Lue podcast 1: Miten kuvilla pönkitetään valtaa?

Vieraina: Valokuvaaja Sakari Piippo ja Valokuvataiteen museon johtaja Elina Heikka.

Juontajana: Museon yleisötyön intendentti Erja Salo.

 

Erja Salo: Tämä on Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva –podcast, jossa puhutaan valokuvasta. Tässä jaksossa aiheena on valokuva ja valta. Miten kuvilla pönkitetään valtaa, milloin valokuvaaja on osana valtakoneistoa ja milloin hän kyseenalaistaa sitä. Minä olen Erja Salo Valokuvataiteen museolta, ja tällä kertaa täällä pyöreän pöydän ääressä istuvat Valokuvataiteen museon johtaja Elina Heikka.

Elina Heikka: Moi. 

Erja Salo: Ja kuvajournalisti, valokuvaajakin sä olet, Sakari Piippo.

Sakari Piippo: Kyllä vain, moikka.

E.S: Ja nyt mun käsi menee kohti tällaista kuvapinoa, me mennään meidän kokoelmien aarteisiin, eli katsotaan yhtä tämmöistä avainkuvaa.

E.H: Ollaan Napoleonin syntymäkodissa Korsikalla, siinä on presidentti Kekkonen, katsoo ikkunasta Sylvi-vaimonsa kanssa ja kuinka ollakkaan, niin sitten Kekkonen on ottanut tuollaisen eleen, jossa hän matkii sitä tapaa mitenkä Napoleon yleensä esitetään maalauksessa. Ja tämä kuva on meidän museon kokoelmista, niin mä nyt tiedän, että tämä on Caj Bremerin kuva.

S.P: Kyllä tämä on joo mullekin tuttu Caj Bremerin kuva, osa suomalaista poliittista kuvastoa ja historiaa. Kyllä, todella tunnistettava.

E.H: Eihän meillä mun mielestä ole hirveän paljon sellaista uutiskuvaa, jonka kaikki tuntisi ja tunnistaisi. Mutta tämä nyt on mun mielestä tällaisia ikonisia kuvia ja tämähän on vallan kuva. Tässä leikitellään mielikuvilla vallasta.

S.P: Sekä kuvaaja, että presidentti leikittelee varmaan tässä. Kekkonen on varmaan myös hyvin tietoinen siitä, että minkälaisia assosiaatioita mahtaa syntyä tästä, jos hän ottaa tämän asennon ikään kuin puolihuolimattomasti tuossa ikkunassa.

E.H: Tässähän tämä tilanne oli semmoinen kuulemma, että Kekkonen meni sisälle tänne museoon ja valokuvaajat jäi odottamaan sinne kadulle ja toivottiin, että kunpa nyt jotain tapahtuisi. Ja sitten Kekkonen otti aloitteen ja ikkunat aukesi ja sieltä hän ilmestyi.

E.S: No tämähän tuli kuin piippuhyllyltä, hirveä määrä tietoa. Mainittiinko vuosiluku -62? Caj Bremer taisi olla silloin Viikkosanomissa, Suomen vähän niin kuin Lifessa töissä ja kuvasi tämän sinne, tosiaan presidentti Urho Kekkonen ja puoliso Sylvi Kekkonen. Ja mä olen nähnyt tästä semmoisen version jonka Kalle Kultala on kuvannut, eli siellä oli totisesti monia muitakin kuvaajia paikalla. Jossa näkyy vielä Sylvi Kekkosen takana kolmas hahmo, liekö turvamies tai joku toinen. Mutta siinä ei näytä rajaus niin onnistuneelta, että siitä ei ole tullut tämmöistä ikonista, klassista kuvaa.

S.P: Monesti tällaisissa tilanteissa siellä on just se pooli niitä valokuvaajia, jotka odottavat ja on mukana tavallaan siinä koreografiassa näissä tällaisissa valtion visiiteissä ja isoissa tapahtumissa. Jolloin aika monet niistä valokuvaajista ottaa tämän saman kuvan, mutta tässäkin on jotain ehkä sitten tarttunut semmoista mikä on ylimäärästä tai jotenkin hienostunutta, niin sitten se tavallaan muuttuu ikoniksi ajansaatossa.

