Anna-Kaisa Rastenberger haastatteli Uwa Iduozeeta huhtikuussa 2021.
K1, 30.4.–29.8. 2021.
Anna-Kaisa Rastenberger: Blind Spot(s) -näyttelysi valokuvat on kuvattu viime vuonna. Vuosi 2020 oli erikoinen vuosi, joka jäi valtamedioissa historiaan paitsi maailmanlaajuisesta pandemiasta myös erityisesti Yhdysvaltojen kohdalla presidentinvaaleista, Trumpin aikakauden päättymisestä ja Black Lives Matter -liikkeestä. Työskentelet nykyään pääosin Yhdysvalloissa. Kauanko olet asunut siellä? Miten siellä vietetty aika on vaikuttanut maailmankuvaasi?
Uwa Iduozee: Olen asunut Yhdysvalloissa vuodesta 2018. Muutin Helsingistä New Yorkiin opiskellakseni The New Schoolin vuoden kestävässä dokumenttielokuvan maisteriohjelmassa, jonka jälkeen päätin jäädä tänne töihin.
Täällä asuminen on tehnyt selväksi, miten pintapuolinen oma ymmärrykseni Yhdysvalloista ja sen kulttuurisista erityispiirteistä on ollut ja on edelleen. Huolimatta siitä, että olen kuluttanut amerikkalaista viihdettä koko ikäni ja olin vieraillut täällä useita kertoja ennen tänne muuttoani, löydän itseni jatkuvasti tilanteista, jotka tekevät oman tietämättömyyteni näkyväksi.
Samalla Yhdysvalloissa asuminen on auttanut luomaan tiettyä etäisyyttä Suomeen. Osittain se on johtanut siihen, että olen kyennyt paremmin peilaamaan omia kokemuksiani Suomessa kasvaneena mustana miehenä, mutta samalla se on myös auttanut minua katsomaan suomalaista yhteiskuntaa uusin silmin ja ymmärtämään, mitä minä voin tarjota töideni ja kokemusteni kautta. Mitä avoimempi olen hyväksymään sen, miten vähän ymmärrän asioista täällä, sitä enemmän tiedostan, kuinka yksityiskohtaisesti ymmärrän suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria.
Uwa Iduozee, 2020
AKR: Miten aika Yhdysvalloissa on muuttanut sinua valokuvaajana?
UI: Kyseenalaistan jatkuvasti omaa asemaani paikallisten kokemusten tulkitsijana, erityisesti kuvatessani suomalaisille medioille, joiden kohdeyleisö on ulkopuolinen suhteessa kuvattuihin yhteisöihin. Koska Yhdysvaltojen tapahtumat dominoivat mediatilaa globaalisti, monilla suomalaisilla on vääristynyt kuva siitä, miten hyvin he ymmärtävät maan erityispiirteitä. Ymmärrys on kuitenkin usein pintapuolista. On vaarallista pyrkiä tulkitsemaan tapahtumia ymmärtämättä kontekstia.
AKR: Miten koronavuosi ja karanteenit ovat vaikuttaneet valokuvaajan työhön? Miten valokuvaat?
UI: Kuvaaminen pandemian keskellä on hyvin erilainen kokemus. Kohtaamamme ihmiset saattoivat monesti olla hyvinkin varuillaan tartuntariskistä johtuen. Myös me olimme tietoisia riskistä ja pyrimme ehkäisemään leviämistä matkustaessamme ja ihmisiä kohdatessamme. Turvavälit, maskit, tyhjät kadut ja yleinen pelon ilmapiiri vaikuttivat työskentelyyn monella tapaa. Tämän lisäksi lähes kaikki näyttelyssä esillä olevat kuvat on kuvattu toimeksiantojen yhteydessä eri medioille, jolloin rajoittavana tekijänä oli usein myös käytettävissä oleva aika.
Usein kuvaustilanteet olivat spontaaneja kohtaamisia, joissa lähestyimme toimittajan kanssa kohtaamiamme ihmisiä, aloitimme keskustelun ja etenimme tämän perusteella. Pandemia-aikana ihmisten löytäminen oli tietenkin oma haasteensa ja vei oman aikansa. Saatoimme usein ajaa pitkäänkin autolla ympäri kaupunkia tai kylää siinä toivossa, että kohtaisimme ihmisiä kotiensa ulkopuolella tai kävelemässä kadulla. Joissain tapauksissa koputtelimme myös ihmisten oville.
