Vieraina: Valokuvaaja ja taiteilija Ulla Jokisalo sekä Valokuvataiteen museon kokoelmaintendentti Anni Wallenius.
Juontaja: Museon yleisötyön intendentti Erja Salo.
Erja Salo: Tämä on Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva –podcast, jossa me puhutaan kuvista ja tällä kertaa me puhutaan taiteesta ja tietty vielä valokuvataiteesta ja täällä on vieraana meidän kokoelmaintendentti Anni Wallenius.
Anni Wallenius: Moikka.
E.S: Jolla mä tiedän että pysyy sekä neula, että puikko, että mikäs tämä nyt, ompelukonekin on tuttu.
A.W: Niin ja jopa sakset.
E.S: Ja sakset kädessä. Ja sitten meillä on, nyt on vaikea keksiä kaikkia näitä määreitä.
Ulla Jokisalo: Ai onko mulla titteleitä enemmänkin?
E.S: Joo nyt pistetään hirvee litania. Valokuvataiteen uranuurtaja, elävä legenda, uskaltaisinko heittää vielä kuvataiteilijakin Ulla Jokisalo. Tervetuloa.
U.J: Saisinko mä vielä lisätä tuohon?
E.S: Saat. Pistä pari, kolme.
U.J: Mä kyllä yleensä itse käytän taiteilija ja valokuvaaja.
E.S: Miksi? Kerro miksi sä valitset noi kaksi?
U.J: No oikeastaan mä en ole koskaan tituleerannut itseäni valokuvataiteilijaksi, että joku on varmaan kuullut tämän ennenkin, että mä sanon, että mulla on aika ortodoksinen suhde valokuvaan taiteena ja tota mä olen toiminut itse kuitenkin niin moninaisesti tällä alueella. Että lukuun ottamatta sitä 70-80-luvun vaihdetta, jolloin me todella taisteltiin valokuvataiteen etabloinnin eteen, niin silloin tietysti ollaan oltu valokuvataiteilijoita. Mä olen jotenkin niin kuin haarautunut siitä niin kauas, että mä en mielelläni käytä sitä termiä. Mä arvostan valokuvausta todella paljon, mutta toisaalta myös sitten kyllä ajattelen niin että se valokuvataiteen piiri, tavallaan se on niin laaja, sen sisälle kuuluu melkein kaikki hyvin tehty valokuva.
E.S: Okei, jatketaan vielä vähän määrittelyä, mitä sä Anni sanot tämmöisen museoinstituution näkökulmasta valokuvataiteen määrittelystä tai mitä Ullasta lukee meidän museon tietokannassa?
A.W: No siellä lukee kaikenlaista, mutta mä vielä tarttuisin tuohon, että mitä Ulla sanoit kuinka sä olet ollut siellä kamppailemassa sitten siellä sun uran alkuvaiheessa mukana siinä valokuvataiteen tekemisessä taiteeksi, niin museohan on ollut yksi palanen siinä pelissä ja osa sitä kulttuuripoliittista kamppailua siitä, että valokuvasta on sitten tullut yksi taiteenmuoto siellä kuvataiteen kentällä. Mutta Erja kun viittasit tuohon meidän tietokantaan, niin mä vähän rapistelen papereita ja voin lainata täältä.
U.J: Onko se tietokanta paperinen?
A.W: Ei, se on sentään sähköinen, mutta mulla on siitä tuloste täällä. Ullasta sanotaan täällä tosi paljon, sun kortti on varmaan laajimpia mitä koko tietokannasta löytyy, erityisesti tämä sun näyttelytoiminta-osio on paisunut niin ettei se meinaa mahtua meidän tietokantaan. Mutta ensimmäinen lause, mitä täällä siitä lukee on: Ulla Jokisalo kehitti valokuvataidettaan 1980-luvulla, aikana jolloin suomalainen taidevalokuva muuttui radikaalisti. Ja siitä se lähtee täällä meidän määrittely susta.
U.J: Oo, tossa jäi mietityttämään, kun mainitsit museon ja koska mä olen aloittanut 70-luvun puolella ja oma ajatus oli alun pitäenkin tämä taiteilijuus, vaikka ei se valokuvaukseen mitenkään erityisen luontevasti siihen aikaan liittynyt, niin museohan oli, Valokuvataiteen museo oli oikeastaan ainoa paikka missä esitettiin valokuvataidetta ja mullakin itselläni on ollut tuota no siitä 70-luvun, no 80-luvun alusta varmaan kaikissa niissä toimipisteissä, joissa Valokuvataiteen museo on toiminut, niin näyttelyitä ja eri yhteyksissä, siis todella paljon ollut esillä, mutta että se oli aika jännä se 70-80-luvun vaihde, että me valokuvauksen opiskelijat, me Taideteollisessa korkeakoulussa olevat koettiin Valokuvataiteen museo aika vastakkaisena toimijana tässä kentällä, et se hidasti ja oli jälkeen jäänyt juna. Ja me alettiin perustaa liittoa, valokuvataiteen seura ensin ja liitto ja oma galleria ja toimimaan sillä tavalla. Että siinä on tapahtunut sittemmin Valokuvataiteen museon kehityksessä vuosikymmenten varrella valtava muutos.
