Lue podcast 6. Milloin valokuva on fake news?

Vieraina: Valtiotieteiden tohtori Eemeli Hakoköngäs sekä Valokuvataiteen museon kokoelma-amanuenssi Sofia Lahti.

Juontajana: Museon yleisötyön intendentti Erja Salo.

 

Erja Salo: Tämä on Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva –podcast, jossa pidetään ääntä kuvasta. Tänään me mietitään sitä, milloin valokuva on totta ja milloin ei, eli pitäisikö sanoa että on fake news. Sitten me varmaan kyllä puhutaan vielä kuvamanipulaatiosta, uskoisin. Lavastetuista tilanteista ja Instagram-filttereistä, koska meillä on täällä vieraana yliopiston tutkija, tohtori Eemeli Hakoköngäs. Onko sulla joku muukin titteli vielä?

Eemeli Hakoköngäs: No titteleitähän nyt aina voi keksiä, yliopiston lehtori ehkä vielä lisäksi. Kiitoksia kutsusta ja hauskaa olla täällä.

E.S: Tervetuloa. Ja sitten Sofia Lahti, meidän Valokuvataiteen museon amanuenssi.

Sofia Lahti: Moi.

E.S: Ja minä olen Erja Salo, juontaja jolle jokainen uutinen on totta. Hei Sofia, onko sulla Instatili?

S.L: Kyllä on.

E.S: No miten usein sä valehtelet siellä? 

S.L: Nyt kun keksisi jonkun mehevän, mulla on ehkä vähän tylsä Instatili kyllä. Mä en oikein ole osannut valehdella siellä ainakaan mitenkään jännittävästi. Jos mä lisään kirkkautta johonkin kuvaan, niin valehtelenko mä silloin siitä tilanteen valoisuudesta tai mun puhelimen kameran valoherkkyydestä?

E.S: Entä uutisoitko sä siellä jotain?

S.L: No enpä kyllä oikeastaan. Enemmän semmoisia pieniä huomioita, jotka huvittaa mua tai ihastuttaa mua jossain arjessa.

E.S: No entäs Eemeli, sähän olet tehnyt väitöskirjan siitä, että puhuvatko suomalaiset nuoret vai onks se kaikki suomalaiset, totta, kun ne sanoo Instagramissa, että ne on onnellisia. Oliko se pelkkä nuoriin liittyvä tutkimus?

E.H: Tähän voi korjata, että erillinen tutkimus, ei sinänsä väitöskirja.

E.S: Okei.

E.H: Joo, toi minkä Sofia nosti esille, että onko se kuvan filtteröinti tai korjaileminen tai muunteleminen, onko se jo sitten valehtelemista, niin se on tosi kiinnostava ja aika hankala kysymys. Ehkä tuollain yleisesti, että sinänsä ne kuvat siellä Instagramissa, niin ei ne ole sen valheellisempia kuin mikään muukaan inhimillinen toiminta. Tavallaan ne on vain ehkä areena harrastaa semmoista niin sanottua vaikutelman kontrollia, jolla voidaan toisille ihmisille viestiä sitä, miltä me halutaan näyttää, mutta ehdottomasti sitä mitä me oikeasti tunnemme. Uskon että ne kuvat onnellisuudesta oikeasti kuvaa semmoisia hetkiä jotka on tärkeitä ja merkityksellisiä.

E.S: Nyt tuli ihan super hyvän kuuloinen sana toi vaikutelman kontrolli, sitä mä en nyt päästä. Vaikutelman kontrolli kaksoispiste, mitä sä tarkoitat?

E.H: No et täähän on tavallaan ihan oikea tutkimuksellinen termi, semmoinen Edwin Kaufmanin termi ja hänen ajatus oli, että ihmiset aina pyrkii kontrolloimaan sitä vaikutelmaa mitä toisille annetaan. Ja tietysti tuo, jos puhutaan erityisesti kuvista, niin Instagram ja sosiaalinen media yleensähän on mahdollistanut tai tarjonnut tavallaan todella meheviä mahdollisuuksia siihen, että voi tosi helposti ylläpitää vaikutelmaa itsestään sellaisena, kuin haluaa sitä ylläpitää.

E.S: Otetaan tähän väliin tämän jakson avainkuva, olkaa hyvä. Tuossa Sofia sulle ja Eemeli sulle. Niin nyt mukava asento ja ajatus vaan assosiaatiotasolla lentoon. Mitäs näette kuvassa?

S.L: Mua kieltämässä tässä katsomisesta häiritsee se, et mä tiedän mistä tässä on kyse, mutta tota.

E.S: Onko vaikea siis valehdella vai?

S.L: Niin tai katsoa sitä nyt neutraalisti, mutta toi valo, joka tulee tuolta ikkunasta, niin se kertoo myös jotain tämän valokuvaajan taidosta. Koska silloin 1800-luvun lopulla kun tämä kuva on otettu, niin on ollut aika vaikea ottaa sisätilakuvaa sillä tavalla, että toi ikkuna esimerkiksi ei niin sanotusti pala puhki.

E.H: Niin.