Uwa Iduozee, 2020
AKR: Näyttelysi Blind Spot(s) käsittelee rakenteellista rasismia. Rakenteellinen rasismi tarkoittaa rasismia laajana yhteiskunnallisena ongelmana, joka näkyy esimerkiksi syrjintänä koulutuksessa, työelämässä tai asuntomarkkinoilla, ja estää ihonvärin – tai jonkun muun valtaväestöstä poikkeavan ominaisuuden takia – tietyiltä ihmisryhmiltä yhtäläisten mahdollisuuksien toteutumisen. Rakenteellista rasismia on kuitenkin vaikea havaita, sillä se piiloutuu näennäisen neutraaleihin toimintatapoihin. Näiden tapojen tarkoituksena on ylläpitää vallitsevia valtarakenteita, jotka sulkevat ulos valkoisesta valtaväestöstä poikkeavia henkilöitä. Rakenteellinen rasismi on syrjintää, joka kätkeytyy yhteiskunnan toimintaan, lakeihin ja instituutioihin ja tuottaa lähes huomaamatta rodullistavaa eriarvoisuutta. Se on usein tiedostamatonta ja sen olemassaolo kielletään, sillä se muodostuu yhteiskunnan normien, ennakkoluulojen ja stereotypioiden ruokkiessa toisiaan.
Miten jotain näin laajalti vaikuttavaa, mutta silti näkymätöntä voi valokuvata?
UI: Huolimatta siitä, että aiheesta on runsaasti tietoa saatavilla, rakenteellinen rasismi tuntuu olevan jostain selittämättömästä syystä vaikeasti hahmotettava asia monille niistä, jotka eivät omassa arjessaan joudu kohtaamaan sen seurauksia. Poliisiväkivalta sekä soihtuja ja hakaristilippuja kantavat äärioikeiston edustajat ovat toki yksi ilmenemismuoto, mutta ne edustavat vain pintaraapaisua siitä, millä tavoin valkoisen ylivallan ideologiaan nojaavat rakenteet vaikuttavat yhteiskunnassa.
Mediakuvastossa rasismia kuvataan tavallisesti niiden kautta, koska ne ovat helposti visualisoitavissa, eikä niiden hyväksyminen vaadi katsojalta oman osallisuuden reflektointia. Black Lives Matter -protesteissa keskiöön nousi ymmärrettävästi poliisiväkivalta. Väkivaltakoneiston aiheuttama trauma, yhteisöjen tuho ja pelon ilmapiiri on monissa mustissa yhteisöissä arkipäivää, mutta samalla se on valitettavasti vain yksi ulottuvuus monihaaraisessa kokonaisuudessa. Mustiin kohdistuva poliisiväkivalta Yhdysvalloissa on seurausta siitä, miten poliisilaitos instituutiona on syntynyt ja miten nämä samat valkoisen ylivallan myytin rakenteet ovat opettaneet meidän väheksymään mustan elämän arvoa. Kun me käsittelemme rakenteellista rasismia pelkästään poliisiväkivallan yhteydessä, keskustelemme sen seurauksista, emme sen syistä. Rasistisia rakenteita esiintyy yhteiskunnan kaikilla osa-alueilla koulutuksesta, terveydenhuollosta, oikeusjärjestelmästä aina asunto- ja työmarkkinoihin asti, ja kaikkien osatekijöiden vaikutuksen kasaantuvat toistensa päälle.
Sisäistetyt, rasistiset ennakkoluulomme suhteessa ei-valkoisiin kehoihin ovat eräitä rakenteellisen rasismin moniulotteisimmista seurauksista. Vuosisatoja toisinnetut kuvat ja tarinat, joissa valkoisuus asetetaan keskiöön samalla, kun mustien ja ruskeiden ihmisten kehoja epäinhimillistetään ja heidän saavutuksiaan ja kulttuuriaan vähätellään, ovat juurtuneet tapaamme hahmottaa maailmaa. Ne vaikuttavat maailmankuvaamme ja myös vääristävät tapaamme tulkita mediakuvastoa.
Uwa Iduozee, 2020
AKR: Miten ajatuksesi rakenteellisesta rasismista ovat vaikuttaneet kuvavalintoihin?
UI: Näyttelyyn valitsemillani valokuvilla haluan painottaa rasististen rakenteiden läpitunkevaa läsnäoloa pohjoisamerikkalaisen yhteiskunnan ytimessä. Kuvakokonaisuus ei kuitenkaan nojaa tapaan, jolla mediassa usein esitetään rasismikeskustelua sekä Black Lives Matter -liikkeen esiin nostamia teemoja. Halusin siirtää katseen pois konfliktikuvastosta ja kahtiajaon kertomuksesta, koska vaarana on, että yksinkertaistamme rakenteellista rasismia.