A.W: Kuulostaa tutulta, mä olen lukenut museon historiaa ja, et se on niin kuin, se on ollut semmoista aaltoliikettä, että mikä on ollut se kentän ja museon ja muidenkin instituutioiden suhde. Kuka on ollut, niin kuin ketkä on mennyt samaan suuntaan ja ketkä on milloinkin haastanut toisiaan.
U.J: Niin ja siinähän ol tietysti se, että koulutus oli vielä hirveän nuorta ja meitä pidettiin niin kuin tavallaan valokuvaajien kentällä aika tunkeilijoina, kentälle tulevina tunkeilijoina. Ja sitä kyseenalaistettiin koko ajan, että mähän olen sitä ensimmäistä polvea kun tuli naiset opiskelemaan oikein laajalla rintamalla valokuvausta ja sitä kauttahan iso muutos tapahtui 80-luvulla johon viittasit tuossa äsken. Mutta siinä on paljon muitakin tekijöitä jotka alkoi vaikuttaa, mutta nämä kaikki tavallaan instituutiot on ollut valtavan tärkeitä ja se meidän oma toiminta oli silloin, jota tietysti oli vetämässä niin kuin itseäni vanhemmat tyypit alunalkaen, mutta että kyllä se oli aika pitkä projekti.
E.S: Mä löysin semmoisesta erittäin tärkeästä lähteestä kuin Wikipediasta tämmöisen luonnehdinnan susta, että sä olet vaikuttanut nimenomaan siihen, et valokuvasta on tullut Suomessa keskeinen nykytaiteen ilmaisumuoto, palataan tähän. Mutta nyt me katsotaan kuva, ole hyvä Ulla. Mitä tulee mieleen tästä kuvasta?
U.J: Aivan aivan ihania muistoja siis sillä tavalla, että mä rakastan tätä kuvaa aivan suuresti. Että koko mun alkuvaihehan on tietenkin ihan tätä puhdasta ja ihan suoraan valokuvaa filmiajan kemikaalien ja ihanan Leica-kamerani aikaan, että tämä edustaa sitä valokuvaa. Nyt kun tuossa sanoin, että en ole valokuvataiteilija niin tämä on valokuvataidetta.
E.S: Sä olet joskus ollut valokuvataiteilija.
U.J: Kyllä, silloin olin. Niin kuin mä sanoin, silloin olin ja pyrin siihen ja tämä on just semmoinen sen ajan Cartie-Bressonilainen tuota ratkaisevan hetken kuva ja siis myös semmoinen tunnekuva. Niin kuin Robert Frank oli mun suuri ihanne, että kyllä se näkyy kaikki ne vaikutteet ja muut, että se hetki ja se tunne. Ja tämä on Crucesista Bilisistä sieltä Daavidin vuorelta ylhäältä, että siihen kuvaamisen siihen aikaan liittyi jo se liikekannalla olo, et se oma kuvaaminen oli paljon siitä, että kahlattiin Itä-Euroopan maita ja semmoisia paikkoja missä oli pikkasen vaarallista ja outoa ja eksoottista ja sillä tavalla katukuvausta.
E.S: Entäs Anni?
A.W: Mä tiedän tästä kuvasta jotakin. Mä tiedän että tämä on meidän kokoelmissa ja sanoit että edelleen suosikki niin.
U.J: On suosikkikuva joo.
A.W: Niin voisin sanoo ihan samaa.
U.J: Niin no niin. Ja sitten tässä on tietysti se, että kun mä olen aina ollut semmoinen aika kirjallinen ihminen, niin tämä on semmoinen neljän kuvan pieni essee, kuvaessee. Että mä silloin puhuin omista tekemisistä nimenomaan esseinä, että tässä näkee, että se on tämmöinen Participate on mystic –sarjaa, ja se taas tulee Eeva-Liisa Mannerin runoudesta ja tämmöisestä kirjallisesta. Että mähän olen aina niin suuntautunut kirjallisesti, olen edelleenkin ja se tavallaan vaivaa tätä mun valokuvausta.
E.S: Hauska sana vaivaa.
U.J: Se vaivaa, koska se tekee siihen semmoisen erillisyyden ja marginaalisuuden ja erottumisen ehkä muusta valokuvataiteesta.
E.S: Tai sit se tekee siitä sen pullan.
U.J: Niin no toisaalta joo.
E.S: Tai kakun.