S.L: Sieltä tulee huomattavasti enemmän valoa kuin mistään muusta kohdasta tuossa kuvassa.

E.H: Kertooko se siitä valon tavallaan tarkoituksellisuudesta, että se valo on saatu. Että tämä kuva ei ole aivan symmetrinen, vaan nuo miehet istuu pikkusen tuolla oikeassa laidassa, mikä luo siihen vähän semmoista tunnelmaa, että olisi kuitenkin ehkä vähän räppästy nopeammin, eikä niinkään huolellisesti aseteltu ja hyvin hitaasti otettu.

S.L: Niin se on totta, että oikeasti valotusaika on ollut varmasti pitkä.

E.S: No tämä oli tosiaan hyvin tunnetun suomalaisen valokuvaajan I.K. Inhan valokuva Jamasen veljeksistä vuodelta 1894. Kuuluu Valokuvataiteen museon kokoelmiin ja tämä vaikuttaa ehkä nyt kovasti todelta. Tekin lähditte noihin kuvaustilanteen fiiliksiin, tuohon luonnonvaloon ja näiden kahden miehen väliseen suhteeseen, mutta tämä onkin tosiasiassa lavastettu. Eikö vaan Sofia?

S.L: Joo, siis he on tosiaan oikeasti veljekset kyllä, Jamasen Veljekset Poavila ja Triihvo tuolta Vienan Karjalan Uhtuasta ja tämä muistaakseni nyt ihan on oikeastikin heidän kotoaan, mutta se mikä tässä on vähän eri tavalla kuin.. Tai se mikä tässä lavastettua on se, että Inha oli kauhean kiinnostunut tästä katoavasta runokylien perinteestä ja hän oli muualta oppinut, että runolaulajien asento on tällainen missä istutaan vastakkain ja pidetään toista molemmista käsistä. Ja hän suostutteli nämä veljekset laulamaan hänelle. Veljekset ei olisi halunnut laulaa ylipäätään lainkaan vaikka osasivatkin ja Inha joutui suostuttelemaan heidät myös tähän asentoon joka Inhan tietojen mukaan oli se oikea. Mutta näille veljeksille se asento olikin ihan vieras ja sen takia he oli aika vastahakoisesti tässä, ja se asento voi olla jossain muussa kylässä tai jossain muussa yhteisössä se oikea runonlauluasento, mutta se ei ollut heille se miten he olisi laulanut. Ja siitä huolimatta tämä kuva on aika laajalti levinnyt ikään kuin esimerkkinä siitä, että näin sitä laulettiin.

E.S: Eli tässä kuvaaja Inha kontrolloi aika voimakkaasti kuvaustilannetta, vai mitä Eemeli?

E.H: Joo minusta tämä on aivan loistava esimerkki siitä, miten tässä tapauksessa valokuvaajan ennakkotiedot ja ennakko-odotukset on johtanut varmasti aivan vilpittömästi, tai tässä ei ole ollut mitään pahaa tarkoitusta tai tarkoitusta valehdella, mutta johtanut kuitenkin väärän informaation syntymiseen. Että muuten tämä kuva on hyvin tämmöinen etnografialuonteinen, että tätä voisi lähestyä tämmöisenä historiallisena dokumenttina.

S.L: Ja usein onkin lähestytty.

E.H: Ja tavallaan tästä samasta on paljon keskusteltu varhaisten antropologien, heti kun kamera keksittiin, niin tavallaan tuolla antropologiassa ja myös sosiologiassa hoksattiin, että tämä on todella hyvä väline tutkimuksen kannalta, koska voidaan tallentaa tilanteita ja sitä kautta saadaan aidompi käsitys jostain tavoista tai muista kuin verbaalisella kuvauksella. Mutta valitettavasti kuten tässäkin tapauksessa monesti tutkijoiden ennakko-oletukset sitten jyräsivät ehkä ne ”todellisen tilanteen” ja tutkijat sitten järjestivät todellisuuden sellaiseksi kuin halusivat sen nähdä tai sellaisena kuin he olettivat sen olleen tai olevan.

 S.L: Joskushan näissä kansantieteellisissä kuvauksissa järjestettiin myös ihan vaan sen takia, että se tilanne ei luonnostaan olisi sillä hetkellä ollut kuvattavissa. Kuten just Inha täällä samalla seudulla halusi kuvata perinteisiä häämenoja, mutta ei ollut kellään nyt häitä sitten meneillään just silloin, joten ne järjestettiin sitten Inhaa varten. Eli siinäkin on sitten ehkä ainakin ripaus sellaista ikään kuin epäaitoutta.

E.H: Kyllä varmasti monista hyvin tavallaan käytännöllisistä syistä, kun ei ole saatu siitä oikeasta tilanteesta vaikka vaan sitten uutiskuvaa, niin sitten ollaan voitu esimerkiksi pyytää ihmisiä menemään siihen tapahtumapaikalle tai muuta, tavallaan pienin teoin lavastaa sitä kuvaa ilman sen suurempaa tavallaan tausta-ajatusta.

S.L: Tai mitään harhaanjohtamisyritystä varsinaisesti.