Protestien seurauksena edistettiin tärkeitä keskusteluja, mutta ne ovat vain osa sitä muutosta, johon pyritään. Jos protestikuvastoa pidetään kattavana kuvastona tavoittelemastamme yhteiskunnallisesta muutoksesta, syntyy valheellinen kuva siitä, että asiat ovat paremmin heti jos polisiväkivaltaa onnistutaan kitkemään, vaikka kyseessä ovat vasta erittäin pitkän polun ensimmäiset askeleet.
Samaan aikaan ongelmaksi on muodostunut tapa, jolla protestit esitettiin mediassa. Siitä huolimatta, että yli 90% konflikteista oli rauhallisia, etenkin kesällä mediakuvastoa hallitsivat yhteenotot poliisien kanssa sekä palavat autot ja rakennukset. Se vääristää entisestään mielikuvia siitä, mitä liikkeellä tavoitellaan, ja on osaltaan vaikuttanut siihen, että liikkeellä on vähemmän kannatusta kuin protestien alkuaikoina.
Emme voi tuudittautua ajatukseen, että asiat muuttuvat protestoimalla ilman, että niitä seuraa aito sitoutuminen antirasistiseen työhön. Meidän on kysyttävä vaikeita kysymyksiä: Mitkä tekijät ovat johtaneet tilanteeseen, jossa poliisit kokevat voivansa murhata mustia ihmisiä ilman seurauksia? Mitä tämä tarkoittaa laajemmin? Miksi väkivalta mustaa väestöä kohtaan on automaatio, mutta konfliktitilanteet valkoisten ihmisten välillä pyritään ensisijaisesti ratkomaan rauhanomaisesti? Miksi musta ihminen pitää murhata viraalivideolla, jotta hänen elämällään on merkitystä ja ongelmakohtiin kiinnitetään huomiota? Millä muilla tavoin tähän tilanteeseen johtaneet rakenteet vaikuttavat mustien ihmisten arjessa?
Se, että vastaukset näihin kysymyksiin eivät ole kaikille ilmeisiä, on osoitus siitä, että koneisto on niin hyvin öljytty, ettemme edes huomaa, miten perustavanlaatuisella tavalla rakenteellinen rasismi vaikuttaa kaikkeen ympärillämme. Rakenteellisen rasismin vaikeasti hahmotettaviin voimiin liittyvät kuvalliset esitykset kiinnittyvät kiinteästi katsojiin – kukin katsoja tuo näyttelytilaan väistämättä omat kokemuksensa ja ennakkoluulonsa. Jokaisesta yksittäisestä valokuvasta ei tarvitse etsiä piirteitä rasistisista rakenteista, vaan kyse on valokuvissa esiintyvien arkisten ja vähemmän arkisten tilanteiden vuorovaikutuksesta syntyvästä kokonaisuudesta. Kokonaisuus pyrkii tekemään näkyväksi sen, että rasismi määrittää pohjoisamerikkalaista yhteiskuntaa sen jokaisella tasolla. Samalla on läsnä oma suhteeni kuvissa esiintyviin ihmisiin yhteiskunnassa, jossa mustan miehen keho ja läsnäolo on ladattu erilaisilla merkityksillä.
Uwa Iduozee, 2020
AKR: Mielestäni on silmiä avaava huomio, että usein epäpoliittisuus on mahdollista vain etuoikeutetuille. Jos näyttelysi valokuvia pystyy katsomaan neutraalisti, todennäköisesti kuuluu etuoikeutettuihin. Mitä Yhdysvaltojen rasistisen historian ymmärtäminen ja sen nykypäivän todistaminen ja tallentaminen voi mielestäsi opettaa suomalaisesta rakenteellisesta rasismista?