E.S: Hei tuleeko sulle Elina mieleen esimerkiksi Valokuvataiteen museon kokoelmista jotain esimerkkejä tämmöisistä vastaavista kuvista?

E.H: Mun mielestä suomalaiset poliitikot, niin kuin se kuvasto mitä meillä museon kokoelmissa on, on enimmäkseen sieltä sodan jälkeiseltä ajalta. Enemmän se valta näyttäytyy siinä, että näytetään missä ne poliitikot toimii, näytetään sitä skeneä missä kaikki tapahtuu, eli ollaan siellä valtioneuvostossa ja ollaan siellä ulkomaanmatkoilla ja sitten taas se poliitikkojen oma fyysinen olemus tuntuu, että on hyvinkin maanläheinen ja arkinen.

E.S: Eli sit on tavallaan se asento mikä tässäkin on tärkeää, asento aiheena tai sitten sivu- ja päähenkilön välinen suhde, niin kuin Sylvi Kekkonen tai sitten Presidentti Kekkonen ja sitten se tilan jäsentely. Mitäs Sakari tässä hetkessä ja sun toimeksiannoista tai muista, tuleeko sulle mieleen vastaavia tilanteita? Oletko sä ollut tällasessa  poolissa mukana?

S.P: Olen todella monta kertaa. Että olen neljä vuotta kuvannut politiikkaa sillain, osaltaan sen koneiston sisällä joka tuottaa näitä tapahtumia missä poliitikkoja päästään kuvaamaan, elikkä siellä valtion hallinnon viestinnässä. Ja sitten sen jälkeen tämmöisenä vapaana toimijana, dokumentaristina ja journalistina olen monesti ollut siellä erilaisissa tilanteissa, jossain just kymmenien valokuvaajien kanssa odotellaan päämiesten saapumista ja tapaamista.

E.S: Eikö noin pari vuotta sitten ollut jopa semmoinen keissi, jos näin sanoo, että valtioneuvoston kanslian pomot halusi sua estää julkaisemasta hyvän maun vastaisina pitämiä muutamia kuvia ja uhkasi sua jopa oikeustoimilla. Mistä tässä kaikesta oli oikein kyse?

S.P: No tässä parin vuoden jälkeen, kun sitä miettii en mä vieläkään ole ihan varma, mistä siinä oli oikeastaan kyse. Mutta näin siis kävi, valtioneuvoston kanslia halusi mut haastaa oikeuteen ottamistani kuvista, joita olin ottanut siis hallituksen tiedotustilaisuuksissa, Sipilän hallituksen siinä alkutaipaleella. Mä olin silloin töissä siellä valtioneuvoston kansliassa viestintäosastolla. Mä luulen, että siihen osittain liittyy se, että he ajatteli, että mä olen tällaisessa oudossa kaksoisroolissa, jossa mä olen osa sitä virallista viestintäkoneistoa, ja sitten kun mä olinkin tehnyt tämmöisen erilaisen sarjan muotokuvia näistä valtaa pitävistä ja julkaissut nämä kuvat, niin joku siinä sitten leikkasi kiinni siellä valtiohallinnon koneistossa ja sitten oli syytä estää tämä tapahtumasta.

E.S: Mitä sitten oli nämä erilaiset kuvat?

S.P: No niissä katsottiin poliitikon pintaa erityisesti hyvin tarkasti. Pukuja, solmioita, niistä mä kiinnostuin tosi paljon ja sitten ihan tämmöisiä pieniä kasvonpiirteitä ja käsien asentoja. Tämmöistä, että millä tavalla poliitikko kantaa itseään siinä kehossaan. Joten se poikkesi myös sekä semmoisesta tavanomaisesta kuvastosta millä poliitikkoja ja poliittista valtaa esitetään.

E.H: Kyllähän ne poikkeaa tosi paljon, koska sä tulet niin lähelle ja todellakin niin kuin sanoit, että tulet iholle. Mutta sitten ehkä sitä miettii, että se reaktio oli sitten niin voimakas, että sitä kuvastoa ei voitu ottaa vastaan sellaisena lisänä tapaan esittää politikkoja, vaan siitä sitten oikeasti ärsyynnyttiin.