E.H: Mutta ollaan ikään kuin vahingossa luotu epäaitoja tilanteita.  

E.S: Joskus tulee mieleen ihan noissa arkisissakin rituaaleissa, sukujuhlissa ja muissa, kun yritetään saada sitä..

E.H: Joo noi on ihan hyviä esimerkkejä, jos halutaan kuva hääjuhlissa kakunleikkaamisesta ja se kuvaaja nyt ei satu olemaan siinä just sopivalla paikalla, niin leikataan sitä kakkua niin monta kertaa, tai hääpari on jähmettyneenä siihen niin kauan että..

E.S: Harvemmin tulee kuitenkin sanottua, että toi on fake news, jos niin kuin tavallaan leikkaa leikisti uudelleen sen hääkakun palan. Milloin sitten sanotaan fake news? Mikä tämä termi oikein on?

E.H: Ehkä tavallaan siinä fake newsissä voi erottaa kaksi erilaista. Että voi olla tuommoinen tahaton aivan vilpittömästi syntynyt väärinkertominen tai totuuden muuntelu. Mutta ehkä miten yleisemmin fake news tai valeuutinen ymmärretään on tietysti se, että sitä totuutta on tahallisesti muunnettu, kuvaa on manipuloitu ja pyritty sillä tavoin sitten vaikka vaikuttamaan katsojiin. Luomaan joku intentionaalinen uusi todellisuus.

E.S: Puhuttiinkin, että kuvaustilanteen voi kuvaaja ottaa kontrolliin, mutta mitä semmoisia valokuvan ilmaisukeinoja vois olla? Paitsi et photoshoppaus tulee mieleen. Mitä muita työkaluja on voinut käyttää siihen, että sitä todellisuutta vähän muunnellaan, feikataan?

S.L: Kyllä ihan välineistön, kameran ja objektiivin valinnalla ja vaikka valotuksella pystyy vaikuttamaan aika paljon siihen mikä näkyy ja mikä ei. Mikä näyttää olevan oikeaa kokoaan suurempaa tai pienempää tai lähempänä tai kauempana ja sitten tietysti rajaaminen, mehän ei ikinä voida tietää hyvinkin todentuntuisesta kuvasta, että mitä olennaista siitä on jätetty ulkopuolelle.

E.H: Kyllä rajaaminen on varmaan ensimmäinen keino, joka jo väistämättä vaikuttaa siihen minkälainen kuva tallennetaan filmille tai kameran kennolle, eli aina on pakko tehdä jonkinlainen rajaus. No Google Maps saa 360 astetta kuvattua, mutta tavallinen kamerakuva on aina johonkin suuntaan rajattu.

E.S: Mitä se retusointi on sitten?

S.L: No sitä on ehkä yleensä käytetty aika hyväntahtoisiin tarkoituksiin, eli ihmisten kaunistamiseen. Se on kuulunut ihan itsestään selvänä siihen, että kun on käyty muotokuvassa, niin on odotettu että sieltä saadaan sitten semmoinen mahdollisimman hyvä kuva itsestä. Ja siihen ei kuulu pelkästään se, että valokuvaaja on taitava ja valaistus on hyvä ja kuvakulma on otollinen, vaan myös se, että kaikki semmoiset ylimääräiset näpyt ja rypyt poistetaan sitten jälkeenpäin. Joko jo siitä negatiivista tai sitten vedoksesta.

E.S: Onko meillä Valokuvataiteen museon kokoelmissa jotain hyviä esimerkkejä retusoinnista tai kuvamanipuloinnista?

S.L: On kyllä. Esimerkiksi sellaisen Tenhovaaran valokuvaamon kuva noista, odotas nyt. Metrotytöt on kuvattu Tenhovaaran valokuvaamossa varmaan ihan mainos tarkoituksiin. Kolme nuorta kaunista naista, joista voisi ajatella, että heissä ei ole mitään retusoitavaa. Mutta sitten kun näkee sen alkuperäisen lasinegatiivin, niin se on täynnä semmoista pientä viivaa ja pistettä joilla se siellä kuvaamossa on luultavasti, ei edes välttämättä itse valokuvaaja, vaan kuvaamossa oli töissä retusoinnin ammattilaisia jotka oli just siinä hommassa tosi taitavia. Niin on tehnyt siitä sitten semmoisen aivan kiiltokuvamaisen hienon.

E.S: Eli mitä niille naisille on tehty sitten?

S.L: Siis ihan kaikenlaista pientä, epätäydellisyyttä ihossa tai vaatteissa tai hiuksissa, joita me ei oltaisi varmaan edes huomattu vaikka niitä ei olisi tehtykään. Niin se tarkka retusoijan silmä on huomannut, että tästä voisi vielä vähän silottaa.

E.S: Vain taivas on rajana.