UI: Yhdysvaltalainen ja suomalainen yhteiskunta toimivat monella tapaa eri tavoin, eikä niiden suora vertaaminen keskenään ole kovinkaan hedelmällistä. Rakenteellinen rasismi on molemmissa yhteiskunnissa läsnä, vaikka se ilmeneekin eri tavoin. On virheellistä ja vaarallista ajatella, että koska poliisiväkivalta ei ole samalla tavalla ongelma Suomessa kuin Yhdysvalloissa, etteivätkö samat ajatusmallit ja rakenteet olisi läsnä myös suomalaisessa yhteiskunnassa. Vaikka yhteiskunnan ongelmat näyttäytyvät eri tavoin, valkoisen ylivallan ideologia on vahvasti läsnä myös Suomessa. Se näkyy tavassa, jolla ihmiset kohtaavat ei-valkoisia ihmisiä arjessaan; keitä priorisoidaan rekrytointiprosesseissa; mille urapoluille maahanmuuttajataustaisia nuoria ohjataan koulussa; minkä kulttuurien piirteet ovat toivottuja ja mitkä ei-toivottuja; millä tavalla Suomen omia etnisiä vähemmistöjä tai saamelaisia on kohdeltu ja kohdellaan edelleen; millä tavoin julkisessa keskustelussa puhutaan tietyistä ihmisryhmistä, ja miten vihapuhetta jatkuvasti normalisoidaan jne. Monet keskustelut rakenteellisesta rasismista ovat Suomessa vasta alkutekijöissään, ja tuntuu monesti, että suuri osa suomalaisista ei halua kohdata omaa rooliaan näiden rakenteiden yläpitäjinä. Katse on helpompi suunnata ulospäin. Ei-valkoisena ihmisenä kokemus rasismista on Suomessa erittäin voimakas ja sen psykologiset vaikutukset ovat jatkuvasti läsnä arjessa. Tämän vuoksi haluankin painottaa, että ideologia näiden rakenteiden taustalla on läsnä myös Suomessa. Valokuvia katsoessaan suomalaiset eivät voi unohtaa omaa asemaansa.
AKR: Olet valokuvaaja, dokumentaristi ja elokuvantekijä. Jokainen noista tekemisen muodoista on kytköksissä teknologiaan. Myös valokuvan ja linssipohjaisten medioiden historia on osaltaan rasismin historiaa. Asiaa voi tarkastella ainakin kahdesta näkökulmasta: Yhtäällä on valokuvateknologian taso, jossa rasismia ei pysty silmillä tunnistamaan, mutta se on vaikuttanut esim. siihen miten valokuvateknologiaa on kehitetty, käytetty ja edelleen käytetään. Kautta valokuvan historian olemme todistaneet tapauksia, joissa valokuvan niin kutsuttuun neutraaliin teknologiaan on sisäänrakennettu rasistisia ennakkoluuloja. Esimerkiksi taiteilija Minna L. Henriksson on nostanut esiin erään esimerkin valokuvateknologian ja -materiaalien sisäänrakennetusta rasismista. Henriksson käytti mustan mallin kuvaamiseen Polaroid 20 × 24 -kameraa, johon oli ladattu Polacolor P3 -filmi. Hän sääti kameran ja objektiivin kuvaustilanteessa ihanteelliseksi mallin kuvaamiseksi studioympäristössä. Huolimatta ihanteellisista asetuksista muotokuvasta tuli liian tumma. Polacolor P3 -filmin niin kutsuttu ihanteellinen asetus oli määritetty vain valkoista ihoa ajatellen. Musta iho oli filmille ongelma. Eikä tämä liity vain analogisen valokuvaan ja filmimateriaaliin. Myös digitaalinen teknologia toistaa vastaavia asenteita. Esimerkiksi vuonna 2009 taiwanilaisamerikkalaisen perheen uusi Nikon Coolpix S630 -kamera kieltäytyi ottamasta kuvaa, kun perheenjäsenet olivat asettuneet ryhmäkuvaan. Kameran näytössä vilkkui itsepäisesti viesti ”Sulkiko joku silmänsä?” silloinkin kun kaikkien silmät olivat auki. Kävi ilmi, että Coolpixiin oli ohjelmoitu valkoihoisten kasvojen valokuvilla koulutettu ohjelma. Ohjelma laski aasialaisen ihmisen ylä- ja alaluomien välisen etäisyyden ja päätyi siihen, että kuvauskohteen silmät olivat kiinni. Kameran koodattu käsitys muotokuvista oli, että aasialaisen ihmisen kasvot yksinkertaisesti rikkoivat algoritmisesti tavoiteltavan muotokuvan.
Ja sitten toisaalla ovat keskustelut valokuvissa esiintyvistä ihmisistä ja niistä tavoista, joilla heidät on kuvattu ja esitetty. Eli siitä mitä ja miten valokuvat esittävät ja edustavat. Jo vuosikymmenien ajan on käyty keskustelua siitä, kenellä on oikeus ja valta esittää toisia ihmisiä ja mihin kuvia käytetään. Valokuvat ovat toimineet sekä tiettyjen ryhmien marginalisoimisen ja alistamisen välineinä että vapauttavan ja vahvistavan identiteettipolitiikan välineenä. Myös dokumentaarisen valokuvan – joka usein pyrkii esittämään todellisuutta neutraalisti – muodot ovat erilaisten valtarakenteiden keskittymiä.
