Mitä on retusointi?

Fritz Englund: Wladimir Schohin, 1900-luvun alku. Hopeagelatiinivedos. Suomen valokuvataiteen museo, D1991:1/114.

Valokuvaaja Wladimir Schohin korjailee vedoksiaan pöydän ääressä. Pöydällä on myös lasinegatiivien kuivatusteline. Hänelle valokuvaus ja vedostus olivat rakas harrastus, jolla hän tallensi ympäristöään ja toteutti luovuuttaan. Schohinille kyseessä ei siis ollut ammatti, mutta hänkin lienee pitänyt taitoa yhtä suuressa arvossa kuin Fabian Suomela, joka kirjoitti vuonna 1924: ”Uskallan väittää, että tuskin mikään muu ammattityön haara on tärkeyteensä katsoen niin laiminlyöty kuin retusheeraus. (---) Itsessään hyvä kuva voidaan turmella ”ajattelemattomalla” korjailulla, kun sitävastoin oikein suoritettu korjailu voi pelastaa heikonkin levyn. Hyvä korjailu lisää yhdennäköisyyttä ja kohottaa kuvan taiteellista arvoa.”

 

Retusointi on kuvan käsittelyä keinoilla, jotka eivät muuta valokuvan visuaalista kokonaisuutta. Retusointi on siis yksityiskohtien, lähinnä vedoksissa tai negatiiveissa esiintyviä virheiden korjaamista, kuten naarmuista, pölystä ja roskista aiheutuvien jälkien peittämistä. Naarmu negatiivissa näkyy tummana jälkenä vedoksessa ja roskat ja pöly puolestaan vaaleina alueina.


Tähtitaivas, löydetty 9x12 cm lasinegatiivi. Hannula & Hinkka -kokoelma, Suomen valokuvataiteen museo, D2012:207/235.
Retusointi voi olla näinkin yksinkertaista korjailua, esimerkiksi emulsioon joutuneesta pölystä johtuvien vaaleiden pisteiden poistoa. Punainen retussiväri ei näkyisi lopullisessa vedoksessa, mutta negatiivin pinnalla se korostaakin kauniisti tähtitaivaan kaltaisia pisteitä.

 

Retusoinnilla tarkoitetaan myös menetelmiä, joita käytettiin laajalti 1800-luvun puolella, ja vielä 1900-luvullakin, kun kuvasta haluttiin poistaa esimerkiksi muotokuvamallin epäesteettisiksi koettuja piirteitä tai muokata taustaa. Negatiiveja korjailtiin runsaasti halutun lopputuloksen aikaansaamiseksi. Valokuvien materiaaliset ominaisuudet ja valokuvamenetelmien tekninen kehitys ovat omalta osaltaan vaikuttaneet siihen, minkälaisia jälkikäsittely- ja retusointimenetelmiä tarvittiin. 1800-luvun loppupuolla lasinegativiit olivat herkkiä rajatulle määrälle valon aallonpituuksia, joten ylikorostunutta punoitusta ja pisamia kasvoilla piti retusoida, ja pilvet piti lisätä taivaalle jälkikäteen. Myöhemmin onnistuttiin lisäämään valoherkkyyttä eri aallonpituuksille, jolloin tätä työvaihetta ei enää tarvittu. Filmikoon pienentyessä ja valokuvamateriaalien muutenkin kehittyessä käsittelyjen määrä väheni.


Fritz Englund: Iris Englund, n. 1907. Hopeagelatiinivedos. Suomen valokuvataiteen museo, D1991:1/2803.

Kuvan korjailun voi joskus tunnistaa yksityiskohdasta, joka pinnaltaan tai tarkkuudeltaan eroaa muusta kuvasta. Vaikka kuvattava olisi muuten pysynyt paikoillaan, silmät ehtivät usein liikahtaa tai räpsähtää, ja liike-epäterävyys tekee silmistä kuvassa sumean näköiset. Niinpä vanhoissa valokuvissa näkee usein, miten silmiä on korjailtu jälkeenpäin. Tässä valokuvaaja Fritz Englund on hienovaraisesti terävöittänyt Iris-tyttärensä katsetta. Hiuksiinkin on lisätty tarkkuutta siellä täällä, vaikka kuva muuten onkin piktorialististen ihanteiden mukaisesti hyvin pehmeäpiirtoinen.