E.H: Niin no varmasti vain taivas rajana, ehkä toinen semmoinen tavallaan toisen ääripään esimerkki löytyy vaikkapa Neuvostoliitosta, jossa historioitsija Peter King on tutkinut erityisesti kuvamanipulaatiota Neuvostoliitossa. Ja hän on todennut, että siellä kehittyi kokonainen koneisto kuvien retusointiin ja ne ei ollut ihan pelkästään näin hienovaraisia, vaikka myös tuota johtajien ryppyjä peiteltiin, mutta tunnettuja esimerkkejä ovat vaikkapa Stalinin valtakaudelta kuinka aina kun kollegat joutuivat epäsuosioon, niin heidät poistettiin kokonaan kuvista, eli muutettiin historiaa. Yksi tunnettu kuva on missä Stalin on 20-luvulla kolmen kaverinsa kanssa ja sitten siitä kuvasta on kolme eri vanhempaa versiota, joista jokaisesta yksi poistettu niin, että viimeisessä kuvassa on jäljellä pelkästään Stalin. Eikä kyse ole hyväntahtoisesta kuvien manipulaatiosta vaan todellakin siitä tarkoituksellisesta historian muuntamisesta, siitä että toiset ihmiset poistetaan kokonaan historiasta.

E.S: Toi onkin kiinnostavaa. Siis sä sanoit, että se on just sitä kerronnan keinojen muuttamista ja sit tarinat muuttuu ja sitten niiden tarinoiden vastaanotto muuttuu. Onko se nyt niin, että sä olet tätä tutkinut siinä väitöskirjassasi?

E.H: No ehkä osittain tätä. Eli tavallaan, kun me vaikkapa kuvitetaan nyt sitä kansallista historiaa, niin siinä joudutaan aina tekemään valintoja. Ketä sieltä nostetaan, nostetaanko niitä johtajia vai nostetaanko tavallisia kansalaisia. Kuvitetaanko sotaa vai kuvitetaanko arkea. Ja vaikka näissä tapauksissa monesti ne valinnat on nimenomaan niitä tavallaan hyväntahtoisia, niin toki on paljon esimerkkejä siitä miten sitä historiaa on erittäin tavoitteellisesti pyritty muokkaamaan vallitsevan poliittisen ideologian mukaiseksi ja tietysti oman vallan pönkittämiseksi.

E.S: Sano jotain herkullisia mitä tässä meikäläinenkin on koulun historiankirjasta uskonut nyt sitten ihan sinisilmäisesti. Retusoidusti sinisilmäisesti ja ne ei olekaan nyt totta sitten, tai se on niin kuin valtaa ollut.

E.H: Tavallaan jos ajatellaan niistä hyväntahtoisista valikoinneista, niin kyllähän siellä ne sotakuvat korostuu. Suomessa vaikkapa Kekkonen ylivoimaisesti tavallaan ylittää kuvamäärissä kaikki muut presidentit.

E.S: Eli häntä ei ole koskaan rajattu pois?

E.H: Harvemmin on. Toki hän oli myös henkilö, joka ehkä ensimmäisen kerran Suomessa sillain osasi kunnolla ottaa kuvan mahdollisuudet käyttöön. Klassinen esimerkki on tietysti hänen ensimmäisen presidentin vaalikampanjan ajoilta, jolloin luotiin se tarina siitä savupirtin pojasta ja mökin kuvasta retusoitiin savupiippu pois, ja siitä on sitten siitä asti väännetty kättä että onko hän savupirtin poika, jos se savupiippu rakennettiin sinne juuri syntymän jälkeen vai miten se asia nyt on. Se on ehkä semmoinen tunnetuin esimerkki.

E.S: Ja kaikki ne hiihtokuvat ja kalastuskuvat ja.

E.H: Toki niissä on jo kuvaajat sitten tehnyt paljon tuota itsesensuuria ja valintaa siitä mitä voidaan kuvata. Ehkä tällainen sieltä Kekkosen uran loppupuolelta tunnetuin esimerkki on kuva, jossa häntä talutetaan takaisin Tamminiemeen. Minkä sitten tuota julkaisua varmasti mietittiin aika huolella.

S.L: Mulle tuli mieleen vielä yksi Kekkoskuva, se oli Kaius Hedenström kuva vuodelta 74. Se olikin valittu muistaakseni sinä vuonna vuoden lehtikuvaksi, jossa Kekkonen istuu yksinään kirkonpenkissä ja tausta on kokonaan tumma ja Sylvi Kekkonen on hiljattain kuollut ja sen kuvan nimikin taisi olla yksinäisyys. Ja sitten sen jälkeen, kun se kuva oli jo palkittu, niin sitten tuli esiin muistaakseni muiden lehtikuvaajien kuvia samasta tilanteesta jossa näkyy, että hän ei ollut suinkaan yksin vaan heti hänen takanaan penkissä istuu, olikohan nyt Kalevi Sorsaa, Ahti Karjalaista. Ja sitten alkoi vilkas keskustelu siitä, että onko Kaius Hedenström nyt ansainnut tätä palkintoa, koska hänhän on selvästi retusoinut ja manipuloinut saadakseen tämän yksinäisyyden vaikutelman tehostumaan. Ja ei häneltä sitten kuitenkaan otettu sitä palkintoa pois, koska todettiin että kilpailusäännöissä retusointi ei ole kiellettyä. Ja Kaius Hedenström itse sanoi, että hän ei ole retusoinut sitä, vaan pelkästään valotusta säätelemällä saanut aikaan tämän vaikutelman, että ne taustalla istuvat muut poliitikot katosivat näkyvistä.