U.J: Mutta nämä on vielä visuaalisia, nämä tämän ajan kuvat on ihan valokuvallisia, jota mä itsekin pidän, että ne on niin kuin valokuvallisia kuvia joo.
E.S: Toi on mun mielestä mielenkiintoista, kun sä puhut tuosta kirjallisuudesta ja kerronnallisuudesta, että se kuvaaminen on vähän niin kuin kieltä jolloin sillä pitää olla aakkoset.
U.J: Joo.
E.S: Ja mun mielestä sulla on vähän niin kuin aakkoset.
U.J: Ne on joo.
E.S: Jotkut puhuu niistä symboleina, mitkä ne sun aakkoset on semmoiset?
U.J: Mä olen koittanut sanoa attribuutit aikanaan 80-luvulla, että ne alkaa sitten tulla, että ne on ne vaatteet, kankaat, materiaalit, sakset, neulat, langat ne nyt ainakin.
E.S: Verikin on joskus.
U.J: Joo kyllä. Kyllä joo 80-luku alkaa niin kuin sillä tavalla painua että, mutta joka tapauksessa mulla oli niin tarve kehittää itselle, voisihan sen sanoa omaa ilmaisukieltä, mikä on kaikilla taiteilijoilla, et ne kehittää ja yrittää luoda ilmaisukieltä. Mutta mulla se oli jotenkin vähän sillä tavalla semmoinen attribuuttiajatus tai ihan, että se olisi tarinallinen että mä pääsen semmoiseen kuvakerrontaan, että mulla on omat kirja, semmoiset hirveen vaikea määritellä. Sehän se tekee tästä vähän itsellekin vaikeeta.
E.S: Se voi olla monen mielestä toisaalta sitten katsojalle se just se sokeri tai suola, kun se on tavallaan avointa se mitä sä lataat niihin aakkosiin tai attribuutteihin.
U.J: Niin ja se on ihan totta, että vaikka ne on ollut ja mä olen pyrkinyt niitä sillä tavalla luomaan, niin niillä on ollut erilaisia käyttökonteksteja ja erilaisia niin kuin tavallaan, että en mä ole rakentanut että tämä tarkoittaa, sen takia mä en käytä sitä symbolisanaa ehkä siis kuitenkaan vaikka sillä on semmoisiakin tavallaan, voidaan sellaisia merkityksiä nähdä, mutta mulle itselle ne ei ole mitään semmoisia symboleja.
A.W: Niin ne ei ole ikään kun oikeita ratkaisuja.
U.J: Niin kuin mitään tiettyjä lukkoon lyötyjä merkityksiä, vaan sehän siitä on tehnyt itselleenkin mielenkiintoista, että tavallaan on kuvannut ja työskennellyt samanlaisilla aiheilla, kuvauskohteilla ja tämmöisillä aineksilla ja sit ne kuitenkin tavallaan, niin tuota luonut toivottavasti uudenlaisia asiayhteyksiä ja uudenlaisia kuvia.
E.S: Jossain tämmöisessä kirjassa määriteltiin, että sä tulit postmodernin valokuvauksen kentälle siihen hetkeen, kun viimeistään ajateltiin, että valokuvat voi olla jotakin muutakin kuin joku todistava objekti jostain ja sitten tuli kaikki henkilökohtaiset ja yksityiset asiat ja joku semmoinen kollektiivinen muisti ja sun se ilmaisu ja ne aakkoset osuu just siihen. Mitä siellä on semmoista henkilökohtaista tarinaa, siitä on monet eri henkilöt kirjoittanut, mutta mitä sä itse ajattelet nyt tällä hetkellä niistä symboleista tai attribuuteista?
U.J: Niin no joo mulla on varmaan silleen, että kun mä ajattelen tota 80-lukua, niin tavattoman merkittävä juttu oli tuon Roland Bartin Valoisan huoneen käännös tai suomennos itselle, että et se on ollut pitkään mulle semmoinen tärkeä ohjekirja tai tavallaan omien tekemisten elävöittäjä ja mä koin sen voimakkaasti niin kuin omaa kuvallista ajattelua vastaavana.
E.S: Mikä siinä oli sellaista?