E.S: Oli varmaan joku oletus, ja sitten sä et toiminutkaan sen mukaan. Miten valokuvaaja voi päästä oikeastaan sellaiseen asemaan että joku huippupoliitikko vaikka lähestyy? Miten pääsee semmoiseksi luottokuvaajaksi ja luomaan sitä vallan kuvastoa?

S.P: No sitä mä en kyllä yhtään tiedä.

E.S: Eli sä et ole kenenkään suosikki?

S.P: En varmastikaan. Voi olla, että epäsuosiossa myös.

E.S: Haluaisitko olla?

S.P: En missään nimessä haluaisi olla semmoisessa asemassa missä mua lähestyttäisi sillain, että voitko jotenkin pönkittää mun valtaa, vaan kyllä mua kiinnostaa erityisesti kattoa sitä poliittista valtaa semmoisena koreografiana ja rituaalina ihan näissä tilanteissa kaikissa missä mä olen ottanut kuvia, niin mä olen yleensä kyllä aina osa jotain isompaa joukkoa. Erityisesti jossain hallituksen tiedotustilaisuudessa siellä on valtavasti porukkaa kuvaamassa heitä, että mä olen vaan ihan siinä samassa rivissä, mutta mun huomio vaan kiinnittyy ihan eri asioihin.

E.H: Taistellaanko siellä parhaista paikoista rivissä?

S.P: Se on sellainen kohtelias koreografia myös niiden kuvaajien puolelta, koska tilat on aina vähän niin kuin pieniä. Ne on jotain tiedotustiloja valtioneuvoston linnassa tai Säätytalolla tai pääministerin asunnolla Kesärannassa, jonne mennään aina jotain porraskäytäviä ja kellarikäytäviä pitkin, jonne kokoonnutaan. Siellä aina semmoinen pieni ruuhka kuitenkin käynnissä. Joten siellä pitää olla vähän kuitenkin sillain varuillaan kuvaajienkin että ei blokkaa jonkun tv-kameran näkymää päällään tai kamerallaan.

E.S: Niin, että tunnette suurta solidaarisuutta toisianne kohtaan.

S.P: Kyllä siellä varmaan halutaan varmistaa että kaikki saa kuitenkin sen työnsä tehtyä, mikä se onkaan sitten.

E.S: No tuleeko usein tai muistatko mitään hetkiä, että kuvattavan osalta olisi tullut jotain kieltoja ja rajoituksia siihen tyyliin, että minua ei saa kuvata alaviistosta tai vain vasen kasvopuolisko tai tämän tyyppistä?

S.P: Mä luulen, että poliitikot on aika selvillä siitä, että tämmöisiä rajoituksia ei ehkä kannata tehdä ja ehkä tiedostaa sen, että heidän on oltava käytettävissä medialle, että he näkyvät mahdollisimman paljon.

E.S: No nykyäänhän mä voisin just tuohon liittyen ajatella, että poliitikot on tosi taitavia itsekin rakentamaan sitä julkisuuskuvaansa ja voivat varmaan ja onkin palkanneet tubettajia ja bloggaajia työskentelemään. Mutta mitä se vapaus sitten on, onko se kuitenkin jotakin näennäistä, voiko esimerkiksi nyt tasavallan presidentin puolisoa Jenni Haukiota kuvata kauhean anarkistisella tavalla?

S.P: Ohhoh, se olisikin haastavaa. Mä en tiedä saisiko aamukahvia juuttumaan kurkkuun jostakin kuvasta presidentin puolisosta ja millä tavalla se pitäisi toteuttaa. Tuleeko sulla Elina mieleen miten tämmöistä voisi tehdä?

E.H: Vaippoja vaihtamassa, se voisi toimia.

E.S: No mulla tulee kyllä yksi sauna-aiheinen kuva mieleen.

E.H: No?

E.S: No, että presidenttipari vaikka saunassa tai siinä saunan terassilla katselemassa Seurasaaren selälle, niin kuin punaisina ja hikisinä.