E.H: Aivan samanlaista keskustelua on käyty myöhemmin vaikkapa luontokuvauksen kohdalta, että mikä on se oikea ja aito kuvaustilanne, koska..

S.L: Niin, että luontokuvassa joo on jonkin verran tehty sitä, että on manipuloitu kuvaa, jotta saataisi se vastaamaan enemmän sitä mitä ihmissilmä on nähnyt. Että vaikka jotkut kaksi pesästä lentävää linnunpoikasta näkyisi yhtä aikaa samassa kuvassa, vaikka ne ei ole ehtinyt tallentua siihen kameralle.

E.H: Tai on yhdistetty vaikkapa taivas ja maa eri kuvista, jotta on saatu niistä mahdollisimman vaikuttavan näköiset. Ehkä kuitenkin siinä on jonkunlaiseen ehkä myös ammattiylpeyteen tai kuvaajien ammattiylpeyteen liittyvä itsesäätely siitä kuinka paljon tai pitääkö ne ilmoittaa, että jos kuvaa on manipuloitu.

S.L: Joo ja siis luontokuvassahan siitä on keskusteltu tosi paljon joskus jo 90- ja 80-luvulla, koska luontokuvaan tavallaan myös liittyy sellainen välittömyyden ja aitouden tunne. Vaikka useinhan just se tilanne jossa vaikka pääsee kuvaamaan jotain petoeläintä ihan läheltä, niin eihän se ole millään tavalla autenttinen ylipäätään.

E.H: Niin ja nytkin esimerkki, että haaskalla kuvaaminen…

S.L: Niin tilannetta on jo manipuloitu.

E.H: Niin mahtavia kuvia karhuista ja..

S.L: Niinpä.

E.H: Ja muista, mutta se ei suinkaan ole se, että kuvaaja on siellä tavallaan aidon luonnon keskellä.

S.L: Niin, ja osana sitä.

E.H: Törmännyt siihen luonnon otukseen.

E.S: Tästä tulee mieleen, että kuvan vastaanottajan tai katsojan, niin pitää olla kauhean tietoinen aika monesta semmoisesta kuvanlukuun liittyvästä asiasta. Että pitäisi osata suhtautua kriittisesti niihin kuviin ja nähdä vähän niiden ulkopuolelle ja ymmärtää, mikä on asiayhteys ja mitä kerronnan keinoja tässä käytetään ja kuka on kuvassa, minkälaiset vallankäytön mahdollisuudet siinä on. Niin ja vielä nyt sitten somen aikana Instassa ja eri julkaisualustoilla, niin tuntuu että alkaa olla aika mahdotonta. Voiko sitä opetella tämmöistä kriittisyyttä tunnistaa feikkausta ja?

S.L: Todellakin. No siis itseasiassa nykyään onneksi jo alakoulussa opetetaan lähdekritiikin perusteita ihan jo sitä, että mieti minkä takia tämä kuva on otettu tai minkä takia tämä uutinen on kerrottu. Minkälainen on sen lähde, kuinka luotettava se on, kenen näkökulmasta se on kerrottu ja niin edelleen. Mutta mä luin just tuollaista melkein kymmenen vuotta vanhaa tutkimusta, jossa Tampereen yliopiston tutkijat Liina Puustinen ja Janne Seppänen oli tutkinut vuonna 2010 sitä, että miten lehtikuvaan luotetaan nyt, kun digitaalinen kuvankäsittely on mahdollista ja se tiedetään. Tietysti kuvia on käsitelty tosiaan kuten sanottu ennenkin, mutta siinä oli todettu, että lukijoilla on ylipäätään aika hyvät kuvalukutaidot. Mutta niitä ei välttämättä koko ajan käytetä ja siis senhän oikeastaan tunnistaa ihan omastakin kokemuksesta, että ei jaksa kokoajan käydä läpi mielessään jokaisen lehtikuvan tai uutiskuvan tai somekuvan kohdalla aina sitä koko kysymyspakkia tästä, että mikä on. Että sit jos haluaa ja jos muistaa alkaa epäilemään, niin silloin aika moni meistä jo osaa kyseenalaistaa.