UI: Ihmisten - etenkin marginalisoitujen - valokuvaamiseen kuvajournalistisessa ja dokumentaristisessa yhteydessä liittyy lähes aina jonkinasteinen hyväksikäytön elementti. Kun valokuvat asetetaan esille galleriatilaan nimeäni kantavaan näyttelyyn, ne hyödyttävät minua. Näin ollen vallan ja hyväksikäytön kysymykset ovat läsnä minun ja kuvaamieni ihmisten välillä. Vaikka pyrin kuvaamaan ihmiset mahdollisimman kunnioittavalla tavalla, tulkitsen väistämättä heidän todellisuuttaan omien arvojeni ja kokemusteni kautta. Loppukädessä minä määritän, miten kuvissa esiintyvät ihmiset tulevat esitetyiksi. Kuvajournalismilla on erittäin ongelmallinen historia, ja kuvani asettuvat osaksi tätä traditiota, halusin tai en. En voi sivuuttaa oman asemani ongelmallisuutta enkä voi kieltää sitä, että käytän kuvaustilanteissa valtaa. Se, että tarkoitukseni on hyvä, tai että joudun itse kohtaamaan rasististen rakenteiden seurauksia arjessani, ei vapauta minua vastuusta. Kukaan, joka väittää toisin, ei ole rehellisesti pohtinut omaa asemaansa kuvattavan ja kuvaajan välisessä valtasuhteessa.
Kuvilla on oma elämänsä tavoitteideni ulkopuolella, enkä voi täysin vaikuttaa siihen, mitä tulkintoja ja keskusteluja niiden seurauksena syntyy. Mutta kuvaajana voin pyrkiä tarjoamaan tulkintakehyksiä kuvien vastaanotolle ja niille keskusteluille, joita toivon herättäväni, ja voin ottaa vastuun omasta roolistani.
Uwa Iduozee, 2020
AKR: Tätä näyttelyä tehdessä itse mietin sitä, miten alun perin sanomalehtiin ja uutiskuviksi kuvattuja valokuvia voi tuoda gallerian näyttelytilaan ilman, että niitä mystifioidaan ”valokuvaobjekteiksi”, mutta silti siten, että kuviin voi syventyä, niitä voi ajatella ja niistä vaikuttua. Ajattelen, että tapa, jolla valokuvasi on asetettu esille galleriatilaan, pyrkii omalla tavallaan kertomaan rakenteista ja niiden tavasta normalisoida asioita. Lähekkäin ripustetut kehystämättömät valokuvat nostavat esiin sen, että valokuvat ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Kuvat jäävät pyörimään mieleen ja vaikuttavat toisiin kuviin, jotka on otettu eri yhteyksissä ja jotka nähdään eri aikoina. Joskus linkki kuvien välillä on aihe, joskus muoto. Ja usein katsojan omasta historiasta ja tarttumapinnasta riippuu, että joku valokuva nousee merkittäväksi ja ”kertovaksi” ja joku toinen valokuva muuttuu taustaksi toiselle kuvalle. Kuten sinäkin aiemmin sanoit, näyttelyn yleisöt tulkitsevat valokuvia omien kokemustensa, asenteittensa ja ennakkoluulojensa läpi.
UI: Kiinnostavaa tässä yhteydessä on tutkia, millä tavalla esillepano muuttaa tapaa, jolla kuvia tulkitaan. Suurin osa kuvista on julkaistu kuvateksteineen sanomalehdissä juttujen yhteydessä, jolloin ne olivat sidottuna tiettyyn kehykseen. Galleriatilassa esittäminen ohjaa kokemusta hyvin eri tavalla. Se pakottaa katsojan syventymään kuviin eri tavalla ja huomioimaan asioita, jotka lehtikuvassa sivuutettaisiin. Samalla se tuo mukanaan galleriatilaan sisäänleivotun hierarkkisen asetelman, johon liittyy vahvasti elitistisiä rakenteita; keiden oletetaan olevan näiden tilojen yleisöä, mikä on heidän suhteensa kuvissa esitettyihin todellisuuksiin sekä ihmisiin ja mitkä kuvat ovat galleriatilassa esittämisen arvoisia?