U.J: No siinä oli se noeman. Tämä on ollut se niin kuin tavallaan valokuvamuistiin liittyvä ominaisuus, mutta sitten tietysti postmodernismiin. Mähän olen ihan postmodernismin niin kuin aikalainen, että sehän tavallaan vapautti. Toisaalta se mun mielestä johdatti tietysti tätä alkuperäistä valokuvausta vähän niin kuin eri suuntaan kuin siihen perusvalokuvaukseen. Siellä on se subjektiivisen valokuvauksen ajatus, joka tuli ihan liikkeenä tätä dokumentaarista poliittista ideologista valokuvausta vastaan ja joka oli myös aika, liitettiin myös naistekijöiden, tuotiin henkilökohtaisia aiheita ja tällä tavalla, että sehän oli siellä myös pohjalla, että ilmaisu pääsi vapautumaan. Se pääsi vapautumaan, mutta sit taas tämä postmodernismi niin kuin tavallaan kaikki ranskalaisten filosofien suomennokset tuli naisfilosofien, kaikki Kristevat muut vastaavat. Ja paljon tuli tätä niin kun filosofista kirjallisuutta, sillä oli valtava merkitys. Ja sitten tämä postmodernismi läpäisi ihan kotimaistakin taidetta aika pitkälti, mutta nimenomaan kuvataiteen koko kenttää ja se oli ehkä pieni niin kuin hetki, että myös valokuvaajat alkoi päästä. MUU ry perustettiin, mäkin olen itse ollut perustamassa, kokouksissa ja muuta, että tuli kaikki tämmöiset, että me tullaan kaikki ja tehdään yhdessä. Se on mahtavaa se 90-luvun alku.
E.S: Mä en tiedä pitäisikö tässä nyt kerrata miksi sen nimi on MUU ry. Mulla on pieni tunne että on olemassa joku sukupolvi joka..
U.J: Niin se on ne muut taiteet jotka ei ollut graafikoita, maalareita eikä kuvanveistäjiä.
E.S: Että jos sä et saanut rastia niihin, niin en ole noista mikään, niin sitten laittoi MUU ry.
U.J: Niin. Joo ja me oltiin siellä. Ja sitä kautta sitten saattoi ajan mittaan saada jotain rahoitustakin. Mä en siellä toiminut, koska mä olen ollut niin valokuvaaja. Valokuvaajalla on niin valtavan vahva identiteetti, että mehän ollaan niin pelottavia oltu sitten jo 80-90-luvulta, että nyt se vasta alkaa tasaantua, se meidän tavallaan esiintulo. Meillä on ollut melkein kaikki.
E.S: Tarkoitatko sä taistelu on loppunut?
U.J: Ei tarvi todellakaan taistella, mä tarkoitan muita taiteilijoita, että me tultiin niin vahvana rintamana. Siis siihen yhtyi kaikki muutkin, kaikki kriitikot, tavallaan media, sen aikainen media ja kaikki, että me oltiin vahvoilla valokuvaajat, kyllä te tiedätte museolla sen.
E.S: Kyllä.
U.J: Siitä vahvistui kaikki muutkin osapuolet.
A.W: Joo ja se kamppailu ikään kuin on käyty, eikä sitä tarvitse käydä enää.
U.J: Ei todellakaan, sehän käytiin 80-luvulla joo.
E.S: Nythän me ollaan vastuumuseoita. Kiitos sulle ja muille.
U.J: Ja me ollaan ammattilaisia me valokuvaajat. Ammattivalokuvaajia, taiteilijoita.
E.S: Anni miten tämä Ullan Öinen koira I on päätynyt meidän kokoelmiin? Onko meillä noi muutkin koirat?
A.W: Ei ole muita koiria, mutta on tästä sarjasta muitakin, mutta näiden tie museolle oli aika pitkä, eli nämä on sieltä 80-luvun alusta nämä kuvat. Mutta ne tuli museon kokoelmiin 2013 sulta Ulla.
U.J: Joo mä ihan annoin ne teille. Ne on siis vintage-vedoksia. Tuota toivottavasti pysyvät, on hyvin kiinnitetty.
E.S: Miten yleensä Anni valokuvataide päätyy meidän kokoelmiin ja kuinka paljon meillä oikeastaan sitä on?
A.W: No se päätyy useampia erilaisia reittejä. Meillähän on valtavat useamman miljoonan valokuvan kokoelmat ja prosentuaalisesti siitä ehkä pari prosenttia voi sanoa, että on valokuvataidetta. No heti tullaan tietysti siihen ongelmaan, että miten me se määritellään ja se ei ole mitenkään helppoa, mutta silloin kun puhutaan, marginaalit on näin isoja niin silleen nyt ei ole niin väliä. Joka tapauksessa se on vaan ihan pieni hitunen siinä meidän isossa kokoelmamassassa, mikä on, sopii sinne tavalla tai toisella sinne valokuvataiteen otsikon alle, mutta teokset tulee meille ostoina ja lahjoituksina. Esimerkiksi Ullan kohdalla niin suurin osa teoksista on taidettu hankkia suoraan sulta tai saada lahjoituksena suoraan sulta, joka tapauksessa kuitenkin suoraan taiteilijalta, mutta on muitakin mahdollisuuksia. Välillä saadaan lahjoituksia keräilijöiltä tai joltain muulta toimijoilta, joilla on vaikka taidekokoelma ja jotka haluaa sitten sijoittaa sen museolle tai lahjoittaa sen museon kokoelman osaksi.