E.H: Ja tuo on nimenomaan myös se haaste kriittisessä kuvanlukutaidossa. Niin kuin Sofia tosiaan sanoikin, niin selvästi tämä aihe on nyt noussut yleiseen tietoisuuteen ja ainakin Suomessa se on viime opetussuunnitelmissa huomioitu. Eli niin sanottua monilukutaitoa pitäisi kaikilla luokka-asteilla pyrkiä kehittämään, mutta miten sitä käytännössä opetetaan, se on sitten siinä mielessä hankalaa, että ihmisellä on nimenomaan taipumus luottaa varsinkin semmoiseen tietoon, johon haluaa uskoa. Eli semmoisia asioita, joita kohtaan on jo valmiiksi kriittinen, on paljon helpompi tarkastella kriittisin silmälasein. Mutta sit jos näkee semmoisia kuvia jotka sopii omaan aatemaailmaan tai omaan tavallaan aikaisempaan tietoon, niin ne on paljon helpompi hyväksyä ilman, että lähtee niitä puntaroimaan. Ja toki se juttu, että etenkin sosiaalista mediaa kuvaa se, että ei me jäädä niitä kuvia kovin pitkäksi aikaa tarkastelemaan, eikä me palata sinne uudestaan jonnekin fiidiin, että hetkonen, katsotaanpa vielä tämä kuva. Vaan aika nopeasti ne selataan, ja ne jättää jonkun muistijäljen tai ei, ja niistä voi aika huolettomasti tykätä tai jakaa ilman, että tosiaan käydään läpi sitä prosessia, että kuka oli lähettäjä ja mikä tämä alusta oli, ja mitkä mahdolliset motivaatiot tällä lähettäjällä on ja niin edelleen.

E.S: Otetaan tähän väliin meidän Valokuvataiteen museon äänitearkistosta pieni pätkä. Eli valokuvaaja Reijo Porkka haastattelee toista valokuvaaja Eino Mäkistä vuonna 1977.

Äänitallenne:
Reijo Porkka: Tehtiinkö paljon tuommoista kikkaa sitten, kun kerroitte tästä muutosta?

Eino Mäkinen: Kyllä sitä tehtiin.

R.P: Tehtiinkö sitä vastaavaa?

E.M: En mä tiedä oliko tuo sama, oltiin paljon tekemisissä, valokuvaajia oli vähän täällä oikeastaan, mutta kyllähän sitä tehtiin. 1942 ilmestyi vielä sitten suuri lottakirja ja välirauhan aikana, siis -40 kesällä ja talvella -41, niin minä olin valokuvaamassa linnoitustöitä ja siellähän tehtiin sitten näitä rintamakuvia sitten rauhan aikana linnoitushommista. Valkoisia lottia valkoisten lumipuvuissa ja niin edes päin. Tuusulan lottaopistolta otettiin myöskin kuvia ja siis järjestettyjä tietenkin. Eihän siellä voi kuvitella, että tuolla rintamaoloissa vois tehdä kunnon kuvia. Sehän on mahdotonta. 

 

E.S: Tästähän me jo vähän alussa puhuttiin. Järjestettyjä kuvia sanottiin ja paljon on puhuttu nyt Kekkosestakin tässä. Tulisiko tuosta sulla Eemeli jotain mieleen vielä sotiin tai muuhun kuvatilanteisiin liittyen?

E.H: Tietysti tosiaan kaikki tuommoiset poikkeustilanteet on tilanteita joissa tietoa sitten pyritään muuttelemaan kaikin tavoin tai esittämään itselle sopivaa tietoa ja valokuvaa. Toki otettiin tämmöisen sotapropagandan tai sitten myös omanpuolen hengen nostattamisen välineeksi oikeastaan heti kun se keksittiin ja ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa etenkin oli hyvät välineet myös levittää niitä manipuloituja ja valikoituja ja lavastettuja kuvia. Toki sitten myös jo silloin oli ihmisillä kriittistä kuvanlukutaitoa ja on sanottu, että vaikka toisessa maailmansodassa, niin neuvostoliittolainen propaganda ei oikein uponnut suomalaisiin sotilaisiin, että ei ne tavallaan lukenut niitä kuvia niin kuin niitä oli tarkoitettu lukea.

S.L: Tuossa samassa haastattelussa, mä kuuntelin tuota pidemmälle tuolla museolla, niin Eino Mäkinen kertoo myös siitä kuinka tuossa alkuvaiheessa Suomella ei ollut oikein omaa järjestettyä valokuvapropaganda-toimintaa vielä, mutta sitten talvisodan aikana esimerkiksi Life -lehdessä Suomi sai paljon palstatilaa kun Thérèse Bonnay, joka kuvasi Lifelle, niin hän sai omilla kuvillaan tavallaan maailman sympatiat Suomen puolelle, mutta sitten rauhan jälkeen tai siinä paikkeilla, niin sen sijaan Lifessa oli venäläisen kuvaajan kuvia Viipurin valloituksesta sellaisella otsikolla, kun natsisota Suomessa. Ja sitten jo aika tehokkaasti tällä otsikoinnilla taas maailman mielipiteet kääntyivät.

E.S: Kuulostaa klikkiuutiselta.

S.L: Joo, niinpä. Mutta vielä..

E.S: Parhaimmillaan, natsisota Suomessa, niinkö se meni?