Tehtävä ei ollut helppo. Valokuvaaja Fabian Suomela kirjoitti vuonna 1925 silmien korjailun vaikeudesta: ”Ainoastaan se, joka perusteellisesti on tutkinut silmää erilaisissa valaistuksissa voi sen suorittaa, sillä sellainen korjailutyö vaatii pettämätöntä tarkkuutta, jotta tulos olisi jossain määrinkään tyydyttävä.”

 

Erilaisten väriaineiden lisääminen vaati negatiivin emulsiopinnan käsittelyä. Päällystysaineista yleisimpiä olivat liuottimien ja luonnonhartsien yhdistelmät. Yksityiskohdat ja tapa, miten päällystysaine lisättiin negatiiviin, esim. siveltimellä tai pintaa kastamalla, riippuivat halutusta vaikutelmasta, väritysaineesta ja negatiivin tyypistä. Esimerkiksi erilaisia hartsikäsittelyjä käytettiin, jotta lyijykynällä pystyttiin korjailemaan negatiivia. Pintakäsittely saatettiin tehdä paikallisesti määrättyyn kohtaan negatiivia esimerkiksi kasvoille.

     Aarne Tenhovaara: Metrotytöt, 1951. Retusoitu lasinegatiivi ja lopputulos. Suomen valokuvataiteen museo, D1973:7/72008E-2.
Studiomuotokuvissa jo kauan ennen Photoshopia oli itsestään selvää, että kuva korjailtiin mahdollisimman virheettömäksi. A.J. Tenhovaaran ateljeen negatiivissa näkyvät lukuisat pienet siveltimen jäljet, joiden avulla Metrotyttöjen promootiokuva kohosi arjen yläpuolelle, kuvankauniiksi. Monet valokuvaajat olivat taitavia kuviensa korjailussa, mutta suuremmissa valokuvaamoissa retusoinnin suorittivat siihen erikoistuneet taiturit.

Julkisuuden henkilöiden viimeistellyt kuvat vaikuttivat muotokuvan ideaaleihin, ja virheettömiä piirteitä tavoiteltiin aluksi liiankin tarmokkaasti. Valokuvaaja Otto Penger kärjisti suomalaiskuvaamojen synnit vuonna 1924: ”Me rajoitamme korjailun melkein yksinomaan kasvoihin, mutta korjailemmekin ne sitten oikein ”perinpohjin”. Me korjailemme ne useimmiten aivan hienonsileiksi ja mahdollisimman vaaleiksi, joten ne useimmiten muistuttavat täyteen puhallettua rakkoa enemmän kuin ihmiskasvoja.” Samaa ei voi sanoa Tenhovaaran retussimestarin kädenjäljestä!

 

Negatiiveja siis käsiteltiin erilaisilla tekniikoilla. Siveltimen tai kynien avulla saatettiin tehdä retusointeja paikallisesti, poistaa pölyn ja hiuksien jättämiä jälkiä. Aluksi käytetiin sinisiä ja harmaita vesivärejä, sitten siirryttiin lyijykynään. Maskaustekniikkaa käytettiin, jos suuremmalle alueelle haluttiin vähemmän valotusta vedostuksen yhteydessä. Osa negatiivista saatettiin peittää esim. paperisella maskilla tai lisäämällä negatiiviin kaoliinia. Mahdollisia lakkoja tai muita pintakäsittelyjä saatetiin myös raaputtaa valotuksen lisäämiseksi halutussa kohdassa.


Tuntematon valokuvaaja: Punakaartilaisen muotokuva, 1918. Lasinegatiivi. Suomen valokuvataiteen museo, D2015:62/3202.

Kahden miehen yhteiskuvan negatiivista on alettu muokata yksilökuvaa valkoisen peitevärin avulla. Seuraavassa vaiheessa negatiivi kuvataan uudelleen tiukemmin rajattuna niin, ettei toisen miehen kylki näy kuvan reunassa, ja uudesta negatiivista vedostetaan uusi kuva. Rajattu kuva julkaistiin Suomen vapaussota kuvissa -kirjassa yhtenä esimerkkinä ”punakaartilaistyypistä”, mutta on epäselvää, miksi toista miestä ei haluttu kuvaan mukaan.