E.S: Mikäs siinä on se tarina, että tätä ei esimerkiksi ostettu silloin 1984 vai onko tämä 1986?
U.J: 1983, mutta 1982 varmaan otettu.
E.S: Kokoelmiin, vaan että taide joskus päätyy vähän sillain jälkijättöisesti monen kymmenen vuoden päästä vasta kokoelmiin?
A.W: Ulla tietää paremmin näitten nimenomaisten osalta.
U.J: Ensinnäkin eihän niitä ostettu valokuvia silloin, vasta 80-luvun lopulla oli jotain huutokauppoja valokuvista.
E.S: Miksei ostettu?
U.J: Ei sitä arvostettu ja se nähtiin, että se on niin kuin monistettavaa, niin eihän sillä ollut myöskään juuri mitään arvoa, että ei se ollut myöskään mikään toimeentulon lähde. Nämä on siis todella tehty silloin ja nämä on ollut aika monessa paikassa esillä. Olisiko ollut Vanhalla ylioppilastalolla jossain valokuvaajien omassa näyttelyssä, nuorten näyttelyssä. Koska mähän olin ensimmäisenä siellä Taidehallin nuorten näyttelyssä, kun meidät sieltä sitten kaikki valokuvaajat heitettiin ulos, ei voitu osallistua, niin sitten me perustettiin tämä meidän oma nuorten näyttely. Mä luulen, että nämä on ollut siellä ehkä sitten esillä nämä kuvat.
E.S: Joo Vanha ylioppilastalon galleria aikoinaan näytti paljon valokuvataidetta.
U.J: Joo se oli ihan keskeinen, ja sitten tämä annettiin Mauno Koivistollekin jossain tilaisuudessa, mä olin semmonen edustustaiteilija, mutta että sitten se on mulla ollut, että mä en ole halunnut luopua siitä. Mutta sitten museo teki aika ison oston mun 80-luvun puolivälin valokuvista, niin siinä yhteydessä mä ajattelin, että ehkä on hyvä, et se on teillä tallessa siellä että tuota ja noin, tämän sarjan mikä oli tietysti mulle itselleni aika tärkeä sarja.
A.W: Katsoin, että ihan ensimmäiset sun teokset on tullut jo vuonna 83, sinä ja Taneli Eskola olette tehnyt semmoisen oliko se portfolio ja te olette lahjoittanut sen.
U.J: Se oli silkkipainojulkaisu. Siis semmoinen aika isokokoinen, Kaikki rajalla.
A.W: Mutta sitten ihan ekat teosostot on tehty 84.
U.J: Okei, Keskeinen sanasto -näyttelystä varmaan joo.
A.W: Joo.
E.S: Sä valmistuit 83, liittyykö se jotenkin siihen?
U.J: Ei se, ei ole. Mun lopputyönäyttely oli Yksinäisyydestä, siitä mikä erottaa meitä ja mistä muista tekee yhteisen kokemuksen meistä ja se oli ihan sellainen tyypillinen tommoinen kokonaisuus jossa mä tein sitten nimenomaan vastoin miten Pentti Sammallahti opetti strandilaisittain, niin minä tein sellaisia kuvasarjoja eli valokuvaesseitä ja tuunailin ja yhdistelin kaikenlaisia valokuvayhteyksiä toisiinsa ja se oli semmoinen.
E.S: Eli sä löysit sun jutun ja sä teet sitä tavallaan edelleen.
U.J: Tavallaan edelleenkin.
E.S: Ihan mahtavaa.
A.W: Ja siitäkin näyttelystä tuli ihan tuoreeltaan kolme teosta museon kokoelmiin.
U.J: Joo, okei.
E.S: Voiko nyt kysyä, että miten sä uusiudut? Onko sulla mitään semmoista tarvetta? Miten taiteilija uusiutuu?
U.J: No siis tämähän, mehän ollaan nyt jumituttu sinne ennen 2000-lukua, ennen digitaalisuutta. Aika reliikkiä hommaa.
E.S: Nouskaamme internetin aikaan. Miten internetin aikaan taiteilija uusiutuu?
U.J: Voi hyvä tavaton, nyt tämä onkin vasta alkanut. 2000-luku, siis sehän on täysin, meikäläinenkin on digitaalisen valokuvauksen lumoissa ja helppoudessa ja myös sähköisissä medioissa.
E.S: Kerro jotakin esimerkkejä miten se on vaikuttanut työskentelytapaan mitä positiivista, mitä hyvää?