S.P: Olisihan se poikkeuksellinen presidentillinen muotokuva, jos olisivat siinä alasti katsomassa johonkin kesäiselle järvelle.

E.S: Hei mulla tulee Elina mieleen museon kokoelmista semmoinen niin sanottu Tellervo Koiviston sukkakuva. Muistatko sä sen? Jossa hän heittää sukat ilmaan päästyään kansanedustajaksi.

E.H: Aa, muistan, joo.

E.S: Ja siinä oli sellainen huudahdus että ei enää sukkien parsintaa.

E.H: Se kuvahan on aika villi oikeasti, koska kuitenkin Tellervo Koivisto niin se mielikuva on kuitenkin aika varautuneesta ihmisestä ja sitten yks kaks hän todellakin viskaa kaikki sukat ilmaan.

E.S: Sakari mikä on valokuvaajan, onko tämä ihan rakennettu kuva? Pystytkö sä näkemään tämän kuvan läpi ja tiedät miten tuommoinen ehkä syntyy tai mikä tämän kuvan ja tekstin kimppa siinä on?

S.P: On varmasti ehdotettu toimintaa kuvattavalle.

E.S: Että hän ei ole vaan heittänyt niitä. 

S.P: Se ei ole spontaani tilanne, jossa sukat on tarve heittää ilmaan. Tässä on mietitty se, että mitä viestiä sillä lähettää myös.

E.S: Onko ylipäätään eroa siinä miten mies- tai naispoliitikkoja on kuvattu? Tai millaisia kuvia heistä on julkaistu? Jutta Urpilaisestahan taisi levitä sellainen verkkosukkahousu- kuva, joka oli pikkasen taakka jonkun aikaa. Onko muuta tämmöistä mielessä?

E.H: Mulla tulee ehkä mieleen vähän yleisempi kysymys siitä, että kuinka pitkälle sitten poliitikon kannattaa lähteä särkemään mielikuvaa poliitikosta, että se on varmaan asia jonka kanssa poliitikot joutuu säätämään koko ajan. Että toisaalta pitää olla niin kuin kansa, koska kansahan heidät valitsee ja pitää olla sellainen tyyppi, että kansa voi samaistua, mutta sitten toisaalta olla sitten vielä semmoinen uskottava poliittinen vaikuttaja. Että semmoista niin kuin kahdenlaista viestiä pitää lähettää koko ajan.

S.P: Kyllä naispoliitikolla ehkä tuossa on kuitenkin todella paljon kapeampi se liikkumavara siinä mitä voi tehdä, miten voi pukeutua. Tai tuossa katselin just otsikoita vaikka pääministeri Mari Kiviniemestä, täällä oli yhdeksän vuotta sitten tämmöisiä uutisotsikoita, että Mari Kiviniemellä on upea vartalo, katso. Että vielä yhdeksän vuotta sitten on vielä kuvattu pääministeriä täysin tuommoisena vaan objektina, että katsokaa.

 E.H: Joo se oli kuva selästä. Mä muistan sen.

S.P: Joo kyllä, että se on hämmästyttävää.

E.H: Joo, ei enää varmaankaan tapahtuisi. Suomessa ainakaan.

S.P: Ei ehkä ainakaan ihan noin pöyristyttävällä tavalla, mutta kyllä siellä on varmaan vielä paljon työtä tuolla saralla.

E.H: Ja kyllähän selvästi naispoliitikot joutuu miettimään sitä asuansa ja olemustansa enemmän, jo siihen pukukoodiin asettua. Jos sä olet miespoliitikko ja sulla on aina se puku ja sut kuvataan puku päällä, niin siinä se sitten on.

S.P: Miehellä se on semmoinen puun kuori, jonka se voi aina laittaa päälleen ja piiloutua sen taakse aika hyvään suojaan.