S.L: Joo, natsisota Suomessa, mutta mä haluaisin vielä sanoa, ennen kun mä unohdan, niin tästä organisoidusta kuvallisesta propagandasta niin, että vuoden 1918 sodassahan meillä ei vielä sellaista ollut, vaan ne kuvas jotka pystyi ja kuvien leviäminenkin meni vähän miten meni. Valkoisten puolella oli luultavasti vähän enemmän siihen resursseja, mutta kenellä oli jo järjestetty propagandakuvasysteemi niin saksalaisilla, joilla oli tämä Bild- und Filmamt eli Bufa ja siinä vaiheessa, kun saksalaiset tuli valkoisten apuun Helsinkiä valloittamaan, niin siinä vaiheessa viimeistään sitten heidän kuvaajansa tuli tänne ja heillä oli myös hyvin tehokas niiden kuvien levittämissysteemi. Vielä nykyäänkin niitä edelleen suomalaisessakin useissakin arkistoissa kuvia reiluista ja rehdistä saksalaisista sotilaista auttamassa suomalaisia, ja sitten onnellisista voittajista juhlimassa Helsingin valloitusta.

E.H: Kyllä, ja siinä mielessä tuo Suomen sisällissota on aivan hyvä esimerkki, että vaikka siinä ei vielä ollut ehkä semmoista perinnettä semmoiselle kuvapropagandalle, sen myötä se rakennettiin. Sodan jälkeen ehdottomasti niiden kuvien avulla sitä voittajan totuutta ylläpidettiin ja toisaalta sitten myös säädeltiin sillä lailla, että sitten kun alkoi semmoinen sovinnon haun aika, niin sitten vähitellen päästettiin niitä punaisten kuvia myös vaikkapa koulukirjoihin ja niiden kautta tavallaan sitten uudelleen kerrottiin sitä tarinaa.

E.S: Miksi tämmöiset valeuutiset ja kuvamanipulaatiot yleensä tuntuu liittyvän tämmöisiin sotiin ja luonnonkatastrofeihin?

E.H: No ehkä tavallaan, jos ajatellaan vaikuttamisnäkökulman kautta. Pyritään vaikuttamaan mielipiteisiin, vaikkapa nyt kotirintaman mielipiteisiin tai pelottamaan niitä vastustajia. Niin tietysti kuvalla lähtökohtaisesti ajatellaan olevan suurempi totuusarvo kuin vaikkapa piirretyllä kuvalla ja siihen sisältyy myös suurempi tavallaan emotionaalinen voima, mitä esimerkiksi sisällissodassa käytettiin, että niitä kuvia toisen osapuolen tekemäksi väitetyistä raakuuksista käytettiin todisteena nostattamaan sitä vihaa sitten toisia vastaan ja samaten toki myös sitten myöhemmissä sodissa.

E.S: Onko instituutioilla ja museoilla joku vastuu nyt fake newsistä?

S.L: Ainakin se, että kun museot julkaisee verkossa ja tuo suuren yleisön käyttöön niitä kuva-arkistojensa sisältöjä, niin että ne olisi mahdollisimman hyvin luetteloitu ja niissä olisi se kontekstitieto niin pitkälti, kuin se museossa ollaan saatu selville. Että aina välillä tuntuu, että museoihin kohdistuu vähän sellaista painetta, että pitäisi mahdollisimman nopeasti digitoida ja tuoda julki ja vapaaseen käyttöön kuvastoa. Mutta jos sen vaan digitoi ja tuo ilman sitä taustatietoa niin silloin se voi johtaa sitten vääriin tulkintoihin, fake newseihin.

E.S: Niin kuva ilman asiayhteyttä on semmoinen villihevonen, se voi olla laukata ihan mihin tahansa talliin. Tulipa tämmöinen uusi, nyt tuli uusi..

E.H: Metafora. Ehkä tavallaan se, että nimenomaan se kuvan päätyminen fake newsiksi ei edellytä välttämättä minkäänlaista manipulaatiota, vaan se edellyttää vain sitä virheellistä kontekstualisointia, sitä että siihen on liitetty se väärä otsikko. Ehkä se on jopa yleisin valeuutiskuva, että kontekstista irrotettu tai väärin tulkittu kuva esitetään dokumenttina.

S.L: Ja tavallaan just sen takia nykyään niiden fake newsien tuottaminen tällä tavalla on yhä helpompaa, koska verkossa on rajattomat määrät kuvia joita voi väärinkäyttää.

E.S: Hei mä tiedän, että te olette molemmat tuonut nyt jonkun kuvan, ehkä olette sen jopa irrottaneet nyt asiayhteydestä. Katsotaas mitä teillä on siellä. Kerrotko sä Eemeli mitä sä olet tuonut meille?