U.J: No herranjestas, sehän on tavallaan. Koska mä teen kollaaseja ja esineellisiä teoksia ja käytän valokuvaa ja leikkaan ja liimaan ja silleen, niin ne digitaaliset mahdollisuudet käsitellä sitä kuvaa ja materiaalia on aivan huomattavan paljon paremmat mun käyttöön. Eli mun tavallaan toimintamahdollisuudet on mahdollistunut ihan uudella tavalla. Ja sit en mä tiedä, musta tämä valokuvauskin on sillä tavalla, että on kiva kun mä menin joskus yli kymmenen vuotta sitten Facebookiin, oli mukava siellä toimia, niin kuin harrastaa valokuvaamista ja nyt se on sitten mulle Instagram, että mä olen aika innostunut siitä kuvien näkemisestä ja omien kuvien päivittämisestä sinne. Mutta se on vaan semmoista ihan sitä amorea, sitä valokuvan amatöörisyyttä, rakkautta siihen.
E.S: Nyt peruuta vähän, kun sä puhuit tuosta sun valmistumisnäyttelystä miten se oli joku kokonaisuus, niin eikö sun näyttelyt ole aina kokonaisuuksia?
U.J: On. Siis näyttely on mulle tavallaan se esitysmuoto, ilmasun niin kuin valokuvan ilmaisumuoto ja sen oman ajattelun esilletuomisen muoto. Mä olen nimenomaan pitänyt aina itseäni näyttelyn tekijänä ja mä olen yrittänyt painottaa sitä kun mulla on ollut näyttelyitä eri yhteyksissä, että se ymmärrettäisi että se on niin olennainen juttu. Mä tiedän hirveän monet taiteilijat jopa valokuvaajat laittaa niitä kuvia esiin yksittäisinä kuvina ja sit ne rakennetaan kokonaisuudet eri tavalla, mutta siinä se tulee tämä mun tavallaan tarinallisuus, se kertomisen tarve, että mä teen kokonaisuuksia.
E.S: Niin se on se tila ja se näyttelyn nimi ja teosnimet ja miten ne on esillä.
U.J: Kaikki ne. Valot, valaisu.
E.S: Kuka on kirjottanut katalogin, ja millä tavalla ja kaikki se. Mitä sitten, kun sieltä ostetaan yksi yksittäinen teos tai muutama ja ne irtautuu siitä sun suunnittelemasta kokonaisuudesta?
U.J: Ne ei kierrä, ei ne jatka menemistä, että 2000-luku on jo tavallaan mahdollistanut myös toimeentulon ja elannon tällä, että sillä tavalla mäkin olen ollut jo kolmisen kymmentä vuotta ihan päätoiminen valokuvataiteilija kuitenkin. Että niitä myydään ja sitten ne hajoaa ja valitettavasti munkin niin kuin uniikit työt joita mulla on ollut, oikeastaan koko 2000-luvun, suurin osa on päätynyt maan rajojen ulkopuolelle. Että niistä ei ole muuta kun ne tavallaan kuvat jäljellä, teoskuvat joo.
Äänitallenne:
On kiehtova ajatusleikki pohtia missä määrin 1900-luvun alun postikorttitaide vaikutti niin kutsutun synteettisen kubismin syntyyn. Kysymys haastaa uusille urille perinteisen taidehistorian neromyytteineen. Tiedämme, että Pablo Picasso alkoi koetella maalaustaiteen perusperiaatteita vuoden 1913 tienoilla, hän liitti maalauksiin elementtejä arjen materiaaleista, painokuvaa, sanomalehteä, tapettia, kangastilkkuja. Tiedämme myös, että Picasso keräili postikortteja monien muiden avantgarde-taiteilijoiden tavoin. Kollaasi ja kuvan sisäiset riitasoinnut olivat postikorttien antia jo vuosia ennen kuin Picasso kumppaneineen toi ne modernin taiteen ytimeen. Esimerkiksi suositut käytetyistä postimerkeistä tehdyt kuvat olivat paitsi modernin kollaasin edelläkävijöitä myös kierrätystaiteen edeltäjiä. Kollaasilla elävöitettiin kortin pientä kuvatilaa, luotiin siihen syvyyttä ja ironista jännitettä. Samalla korttien esineellisyys korostui, naiskuviin lisättiin kangaspaloja tai sulkia hatuksi, kiiltäviä paljetteja koruiksi ja jopa aitoja hiuksia frisyyriksi. Valokuvia korostettiin jopa kirjailemalla, tämä idea on sitten kotiutunut nykytaiteeseen. Olisi kenties liioiteltua väittää, että Picasson ja muiden modernistien esikuvina olivat vanhat kortit, mutta sen voinee sanoa, että modernismi kantaa visuaalisessa perimässään muinaisen postikorttitaiteen kuvaratkaisuja.