Äänitallenne: Tuli sitten pieni episodi. Hän halusi sellaisen kuvan myöskin, jossa kaksi lottaa ojentaa kukkia Marskille kadulla. Ja mä sit sanoin että hyvä on, mä järjestän. Ja mulla oli kaksi tuttua lottaa sitten siellä Mikkelissä ja mä värväsin sitten heidät tähän hommaan ja ostettiin nippu ruusuja. Ja me tiedettiin, että Marski oli menossa katsomaan puolustusvoimien katsausnumero jotakin siihen mikkeliläiseen elokuvateatteriin, missä jokainen katsaus esitettiin ennen kuin ne päästettiin maailmalle. Marski katsoi jokaisen katsauksen. Ja me mentiin sitten Lauxin kanssa sopiviin asemiin, ja tytöt tulee ja ojentaa ruusuja Marskille, niin Marski näkee kun Laux nostaa kameran silmilleen, mulla oli kamera myöskin. Mä en nostanut sitä silmille. Niin Marski kun suuttui ja sanoi että ei mitään kuvia, että tämän tapaiset jutut on järjestettyjä juttuja. Te tytöt ette ole edes vikapäitä nuo inhottavat miehet ovat teidät saaneet tähän hommaan. Mutta minä en suostu siihen, että tästä kuvaa otetaan. No tosiasia on se, että se kuva on jopa julkaistu. Mulla oli kamera tässä näin ja mä seisoin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut ja painoin mahan päältä vaan laukaisinta. Kuva on julkaistu jopa kuvateoksessa. Laux ei saanut kuvaa.

 

E.S: Tämä on yks vaan esimerkki meidän lukuisista, ellei sadoista äänitearkistoista Valokuvataiteen museon kokoelmista, jotka silloin tällöin pääsee tälleen päivänvaloon. Tämä oli 70-luvulta, vuodelta -77. Reijo Porkka haastatteli mainoskuvaaja Otso Pietistä. Ja tässä nauhassa mainittiin, no ehkä mä ihan uskallan sanoa, että propaganda kuvaaja, Hitlerin Saksan hovikuvaaja SS-mies Helmut Laux, joka oli Suomeen tullut tekemään reportaasia Marskista eli Mannerheimistä. Mitä jäi käteen tästä pätkästä Sakari?

S.P: Että tästä ei oteta nyt kuvaa. Ehkä siinä on Marski ymmärtänyt, että mikä se kuvan voima sitten olisi, jos hän olisi siihen suostunut. Että se olisi mennyt tämmöiseen propagandakäyttöön vieraalle vallalle.

E.H: Kiinnostavalla tavallahan toi nyt kertoo siitä, että vaikka ollaan aika kaukana historiassa, niin ei olla mitenkään naiivia sen suhteen, että mikä on se julkisuuskuva ja minkälaisissa kuvissa haluan esiintyä ja kuka niitä kuvia sitten käyttää. Että hyvinkin semmoinen imagotietoinen suhde Mannerheimilla on siihen kuvaamiseen.

E.S: Kuulemma hei Trump ja Obama on molemmat kuvattu hampurilaisravintolassa. Mä olen itse jonottanut Tarja Halosen presidenttiaikana hänen takanaan Picnicissä. Siinä ei tainnut olla valokuvaajaa paikalla, mutta onko poliitikolla ehkä nykyään kuitenkin enemmän tarve inhimillistää itseään kuin pönkittää valtaa?

S.P: Ehkä poliitikollakin on tarve sillain yrittää ottaa sitä viestin kertomista omaan haltuunsa ja nyt kun eletään tämmöistä sosiaalisen median viestinnän ympäristössä.

E.S: This is my story.

S.P: Niin halutaan, että minä olen tämmöinen tyyppi, minä teen tämmöistä poliittista työtä. Oikeastaan on vapauttanut toi sosiaalinen media myös sillain, että se viestintäympäristö on yhtäkkiä laajentunut joka puolelle, niin kaikki yrittää jollain tavalla toimia siellä sillä tavalla, että he saisivat sen huomion haltuunsa. Ja sitten se voi näkyy hyvillä tavoilla tai huonoilla tavoilla tai erikoisilla tavoilla, mutta ehkä siinä on semmoista pyrkimystä ainakin pitää itsensä sitten huomion jossakin keskipisteessä.

E.H: Samaistuttavissa.

