On pakko tarkentaa katsetta. Nanna Hännisen (s. 1973) valokuva laittaa katsojan koetukselle. Mitä kuva oikein esittää? Miten suhtautua sen mittakaavaan?
Hännisen valokuva tuntuu kätkevän esittämänsä asian, vaikka valokuvanhan pitäisi näyttää se. Kuvaa katsoessa huomaa erään valokuvan medialle tyypillisen asian: Milloinpa maalausta tai veistosta katsoessa vaatisi taiteilijalta että kerro jo, mikä tämä ihan oikeasti on?
Valokuva on kiehtova taiteen tekemisen väline, koska se esittää ristiriidan sen välillä mitä näytetään tai nähdään ja sen, mitä meidän katsojien pitäisi ymmärtää siitä mitä me näemme. Taiteilija itse kertoo: ”Kuva on näyttämö, ikään kuin teatteri, jonka kautta luon uuden maailman ja kirjoitan käsikirjoituksia. Haluan pysyä kuvallisesti minimaalisena päästäkseni syvemmälle ajatuksiini. Vähäeleisyys itsessään on ajatus.”
Nanna Hänninen on hyvin säästeliäs elementeissä ja eleissä, joilla hän rakentaa valokuvien tiloja. Tila syntyy katsojan mielikuvituksessa. Puhuessamme tiloista ja paikoista, puhumme useimmiten niistä tuotetuista mielikuvista ja kuvista. Hännisen valokuva näyttää, miten suhteellinen on valokuvan totuus ja sen suhde mahdolliseen todelliseen aikaan ja paikkaan. Paikan ja tilan tuntu voi olla asia, joka on vaikea pukea sanoiksi, mutta voi ilmaantua kuvassa.
Anna-Kaisa Rastenberger, intendentti
Lähteet: Otsikko on lainaus Mary Pricen kirjasta The Photograph: A Strange, Confined Space. 1994.
Nanna Hännisen lainaus hänen lausunnostaan 2003.
