Eemeli Hakoköngäs, harjoittelija Suomen valokuvataiteen museossa.
Kirjoittaja on tutkinut Suomen historian kuvituksia pro gradu-työssään Historian kuvitetut tarinat (2013) joka on luettavissa verkossa tästä linkistä.