S.P: Niin.

E.H: Mä aloin miettimään vielä sitä mitä nähdään ja näytetään, ja mikä on sitten sellaista salaista piilossa olevaa tällä hetkellä poliittisessa elämässä. Koska meillähän on ne tietyt vakiintuneet politiikan näyttämöt, mutta että poliitikkoja lobataan ja poliitikoilta jopa saatetaan kysyä sitä, että ketkä ovat viimeksi lobanneet. Mutta että sitten taas se, nämä lobbaustilanteet on mun mielestä tällä hetkellä täysin näkymätöntä, että sinne ei nyt sitten meidän media eikä valokuvaajat pääse, että mitä siinä tilanteessa itse asiassa tapahtuu ja jos meillä ajatellaan, että meillä on se poliittinen eliitti ja taloudellinen eliitti niin se taloudellinen eliittihän on niin paljon enemmänkin näkymättömissä vielä, mutta että edes olisi vaikka se taloudellisen eliitin ja poliittisen eliitin kohtauspaikka jotenkin näkyvissä, niin sekin voisi olla jo jotain.

E.S: Sähän olet Sakari just mennyt kuvaamaan kunnanvaltuuston kokouksia ja äänestyspaikkoja, mitkä aika äkkiseltään tuntuu, että voiko tylsempää olla.

S.P: Ei oikeastaan voi olla tylsempää.

E.S: No mikä niissä innostaa?

S.P: Se on jotenkin ikimuistettavaa myös se tylsyys. Että tuolla tavalla kun katsoo politiikkaa.

E.H: Se on vähän sellaista ruohonjuuritoimintaa.

S.P: Kyllä, sellaista arkisella tasolla, missä politiikkaa tehdään. Siellä ei niin kuin ole mitään tämmöistä eliitin kohtaamista jossain kunnanvaltuustossa, vaan se on semmoista ryppyyn istuttua pukua ja eväsleipiä ja vissyn voimalla kahdeksan tuntia istutaan siellä palaveeraamassa ja puheita kuuntelemassa, että se on sitä arkista demokratian puurtamistoimintaa, joka mua kiehtoo itsessään semmoisena.

E.S: Sä olet ollut kuitenkin siinä valokuvaajana siinä tilanteessa, niin oletko sä kokenut silloin tai ylipäätään, että sä olet ollut vallankäyttäjä?

S.P: Totta kai joo, olenhan mä siinä tietynlainen vallankäyttäjä, että mä teen siitä kuvallista informaatiota ja kirjaa ja näyttelyä ja kaikkea semmoista, niin että yritän kattoa sitä koko järjestelmän toimintaa, ja että miettisi sitä vähän eri tavalla kuin semmoinen, että tuleeko sinne hidastetöyssy mihin kohtaan siellä kunnassa ja sen sijaan katsoo sitä, että minkälainen rituaali se on se valtuuston kokous itsessään. Että se muuttuu osaksi semmoista vallankäyttöä sitten pitemmässä juoksussa. Se vaikka siinä nyt tavallaan siinä tilanteessa kun jossain Iitin kunnanvaltuustossa kahdeksan tuntia istunut, niin ei tunne oloansa kovin vallantäyteiseksi, vaan enemmän sillain, että on rutistettu kuiviin sillä poliittisella puheella ja päätöksenteolla. Mutta mä luulen että se näkyy sitten vasta siinä lopputuloksessa sitten myöhemmin.

E.S: Niin sulla on kuitenkin julkaisualusta, näyttely ja kirja. Niille on yleisö ja lukijat.

S.P: Et muuttuuko se sillain oikeasti kiinnostavaksi ja merkitykselliseksi se kun työ siinä hyvin arkisessa ympäristössä, missä mä sitä olen tehnyt.

E.S: Onko näyttelyllä jo nimi? Tai kirjalla?

S.P: Se on Eräitä huomioita Suomen poliittisesta järjestelmästä. Se on tämmöinen hyvin kuivakka virkamiesselvityksen omainen nimi.

E.S: No nyt pistetään vaikea. Voiko valokuva olla demokratian puolella?