E.S: Ehkä tunnistittekin äänen. Taidehistorioitsija, tietokirjailija Harri Kalha. Ja tämähän ei ollutkaan nyt haastattelu niin kuin meillä on monissa podcasteissa ollut. Vaan tämä on itseasiassa meidän kännykkäguide-nauhoite, eli meillä oli aikoinaan näyttelyihin semmoinen kännykkäguide, et ihmiset omilla kännyköillään saattoi kuunnella näyttelyyn liittyviä tekstejä. Siksi toi oli niin kovin sujuvaa ja viimeisteltyä puhetta, ettei olisi ollut ihan paperilta. Mitä ajatuksia heräsi tuosta Harri Kalhan tekstistä? Joka muuten liittyi semmoiseen näyttelyyn kuin Silmän lumetta ja surrealismia, joka oli museolla jokunen vuosi sitten.
U.J: Hän on asiantuntija tuossa viitekehyksessä, ja tuota tietysti noin niin kyllä pystyy allekirjoittamaan paljon tuosta, niin kuin jos ajattelee mun omaan työhön liittyen niin mähän teen kollaasia ja tuon tyyppistä. Että siinä on noita samoja elementtejä ja aineksia. Hän mainitsi hirveän monta termiä, tietysti surrealismin ja ihana ihana Picasso, jonka takia varmaan lähtenyt kuvataiteen puolelle kiinnittymään silloin ihan nuorena ihmisenä, että nämähän on pitkiä linjoja ja kuvataide kierrättää myös koko ajan kaikkia näitä tekniikoita. Enää ei ehkä, no ismit tulee ja menee ja ne lyödään niin kuin ulkoapäin, mutta tähän sanoisin, että mehän kaikki taiteilijat ollaan myös niin kuin oman aikamme lapsia, että ne menee myös suurina aaltoina kaikki mitä tehdään, että tämä on tullut naisten tekemän taiteen myötä on tullut myös nämä naiselliset elementit niin kuin pitkälle taiteeseen.
A.W: Ja ihan kiinnostavaa on toi, että jos Harri Kalhan teesi on vähän, että siellä se valokuvan rooli, niin tässä tapauksessa nyt näiden varhaisten valokuvapostikorttien rooli ikään kuin siinä taiteen historiassa, niin siellä vielä riittää löydettävää, ja oivallettavaa ja tutkittavaa.
U.J: Tutkittavaa riittää joo.
A.W: Että yllättäviä yhteyksiä saattaa löytyä. Osittain se on tietysti spekulaatiota, mutta myöskin aika kutkuttavaa sellaista.
U.J: On ja tietysti, että mitä ne oli ne kuvat, mitä me tavalliset ihmiset nähtiin. Että munkin lapsuus oli ennen television aikakautta, se varhaislapsuus. Niin kyllä se on ollut se isovanhempien doreekuvitettu iso Raamattu mitä mä olen selannut ja sitten tietysti Aapiset ja tämmöiset niin kuin se semmoinen piirretty kuvasto ja kaikenlaiset postikortit ja kiiltokuvat, josta mä olen tehnyt niiden pohjalta todella paljon töitä, että siellä se tavallaan jokaisen lapsuudessa on. Ja tämän ajan lapsilla ne on varmaan sähköstä kuvaa sitten, että mun aikana tavallaan tullut kuvalehdistä myös.
E.S: Sitten jos toisaalta taas ajattelee postikorttia painotuotteena niin, niin kuin sun teoksessa saattaa olla niitä nuppineuloja tai neuloja tai lankoja ja mitä esineitä, niin nehän sit toisaalta litistyy, kun sun siitä teoksesta tehdään postikortti.
U.J: Niin, niin. Joo joo.
E.S: No joo tämä oli ehkä linkkinä just siihen semmoiseen kollaasitekemiseen ja niihin assemblaaseihin ja installaatioihin, että kun sun työt ei tosiaankaan pysy pelkästään siellä seinillä, vaan ne levittäytyy siihen tilaan tai siihen näyttelyyn. Sit sä olet ihan tajuttoman tuottelias, siinä HAMin näyttelyssä 2018-2019 taitteessa niin etkö sä ollut tehnyt jotain 60 teosta yhden vuoden?
U.J: Joo oli helle kotona ja työhuoneella. Joo mutta mulla on ollutkin periaatteena aina, että se kiinnostavin on siinä, että tekee uusia töitä. Että se on siinä tekemisessä se niin kuin kiinnostavuus, että kyllä mä olen tehnyt 2000-luvulla suurimman osan mun tuotannosta. Se on aika jännä, että digitaalisena aikana niin myöskään se, näkyvissä on vaan se aina joka myöskin digitalisoitu se niin kun ennen sitä aikaa, mutta nyt siitä huolimatta kyllä siis tuotteliaisuus vaan on kasvanut koko ajan.
E.S: Nyt me katsotaan mitä teillä on mukana. Anni mitä sä olet tuonut?
A.W: No mä olen ensinnäkin rikkonut sääntöjä ja mä en ole tuonut kuvaa. Me voidaan kuulijoille jakaa kuva tästä esineestä jonka mä olen tuonut. Se on täällä mun taskussa se on jotain kirkkaanpunaista. Mä en tiedä onko tämä Ullalle tuttu esine mutta..