 

Negatiivien ja myös vedosten retusointiin käytettiin erilaisia pigmenttejä sisältäviä väriaineita kuten vesivärejä, ohennettuja öljyvärejä sekä hiiltä, lyijykynää ja musteita. Pigmenttejä saatettiin myös käyttää niin, että ne sekoitettiin itse sideaineeseen, kuten arabikumiin. Erityisesti korjailua varten valmistettuja retusointivärisarjoja oli saatavilla. Työvälineinä käytettiin kyniä, siveltimiä, sekä erityisesti tarkoitukseen valmistettuja veitsiä ja kovertimia.


Tuntematon valokuvaaja, 1956: Kulutusosuuskuntien Keskusliiton graafisten laitosten työntekijä retusoimassa laakafilmillä olevaa positiivikuvaa valopöydän äärellä. Asetaattinegatiivi. Kulutusosuuskuntien keskusliiton kokoelma, Suomen valokuvataiteen museo, D1974:33/7499B.

Painotuotteissa käytetyt valokuvat vaativat omanlaisensa viimeistelyn. Kuva on julkaistu Kuluttaja-lehdessä nro 5/1958, jossa alkuperäinen kuvateksti kuuluu: "Tarkkaa työtä lukijan hyväksi - Tällaisessa syväpainosysteemillä painetussa lehdessä, jollainen Kuluttaja on, kuvat joutuvat erityisen huolellisen käsittelyn kohteeksi kirjapainossa. Kuvalehdessähän kuvat puhuvat omalta tärkeältä osaltaan, ja siksi niihin kannattaa kiinnittää sen edellyttämä huomio. Niinpä joka-ainoa kuva joutuu huolellisen korjailun ja tarkistuksen kohteeksi, ennenkuin ne lasketaan läpi. Kuvassamme tällainen kuvan tarkistus ja jälkikorjailu käynnissä. Se tapahtuu filmistä, sillä kaikista kuvista tehdään vielä erikseen filmit kirjapainon kuvaamossa. (--)"

 

Laura Sallas, konservaattori & Sofia Lahti, kokoelma-amanuenssi

Lähteet:

Coatings on Photographs Materials, Techniques and Conservation. Ed. Constance McCabe. American Institute for Conservation, 2005.

Isomursu, Anne, Kuvansa kullakin. Suomen valokuvataiteen museon säätiö, 2011.

Suomen valokuvaaja No 10/1924. "Korjailukoulu käynnissä".

Suomen valokuvaaja No 12/1924. Fabian Suomela: "Kasvojen korjailusta".

Suomen valokuvaaja No 1/1925. Fabian Suomela: "Kasvojen korjailusta" (jatko-osa).

Kokoelmanosto
Fritz Englund kuvasi tyttärensä Iriksen julkeana katupoikana
Kokoelmanosto
Salme Simanaisen (1920–2012) oli suomalaisen muotokuvauksen grand old lady.
Kokoelmanosto
Kurkista 1900-luvun alussa Helsingin Neljännellä linjalla sijainneen Atelier Wahlströmin kulisseihin
Kokoelmanosto
Suosikki-lehden sivuilla kaksi valokuvaa todistaa maailmantähden vierailusta pääkaupunkiimme, vai todistaako?
Osoite
Kämp Galleria
Mikonkatu 1, 00100 Helsinki
Katso kartalla Kämp Galleria
Aukioloajat
ma–pe 11–20, la–su 11–18
Liput
12/6/0 €
16/6/0 € alkaen 13.10.
Museokortti
Alle 18-vuotiaille vapaa pääsy
Osoite
Kaapelitehdas
Kaapeliaukio 3, G-rappu, 00180 Helsinki
Katso kartalla Kaapelitehdas
Aukioloajat
ti–su 11–18, ke 11–20
Liput
12/6/0 €
Museokortti
Alle 18-vuotiaille vapaa pääsy