S.P: Toivottavasti. Se voi olla myös vastaan, jos ajatellaan propagandan käsitystä siitä. Että se riippuu ehkä siitä, että minkälaisen tarinan kertomiseen sitä käytetään.  Minkälaisessa kontekstissa käytetään, sitä valokuvaa.

E:H: Niin kuin pääsääntöisesti ajatellaan niin, että se on demokratian palveluksessa sillä tavalla, että se lisää läpinäkyvyyttä yhteiskuntaan. Eli se tuo kaikkea sellaista mikä ei kuulu meidän omiin elämänpiireihin, niin sitten me voidaan kuitenkin sitä valokuvan ja mediakuvaston kautta tutustua erilaisiin asioihin ja saada tietoa.

S.P: Niin ja tämä oli ihan mun lähtökohta silloin, kun tästä valtionneuvoston kanslian kuvakohusta tavallaan nousi se, että nämä on hirviömäisiä ja rikollisia kuvia niin kuin valtioneuvoston viestintäjohtajan sanoin. Että kyllähän se. Mä ajattelin, että se mun tehtävä oli nimenomaan tuottaa semmoista läpinäkyvyyttä ja läsnäolon tuntua siihen, että mikä on kaukana oleva poliittinen eliitti ja mikä on kansalaiselle se kuva siitä. Että myös valtiohallinnon viestintä, siellä suosituksissa sanotaan, että tämä on nimenomaan se viestinnän tehtävä tuoda sitä päätöksentekoa lähelle kansalaisia ja se perustuu muun muassa sananvapauteen se tehtävä.

E.S: Mä tiedän, että te olette molemmat tuonut jonkun kuvan, josta te haluatte jutella. Mitäs Elina sulla on mukana?

E.H: Tämä on valokuvaaja Andrei Lajusen kuva, joka on tuolla mun työhuoneen seinällä ja mä otin tämän kuvan sen takia, että tässä on paljon tämmöistä vallan ikonografiaa. Tämä on naishenkilö, hyvin meikattu, erittäin suoraryhtinen. Tässä on tällaisia kovia elementtejä, tässä on tommoinen metallilevy on se kuvan tausta ja päällä on vähän uniformumainen tyköistuva takki ja kynnet on kirkkaan punaiseksi maalattu ja kynnet on terävät ja vähän vaarallisen oloiset. Ja oikeastaan ainoa pehmeä elementti tässä kuvassa on se sydän, jota käsi puristaa. Tämä kuva on siinä mun selän takana ja jotenkin mä ajattelen, että jos oma tyyli tämmöisenä vallan esittämisen suhteen on kohtuullisen matala, niin tietyllä tavalla tämä Andrei Lajusen vallantäyteinen nainen tuo hauskaa särmää ja ehkä jopa lisää museojohtajan auktoriteettia.

E.S: Mä luulen, että siinä on aika vissi ero. Koska siinä että katsoja kyllä aika nopeasti huomaa, että toi on taidekuva.

E.H: Niin.

E.S: Siinä on kuitenkin ne taidekuvan keinot käytössä niin voimakkaasti.

E.H: Joo ei, koska se kuva on niin loppuun asti harkittu, että kyllä se siitä näkyy. Ja rakennettu myös yhdessä sen mallin kanssa.

E.S: Mitä Sakari sun kännykästä löytyy, minkälaisen kuvan sä olet tuonut?

S.P: Nämä on molemmat valtioneuvoston kanslian viestintäosastolta otettu tässä tämän kevään tapahtumista, joissa siis Antti Rinteen hallitus muodostuu. Hallituspuolueiden puheenjohtajat ovat tässä matkalla numero 7 ratikassa Säätytalolta kaupunginkirjasto Oodiin ja tässä kuvan etualalla näkyy ministereitä, jotka hymyilevät ja naureskelevat tässä toisilleen.

E.H: Se on kuin luokkaretki.