U.J: On.
A.W: Eli tämä on neulakirja. Tämä on mun äidin mulle lahjaksi tekemä esine, käsintehty. Tämmöistä kirkkaanpunaista huopaa ja tässä on tämmöistä ohuempaa valkoista huopaa sivut, punaisella langalla tehty pykäpistoja tälle sivujen laidoille ja sitten täällä on neuloja. Eli tämä on neulojen säilyttämiseen tarkoitettu esine, jonka mun äitini on käsin tehnyt ja antanut tyttärelleen lahjaksi. Mä olen paketista avannut tämän kirjan täynnä näitä teräviä neuloja.
E.S: Olenko minä nyt tässä studiossa ainoa jolla ei ole neulakirjaa?
U.J: Siis mulla ei ole neulakirjaa, näin katsoo ammattilainen et tuollaista harrastelijaa. Että mulla on siis tuhansia neuloja että, mutta esineenä hyvin kaunis. Ihanaa että saa äidiltä jotain tuollaista, että tässä on tämä äidin perintö niin kuin mullakin vähän osittain. Mutta kaunis esine, todella kaunis, viehättävä.
E.S: Onko toi sulla Anni käytössä?
A.W: Mullakin on se neulatyyny joka on enemmän käytössä. Että en mä ole niin järjestelmällinen, et mä pystyisin hallinnoimaan näitä neulojani yhtä hyvin kuin museon kokoelmia.
U.J: Joskus se on vielä todella suuri aarre sulle. Mennään eteenpäin joo.
E.S: Suhun Ulla mä nyt luotan, että sulla on nyt kuva. Ja se on kollaasin näköinen.
U.J: Se on ihan suora valokuva, se on Instakuva Instagramista.
E.S: Sun omasta Instasta?
U.J: Mun omalta Instagram-sivulta ja mulla liittyy aina joku ajatus tai teksti kuviin. Että tähänkin liittyy, se ensimmäinen ajatus on siinä, että no nyt on itsetunto kohdillaan ja kuvassahan on Patty Smith, kuvana tämmöisenä mun paperivedoksena seinällä ja siihen päällä nyt sattuu olemaan kallellaan iso peili josta mun alaruumis heijastuu ja sitten mä olen sillä tavalla saanut itselleni tämän Pattyn pään. Tämä on semmoinen voimakuva mun työhuoneella. Mulla on iso työhuone, siellä on joka seinällä Pattyja. On polaroid-kamerat ja on sakset niin kuin tässäkin. Tässä on itseasiassa kaikki elementit, siinä on sakset ja sitten siinä on nykyinen kamera, on tämä kännykkäkamera. Toki mä kuvaan teknisesti paremmillakin kameroilla ja sitten siinä on itseasiassa tämä kaksijakoisuus, mikä on tyypillistä mulle ja tietty paradoksi, että mä aina rakennan jopa tällaisenkin kuvan, niin musta on hauska rakentaa siis sillä tavalla, että siinä on vähän kaksijakoinenkin viesti.
E.S: Eli sä ihan oikeasti leikkaat saksilla, kun sä teet noita kollaaseja, että se ei ole tietokone?
U.J: Tämä ei ole kollaasi, tämä on valokuva.
E.S: Niin valokuva, et se.
U.J: Mulle se on hauskaa olla yhteydessä kollegoihin, sosiaalinen media kun on. Nimittäin nuorempana ei tajunnut miten valtavan yksinäistä on taiteilijan työ, kun se on enimmäkseen sitä työhuoneella yksin oloa, niin nyt sosiaalinen media on tullut aivan fantastisena keinona olla millä tahansa hetkellä, kahvihetkellä yhteydessä toisiin ja käydä selailemassa mitä muut puuha.
A.W: Niin kun sä koet sen sillä lailla.
U.J: Kommunikaationa.
A.W: Nimenomaan ja ne kuvat on siellä kuin se kommunikaation väline ja kiihdytin.
U.J: Kyllä, ja sitä kautta mä saan palautetta ja itseasiassa paljon sitä kansainvälistäkin palautetta. Että nimenomaan sosiaalisen median kautta mä olen paljon yhteydessä niihin ihmisiin, joita mä olen jossain yhteydessä kohdannut muualla.
E.S: Mä seuraan sua.
U.J: Mä seuraan sua.
A.W: Niin se toimii.
E.S: Eli kiitokset teille. Kiitokset Ulla Jokisalo ja Anni Wallenius. Kuuntelit Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcastia. Tämän jakson ja ne kaikki muut löydät museon sivuilta www.valokuvataiteenmuseo.fi ja sit tietty Spotifysta ja Applen podcasteista.