E.H: Tämä kuva on postattu Twitterissä marraskuussa 2016, päivä Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeen. Ja tässä on tavallisen kansalaisen ottama kuva, missä on erilaisia busseja jonossa kadun varrella. Ei mitenkään laadukas, kolmesta kuvasta tehty kuvakollaasi. Ja tosiaan silloin marraskuun 9. päivä semmoinen texasilainen Eric Tucker oli menossa töihin ja näki tuommoisia busseja ja sitten saman tien päässään yhdisti, että siellä oli käynnissä Trumpin vastaisia mielenosoituksia, ja sitten oli levinnyt semmoinen huhu, että demokraatit tuo busseilla niitä mielenosoittajia sinne, että ne ei ole orgaanisesti itsestään nousseita mielenosoituksia vaan järjestettyjä. Ja hän sitten teki myös vähän faktan tarkastusta ja googletti, että onko siellä lähistöllä menossa mitään muuta kokousta, ja kun ei löytänyt Googlesta vastausta, niin sitten yhdisti kaksi asiaa ja twiittasi neljällekymmenelle twitter-seuraajalleen, että tässä on esimerkki siitä, että miten niitä mielenosoittajia rahdataan ympäri maan sinne mielenosoituksiin. No hän ei ehkä sitten arvannut, että se homma karkaakin käsistä. Ja vaikka niitä seuraajia oli vain 40, niin seuraavana päivänä se kuva oli jaettu jo yli 300 000 kertaa ja presidentiksi valittu Trump itsekin siitä twiittasi. Ja sitten alkoi tv-yhtiöiden toimittajat soittelemaan tuolle miespoloiselle ja sitten myös saman tien bussiyhtiö totesi, että ei,ei ole totta. Että tämä oli tilattu, ihan tilauskuljetus aivan muuta varten ja sitten se ilmeni, että kyse oli yhden yhtiön asiakkaiden busseista. Ja se yhtiö tuli julkisuuteen ja sanoi että ei, heidän asiakkaat oli tulossa tämmöiseen itseasiassa 13000 hengen kokoukseen joka ei vain ollut osunut siellä Googlessa postailijan silmiin ja sitten varmaan hänellekin tuli jo vähän hätä, että miten tämä homma katkaistaan ja hän poisti sen twiitin kaksi päivää sen twiittauksen jälkeen ja latasi sen uudestaan sinne semmoisella fail- tarralla lisättynä tai filtteröitynä. Että tämä oli valeuutinen, mutta valitettavasti se korjattu uutinen sai enää 29 retwiittausta ja saman verran suunnilleen tykkäyksiä ja se kuva jatkoi elämäänsä ja varmaan jatkaa vieläkin, ja tavallaan ruokkii sitä salaliittoajatusta siitä, että tämä tapahtuma oli järjestetty.

E.S: Niin, että Eric Trucker teki, kun hänessä eli pieni reportteri niin hän..

E.H: Tämä oli ehkä tämmöistä kansalaisjournalismia ehkä pahimmillaan.

E.S: Mitä sä olet Sofia tuonut?

S.L: No tota, mä tykkään kauheasti tällaisestä Limb-O-Rama nimisestä Instagram-tilistä, jota pitää suomalainen valokuvataiteilija Utu-Tuuli Jussila, joka perustuu siihen, että Googlen Street viewsistä löydetään sellaisia kuvia joissa on eräänlainen glitch. Eli siihen on tallentunut jonkun ihmisen jalka tai käsi tai osa vartalosta, mutta ei sit sen enempää ja ne on musta tosi kiehtovia. Voin näyttää täältä esimerkiksi tällaisen jossa on tuolla Sibelius-monumentilla. On ihan kokonaisiakin ihmisiä, mutta sit siellä on yhdet irtonaiset kädet kännykällä kuvaa ottamassa siinä keskivaiheilla. Mä valitsin tän nyt vähän tällaisena filosofisteknisenä kommenttina tähän valokuvan totuudellisuuteen. Että näitä kuvia ei ole manipuloitu, vaan ne on ikään kuin hyvin neutraaliuuteen pyrkivän, sen Googlen katukameran ottamia taltiointeja todellisesta tilanteesta, mutta sitten kuitenkaan se mikä näkyy, ei ole se mitä me oltaisi ihmissilmällä nähty, jos me oltaisi oltu siellä. Nämä irtonaiset kädet ja jalat ei olisi kuitenkaan näkynyt meille ilman tätä kameran tällaista teknistä sattumaa.

E.S: Eli varo mihin uskot. Koska tuntuu, että tässä on kaiken takana se, että jos johonkin haluaa uskoa, niin sitten sen näkee kuvassakin tai se kuvaan tuotetaan. Kiitos teille.

S.L: Kiitos.

E.S: Sofia Lahti ja Eemeli Hakoköngäs.

E.H: Kiitos paljon.

E.S: Kuuntelit Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcastia, jonka löydät Valokuvataiteen museon sivuilta www.valokuvataiteenmuseo.fi/podcast ja Spotifysta ja Apple –podcastista. Ja lisäksi meillä on nykyään palauteboksi, eli Palaute ois kiva. Ja jos haluat nähdä näitä kuvia mistä me juteltiin ja muuta aiheeseen liittyvää kuvastoa, niin löydät ne Valokuvataiteen museon sivuilta www.valokuvataiteenmuseo.fi/podcast. Kiva kun kuuntelit.

Osoite
Kämp Galleria
Mikonkatu 1, 00100 Helsinki
Katso kartalla Kämp Galleria
Aukioloajat
ma–pe 11–20, la–su 11–18
Liput
12/6/0 €
Museokortti
Alle 18-vuotiaille vapaa pääsy
Osoite
Kaapelitehdas
Kaapeliaukio 3, G-rappu, 00180 Helsinki
Katso kartalla Kaapelitehdas
Aukioloajat
ti–su 11–18, ke 11–20
Liput
12/6/0 €
Museokortti
Alle 18-vuotiaille vapaa pääsy