S.P: Tässä ollaan kuin luokkaretkellä isossa kaupungissa. Sitten täällä kuvan taka-alalla näkyy ehkä noin 10 valokuvaajaa jotka kaikki yrittävät saada tästä samaisesta tilanteesta jonkun autenttisen ja semmoisen lähestyttävän kuvan ja heidänkin ilmeet on vähän huvittuneita. Yrittävät nostaa kameroita toistensa olkien yli mihin tahansa kulmaan mistä näkyisi joku näistä ministereistä tai kaikki. Tässä on tämmöinen, tiedotustilaisuuden koreografia on alkamassa tästä.

E.S: Mä muistan tuon kuvan, siis kun mä näin tuon paperi-Hesarista ja mun pikaluku silloin aamiaisen yhteydessä oli just, että nyt seuraa jotain hyvää, noin onnellisia ihmisiä. Siellä he menee vielä ratikassa.

E.H: Se ratikkahan on tossa tärkeä.

S.P: Se on, se on kansanomainen ja kaikki me helsinkiläiset siellä olemme menneet.

E.H: Ja sitten mennään vielä Oodiin, mikä osoittaa sivistystahtoa.

S.P: Kyllä, nämä oli viestinnällisesti hyvin strategisesti mietitty nämä elementit tähän koreografiaan mukaan.

E.S: Minkälaisia ratkaisuja sä teit, ja kuinka monta kuvaa tuommoisesta tilanteesta nykyään kuvajournalisti ottaa?

S.P: Tässä tilanteessa mä en sillain ajattele sitä, että mun pitäisi saada kauhean monipuolinen otos niitä kuvia otettua. Mä ajattelen sitä, että no ehkä jos mä onnistun, niin tästä tulee neljän kuukauden kuluttua yks kuva kirjaan tai näyttelyyn. Jos ei onnistu, niin ei se haittaa myöskään. Mun tulosvastuu on sillain aivan erilainen kuin näillä tosi kiireisillä kuvajournalisteilla jotka on siinä tilanteessa sillain, että on pakko suoriutua joka tilanteesta.

E.S: Olitko sä niin kuin huvikseen kuvaamassa?

S.P: Mä olen tavallaan huvikseni kuvannut neljä vuotta tätä politiikan koreografian toimintaa, jossa just se kuvasto on hyvin erilainen kuin ajattelee erilaisia asioita kuin tommoinen niin kuin päiväkohtaisen julkisuuden tuottama uutisvirta.

E.S: Niin eli tämä on aika moni tosipiippuinen juttu, et miten se kuvan vallanpönkitys rakentuu.

S.P: Siis on totta kai. Tuossakin kuvassa sillain elementtejä on se valtion oma viestintäkone joka tuottaa yhtä kertomusta siitä, niistä tapahtumista. Ja sit on erilaiset mediat, jotka tuottaa erilaisia näkökulmia. Mahdollisesti siellä on mukana myös näiden puolueiden omat viestintäkoneistot jotka tuottaa hyvin erilaisia kertomuksia, ja sitten satun olemaan myös minä joka katsoo sitä koko hässäkkää vähän semmoisen ulkopuolisen tarkkailijan silmin ja yrittää ajatella, että mistä tässä kaikessa on kyse ja mitä järkeä tässä on ylipäänsä.

E.S: Hei kiitos teille mielettömän paljon Valokuvataiteen museon johtaja Elina Heikka ja kuvajournalisti valokuvaaja Sakari Piippo ja kiitos myös rakkaat kuulijat. Tämä oli Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva –podcast. Löydät tämän ja muut jaksot osoitteesta www.valokuvataiteenmuseo.fi/podcast ja Spotifysta ja Apple -podcasteista. Hei kiva kun kuuntelit.

Osoite
Kämp Galleria
Mikonkatu 1, 00100 Helsinki
Katso kartalla Kämp Galleria
Aukioloajat
ma–pe 11–20, la–su 11–18
Liput
12/6/0 €
Museokortti
Alle 18-vuotiaille vapaa pääsy
Osoite
Kaapelitehdas
Kaapeliaukio 3, G-rappu, 00180 Helsinki
Katso kartalla Kaapelitehdas
Aukioloajat
ti–su 11–18, ke 11–20
Liput
12/6/0 €
Museokortti
Alle 18-vuotiaille vapaa pääsy